Miksi Suomi ei pärjää enää kesäolympialaisissa?

[Fordél]

Ostan vain osittain sen, että Suomessa ei arvosteta riittävästi huippu-urheilua ja huippu-urheilijoita. Riippuu täysin näkökulmasta, voidaanko huippu-urheilun sanoa olevan heikosti arvostettua.

Jos pohditaan yleisellä tasolla niin eihän huippu-urheilu ole lopulta kovin tärkeää. Yhteiskunnassa on lukuisia paljon tärkeämpiä asioita, joten ihan luonnollista, että arvostamme paljon enemmän esim. terveyttä tai turvalisuutta. Urheilu on lopulta viihdettä vaikka se luo myös työtä, verovaroja, osallisuutta jne. Tämä näkyy esim. siinä, että urheilijan ammatti sijoittuu ammattien arvostustutkimuksissa jonnekin listan keskivaiheille tai loppupäähän, kun kärkipaikat valtaa mm. lääkäri, poliisi, palomies jne. Varmasti hyvä näin.

Jos verrataan huippu-urheilua suhteessa muihin kulttuurin osa-alueisiin, huippu-urheilu jää joissain kohdin muiden kultuurialojen jalkoihin (mm. arvostus), mutta toisaalta mediassa huippu-urheilu jyrää monesti muut kulttuurin muodot. Hyvänä esimerkkinä jälkimmäisestä vaikka Ylen panostukset huippu-urheiluun (Urheiluruutu, olympialaisten, talvilajien jne. valtava näkyvyys).

Jos tarkastellaan huippu-urheilua suhteessa väestön liikuntaan, huippu-urheilu jää esim. valtion, kuntien ja kotitalouksien rahanjaossa selvästi liikunnan taakse. Esim. valtion panostukset huippu-urheiluun ovat lopulta aika pienet. Jos katsotaan asiaa liikuntabudjetista n. 160 milj. euroa niin huippu-urheiluun menee about reilusta 10 milj. eurosta vajaaseen 30 milj. euroon (riippuu laskentatavasta).
Toisaalta taas poliitikot tuntuvat ajavan paljon helpommin huippu-urheilun, urheiluseurojen ja muiden urheilutoimijoiden asiaa, kuin väestön liikunnan harrastamisen asiaa. Huippu-urheilu on liikuntaa seksikkäämpi ja paremmin lobattu teema.

Jos taas katsotaan asiaa yksilötasolla niin huippu-urheilijat saavat joitain helpotuksia yhteiskunnassa (mm. armeija, erilaisia tukia jne.), mutta toisaalta joissain asioissa he ovat heikommassa asemassa, mistä ehkä se merkittävin haaste koskee urheilijoiden sosiaaliturvaa.

Summa summarum, riippuu ihan näkökulmasta, että arvostetaanko huippu-urheilua ja huippu-urheilijoita Suomessa vai ei. Osin arvostetaan ja osin ei sekä osin arvostus on vähäistä ymmärrettävillä perusteilla ja osin perusteettomasti.

 

[Fordél]

Näin on ja se näkyy apurahajärjestelmässäkin. Sen sijaan ennen sitä ei tipu juuri pennin jeniä, vaikka tuossa vaiheessa apurahaa saattaisi tarvita jopa etenkin nuori potentiaalinen urheilija enemmänkin, sillä siinä vaiheessa, kun tarpeeksi iso voitto napsahtaa, niin sponsoritkin pystyvät tukemaan harjoittelua eikä olla vain valtiontukien varassa. Se on jo suurempaa politiikkaa se, että miten rahanjako tulisi suorittaa.

Itse asiassa apurahajärjestelmää on kehitetty siihen suuntaan, että se tukisi yhä enemmän ja paremmin nuoria urheilijoita.

 

[LiiAaa]

Kyllähän USA:ssa on määritelty urheilijoille tietyt rajat opintomenestyksen suhteen, johon on yllettävä, jotta he voivat edustaa yliopistoaan urheilussa. Kuinka kovia nämä vaatimukset ovat niin en tiedä.

Varmasti rajat ovat olemassa. Näistä rajoista ollaan kyllä aika helposti joustamassa, mikäli yliopiston urheilumenestys sitä vaatii.

 

[Proffa_20]

Kas kummaa, taas Bryggare löysi jääkiekon syylliseksi yleisurheilun mitalittomuuteen. Kannattaisiko yu-puolella vaikka tehdä lajista houkuttelevampi, niin ei jääkiekko veisi lahjakkuuksia?

(Lainaus tuolta Tokion olympiaketjusta). Milläs teet siitä yleisurheilustakaan "houkuttelevampaa", kun laji on mitä se on. Eli älyttömän askeettista, brutaalia ja karua. Kuten Artsi Bryggarekin nosti esilleen Iltalehden jutussaan, niin yleisurheilu on älyttömän raaka laji, joka mittaa yksilön jotain tiettyä absoluuttista ominaisuutta jatkuvalla syötöllä. Vapaa päiviä tai hetkiä ei ole ainuttakaan kärjistetysti sanoen.

Tuli itsekin tästä jo aiemmin kesällä pohdittua tuolla yleisurheilu -ketjussa, että yleisurheilu on niin raaka laji, koska siinä et tavallaan saa yhtään mitään ilmaiseksi tai pääse menestykseen joukkuekavereiden avulla (missään mestarijoukkueissa ei tietenkään mitään vapaamatkustajia ole), mutta yleisurheilussa, jos haluat nousta palkinotpallille, pitää sinuna olla maailnan absoluuttista huippua lajissasi. Ei ole mitään muuta oikotietä, että voit voittaa mestaruuksia/menestyä olemalla 13.hyökkääjä tai 7.pakin varapakki, ottamatta edelleenkään mitään pois joukkuelajeilta, mutta yleisurheilun on vain, niin eritason vaativa laji.

Ja sitten on tietysti myös rahan määrä, josta täälläkin on jauhettu jo viesti tolkulla. Ei Suomessa tai oikeastaan muuallakaan maailmassa pääse huippuansioihin yleisurheilun avulla. Suomessa, jonkun HIFK:n kolmosparin pakkikin tienaa oikeasti enemmän, kuin meidän kotimaiset kärkiurheilijat yleisurheilussa. Esim. Camilla Richardson, eli meidän kotimainen kärkiestejuoksija ja jopa kova sellainen euroopantasolla, joutui pari vuotta sitten loukkaantumisen takia siihen tilanteeseen, että isäukko joutui maksamaa vuokrat, kun tuet pistettiin jäihin. Niin heikko on rahatilanne ja rahoitus yleisurheilussa ja nyt puhutaan ihan kotimaisesta kärkiurheilijasta. Ja vielä, kun laji on huonon tulotason lisäksi, niin pirun brutaali ja ankara laji treenaamisen ja pärjäämisen osalta, niin kysynpähän vaan, että miksi kukaan tuollaiseen leikkiin periaatteessa haluaisi lähteä tai miten tuosta tehdään "houkuttelevampi" lapsille?

Ymmärrän ihan hyvin niitä, jotka lähtevät esim. pelaamaan mieluummin jääkiekkoa. Puitteet ja resurssit ovat kunnossa, mitä tulee harjoitteluun, ja jos nouset edes Suomessa SM-tasolle asti, et joudu stressaamaan rahatilannettasi, vaan tienaat sieltä varapelaajienkin roolista enemmän, kuin meidän kotimaiset kärkiurheilijat yleisurheilusta ja jos vielä nouset kotimaiseksi huipuksi SM-liigassakin, niin tulotaso on jo huomattavasti kovempi. Ja vaikka joukkuelajissakin joutuu toki tekemään hullun määrän hommia, niin ikinä sinun ei tarvitse välttämättä olla se joukkueesi paras pelaaja, jotta voit menestyä tai voittaa pyttyjä tai päästä jopa suht hyviin ansioihin kiinni.

Yleisurheilun harjoitusympäristö myös on niin paljon askeettisempi ja rujompi, kun se työ tehdään tuolla syyssateissa pimeillä pururadoilla ja vieläpä yksin, suorastaan surkeaa korvausta vastaan. Noilta henkilöiltä, jotka tuohon lähtevät vaaditaan uskomattoman kovaa henkistä kapasiteettia ja pään kestävyyttä. Juurikin mainittu jääkiekko on houkuttavuudeltaan moniverroin kiinnostavampi laji nuorille. Toki jääkiekossa varustekustannukset, jäävuorot sun muut maksavat myös tänä päivänä suuren summan vanhemmille, ei sen puoleen. Se on ihan ylipäätään se koko lajin luonne, olemus ja suuremmat rahamäärät, mitä piireissä pyörivät, mikä tekee jääkiekosta vetovoimaisemman. Yksilöurheilussa on vain sinä itse, joka vastaa siitä tehdystä työstä ja pärjäämisestä ja siltikin ansiot ovat luokkaa arpajaisvoitto. Jääkiekossa kaikki resurssit ja puitteet yms. tarjotaan nykyään myös ikään kuin hopeatarjottimella lapsille. Työtä se vaatii, niin joukkue-, kuin yksilöurheilussakin, mutta resurssit ja niiden saatavuus ovat vahvasti joukkuelajien puolella.

Vielä tuohon valmennukselliseen asiaan vielä se kanta, että jos isompien palloilulajien päävalmentajat vähennetään laskuista, niin meillä on Suomessa erittäin vähän päätoimisia ammattivalmentajia. Siihen on halukkaille kyllä mahdollisuus useammassa lajissa ihan pätevien valmennuspolkujen myötä, mutta harva uskaltaa irrota kuitenkaan leipätyöstä rakastamansa harrastuksen pariin niin, että päätulo pitäisikin tulla sieltä, mikä yksilöurheilijan tulonmuodostuksen kohdalla on enemmän kuin epävarmaa isolla osalla.

Meiltä puuttuu tukiverkosto myös valmentajien kohdalla ja sen takia on ”turvallista” pyörittää hommaa juurikin osa-aikaisena tai vain talkoilla, johon Suomessa on kautta aikain ns. ruohonjuuren seuratyö paljolti perustettu. Tuosta talkoon leimasta on erittäin hankalaa päästä eroon, sillä jos yhtäkkiä valmentaja heilutteleekin verokorttia, niin luullaan heti, että valmentajalla nousi hattuun ja kehtaakin pyytää valmennuksesta jotain. Kierre on hankala, mistä ei pääse eroon kuin tekemällä nimikesuojattu virka kuin ”ammattivalmentaja” ja joku kattojärjestö tuolle jne.

Oikeastaan me tarvitsemme myös valmentajien valmentajia, joissa katsoisin yliopistotason valmennusoppiin perehtyneiden suuntaan, joissa olisi maisteri/tohtoritasonkin valmennuksellista ymmärrystä tarjolla valmistuneiden opiskelijoiden toimesta, mutta joita on yhä liian vähän Suomessa.

Ammattivalmentajia pitää jatkuvasti kouluttaa ja heillä pitää olla käsissään viime hetken tieto ja materiaali ja heidän pitää olla itse aktiivisia etsimään, reflektoimaan ja soveltamaan tietoa. Lajikohtaista varmaan, mutta monessa lajissa mennään liian paljon ns. perinnevalmennuksen, mutun ja ”näin on aina tehty” - kaavojen mukaan, jotka eivät perustu mihinkään, mutta joilla toki voidaan yllättävän korkealle päästä, jos urheilija on sopivaa valmennuksellista tyyppiä ja säilyy ehjänä.

Yhteenvetona tosiaan kuitenkin, että niin kauan kuin raha puuttuu urheilijoiden lisäksi valmentajalta urheilun näkökulmasta, teemme ikään kuin 50% teholla hommaa. Sitä ei yksi päätoiminen liiton vastaava lajivalmentaja pelasta.

Todella erinomainen nosto. Itsekin olen pohtinut ja ihmetellyt, että miten ihmeessä Suomessa ei ole valmennukseen erikoistuvaa opintopolkua ja opintolinjaa? Tottakai erilaista johtamista ja esimiestyötä voi korkeakouluissa ja yliopistoissa opiskella, mutta sellaista linjaa ei ole, joka keskittyisi nimenomaan huippu-urheiluun ja sen arjen/ruohonjuuri tason valmentamiseen ja käytettyihin metodeihin. Toki jääkiekossa on kaikenmaailman Vierumäet, missä "opiskella" ja joihin Erkka kutsuu poppoon aina auditorioon paikalle 10 vuoden välein kriiseilemään suomalaisen jääkiekon tilaa, mutta yksilöurheilussa ollaan tosiaan aika pitkälti tässä "talkoo-henkisessä laupias samarialainen" valmennuksessa kiinni.

Eikös Tampereen ammattikorkeakouluun muuten juuri lanseerattu, jokin opintolinja "someinfluensereille ja vaikuttajille" vai mille lie, joten ei kait se mahdotonta ole, että joskus tulevaisuudessa saataisiin Suomessa huippu-urheilun valmentamisellekin jokin oma opiskelulinja.

Edit. Typot

 

[Vellihousu]

Jos pohditaan yleisellä tasolla niin eihän huippu-urheilu ole lopulta kovin tärkeää. Yhteiskunnassa on lukuisia paljon tärkeämpiä asioita, joten ihan luonnollista, että arvostamme paljon enemmän esim. terveyttä tai turvalisuutta.

Tämä on tietysti itsestäänselvää ja jossain määrin varsinaisen asian kiertämistä. Vaikka yhteiskunnassa on kiistatta tärkeämpiäkin asioita kuin huippu-urheilu ei se tarkoita että urheilijoiden ja urheiluväen pitäisi vain tyytyä vallitsevaan tilanteeseen ja todeta itsekin että pelkkää viihdettähän tämä on ja poliisien/palomiehien tms. työ on tärkeämpää. Jos meillä löytyy yhteiskunnasta fyysisesti lahjakkaita ihmisiä joilla on kova kilpailuvietti ja halu menestyä maailmalla, miksi heitä ei tuettaisi tässä niin hyvin kuin mahdollista? Keneltä se olisi pois?

Toki jos halutaan olla filosofisia on aina mahdollista kysyä miksi meillä ylipäätään pitäisi olla huippu-urheilua ja urheilijoita joita kasvatetaan yhteiskunnan rahoilla, miksi emme vain kaikki harrastaisi liikuntaa? Tietysti Suomella on historiansa jossa nuoren kansakunnan ylpeyttä on rakennettu urheilulla, mutta voihan olla että sitä voidaan 2020-luvulla tehdä monella muullakin tavalla; kuten tietysti tehdäänkin.

Itse kuitenkin näen että huippu-urheilu on paljon muutakin kuin viihdettä. Se on osa sivistystä, kulttuuria ja yhteiskunta siinä missä toiminta taiteen kentilläkin. Niin kauan kuin meillä ylipäätään on ihmisiä joiden suurin unelma on jossain urheilulajissa menestyminen pitäisi tätä unelmaa vaalia, arvostaa ja tukea ja mieellään niin että tämä arvostuu näkyy konkreettisina toimina. Tässä mielessä en ole varma arvostetaanko meillä huippu-urheilua riittävästi.

 

[Blackie]

Lahti 2001 säikäytti. Enää ei uskalleta härskisti tavoitella huipulle, kun pelätään seuraamuksia ja Mika Myllylän kaltaista kohtaloa.

 

[Fordél]

Tämä on tietysti itsestäänselvää ja jossain määrin varsinaisen asian kiertämistä. Vaikka yhteiskunnassa on kiistatta tärkeämpiäkin asioita kuin huippu-urheilu ei se tarkoita että urheilijoiden ja urheiluväen pitäisi vain tyytyä vallitsevaan tilanteeseen ja todeta itsekin että pelkkää viihdettähän tämä on ja poliisien/palomiehien tms. työ on tärkeämpää. Jos meillä löytyy yhteiskunnasta fyysisesti lahjakkaita ihmisiä joilla on kova kilpailuvietti ja halu menestyä maailmalla, miksi heitä ei tuettaisi tässä niin hyvin kuin mahdollista? Keneltä se olisi pois?

Jos mietitään valtion rahoitusta niin se on tottakai pois muilta rahoituksen saajilta. Meillä on rajalliset resurssit käytettävissä, jolloin koko ajan joudutaan tekemään valintoja. Laitetaanko eurot vaikka tieteeseen, taiteeseen vai liikuntaan ja liikunnan sisällä koko väestön likunnan edistämiseen, kuten liikuntapaikkarakentamiseen vai huippu-urheiluun. Arvovalintoja.

Itse kuitenkin näen että huippu-urheilu on paljon muutakin kuin viihdettä. Se on osa sivistystä, kulttuuria ja yhteiskunta siinä missä toiminta taiteen kentilläkin. Niin kauan kuin meillä ylipäätään on ihmisiä joiden suurin unelma on jossain urheilulajissa menestyminen pitäisi tätä unelmaa vaalia, arvostaa ja tukea ja mieellään niin että tämä arvostuu näkyy konkreettisina toimina. Tässä mielessä en ole varma arvostetaanko meillä huippu-urheilua riittävästi.

Kyllä, urheilu on osa kulttuuriamme, siinä missä esimerkiksi tanssi, musiikki, elokuvat tai maalaustaide. Näiden arvottaminen keskenään ei ole mielestäni reilua vaan pidän kaikkia tärkeinä. Urheiluihmisenä en halua lähteä nostamaan vaikka urheilua elokuvataiteen edelle, mutta en myöskään katso hyvällä esim. niitä kulttuuriväen ulostuloja, joissa urheilua dissataan.

Sitten kun pohditaan, että pitäisikö meidän panostaa yhteiskunnassa enemmän vaikka ikääntyneiden palveluihin vai huippu-urheiluun niin mun on vaikea perustella huippu-urheilun ansaitsevan valtavasti lisää tukea, kun samaan aikaan iso osa vanhuksista ei pääse edes ulos liikkumaan. Näissä puntaroinneissa urheilu ei ole prioriteettilistan kärjessä.

Tai jos pitää miettiä liikuntakentän sisällä, että panostetaanko esim. vammaisten henkilöiden tai ikääntyneiden liikunnan edistämiseen vai huippu-urheiluun niin tässäkään vertailussa huippu-urheilulle on vaikea perustella valtavia lisäpanostuksia.

Mutta huippu-urheilulle on ilman muuta paikkansa ja se on tukensa ansainnut, mutta suoraan huippu-urheilun rahoitukseen tuskin on odotettavissa valtavia lisäpanostuksia Veikkausvoittovaroista tai verovaroista, etenkään nykytilanteessa vaan suuntaisin katsetta kotitalouksien ja yritysten suuntaan. Myös urheilun sisällä on hyvä käydä koko ajan keskustelua, että käytetäänkö resurssit tehokkaasti (urheilija vs. hallinto ja seinät).

 

[Hexa]

Lahti 2001 säikäytti. Enää ei uskalleta härskisti tavoitella huipulle, kun pelätään seuraamuksia ja Mika Myllylän kaltaista kohtaloa.

Uskaltaahan norjalaisetkin vetää härskisti. Ainakin maastohiihdon puolella. Tosin järjestelmä suojelee heitä niin paljon kuin mahdollista. Johaugin käry oli oikeastaan ihme.

 

[Blackie]

Uskaltaahan norjalaisetkin vetää härskisti. Ainakin maastohiihdon puolella. Tosin järjestelmä suojelee heitä niin paljon kuin mahdollista. Johaugin käry oli oikeastaan ihme.

Kyllä. Norjassahan oli ilmeisesti jokin isompi vyyhti paljastumassakin joitakin vuosia sitten, mutta ilmeisesti kaikki asiasta tietävät jollain tavalla sitten hiljennettiin. Ellen väärin muista. Vai oliko Ruotsissa?

 

[Hexa]

Kyllä. Norjassahan oli ilmeisesti jokin isompi vyyhti paljastumassakin joitakin vuosia sitten, mutta ilmeisesti kaikki asiasta tietävät jollain tavalla sitten hiljennettiin. Ellen väärin muista. Vai oliko Ruotsissa?

Tuo taisi olla omankin muistin mukaan Ruotsissa. Mutta silti hiihdon puolella FIS on norjalaisten miehittämä ja kaikki päätökset vaalivat Norjan omia etuja. Dopingtestejä tehdään norjalaisille vähän kuin näön vuoksi ja niistä varoitetaan hyvissä ajoin etukäteen. Ei mitään yllätystestejä niin kuin muille. Johaugin kanssa tosin töpeksivät, kun käry vuosi julkisuuteen, eikä sitä pystynyt enää salaamaan. Salaisiin hiihtolaboratorioihin ei ole ulkopuolisilla pääsyä. Muiden maiden toiminnalta kyllä vaaditaan avoimuutta ja vapaata pääsyä testaamaan hiihtäjiä.

 

[Glove]

Eedit. Mitä Suomessa muuten muksun yleisurheilu-harrastus maksaa? Jos vaikka 7-vuotias lähtee harrastamaan, niin tuossa iässä ei varmaan vielä erikoistuta ja valmennus on ryhmäpainotteista? Toki myöhemmim sitten kustannuksia varmaan tulee, mutta ei kai jääkiekkoon verrattavia summia?

Esimerkiksi Oulusta:
- Yleisurheilukoulu 2x/vko 350 €/vuosi
- Yleisurheilulisenssi 10 €
- Mahdolliset kisojen osallistumismaksut

Periaatteessa tällä pääsee jo alkuun, verkkarit ja lenkkarit jokaiselta löytynee muutenkin niin en laske niille hintaa. Tietysti rahaa saa palamaan esimerkiksi seuran vaatteisiin. Piikkarit pitää tietysti jossain vaiheessa investoida alkaen noin 50 €.

Rahaa saa kyllä yleisurheiluunkin palamaan ihan kiitettäviä määriä, jos niin haluaa. Eri piikkarit lyhyille ja pitkille matkoille, hyppyihin ja heittoihin. Kisoihin saa menemään rahaa kun usein osallitumismaksu on 10 €/laji ja yksissä kisoissa voi kisata vaikka 2-3 lajia. Jos kisaa vaikka kesäkuun alusta elokuuhun kerran viikossa pari lajia niin tuleehan siitä jo 240 €. Matkakulut sitten päälle koska millään paikkakunnalta ei löydy kisoja joka viikko. Sitten aikanaan tulee piiri-, alue- ja mahdolliset maajoukkueleiritykset, ulkomaan kisamatkat ja reenimatkat jne.

 

[IceWalker]

Tässä Hollannin malli. Tämä esitys on pidetty jossakin olympiakomitean tilaisuudessa. Toimiva kokonaisuus, joka Tokiossa osoitti pystyvänsä tuottamaan myös huippuja (36 mitalia).

https://www.olympiakomitea.fi/uploads/2020/01/f37631e8-hollannin-malli_sekeakatemia_hollannin-opintomatka_1_2020.pdf

Harrastajamäärät ovat korkeita, järjestelmän perustana on ihmisten aktiivisuus. Seuratoiminta on vilkasta, tällaisesta voidaan Suomessa vain haaveilla. Ihmiset liikkuvat paljon, liikunnallinen elämäntapa ulottuu myös nuoriin. Esimerkin voima on tietenkin suuri. Ihmiset ovat sosiaalisia eläimiä. Kilpailemistakin harrastaa melkoinen joukko. Järjestelmän perustana on vapaaehtoistyö: ilmeisesti myös Hollannissa tämä tuottaa ongelmia, koska vapaaehtoisten ikärakenne vanhenee.

Huippu-urheilijat antavat oman panoksensa seuran kehittämiseen aktiiviuran jälkeen ja toisaalta, heitä myös tuetaan uran jälkeen. Suomessa taas jokainen on oman onnensa seppä.

Urakka, johon Suomessa pitäisi ryhtyä, on valtava ja oikeastaan toivoton. Suomessa seuratoiminta oli vilkkaimmillaan joskus 1940-50-luvuilla, huvittavaa, että silloin jopa politiikka vähensi Suomen urheilumenestystä arvokisoissa. Työväen urheiluliitto ja SVUL eivät oikein tulleet toimeen keskenään, minkä johdosta arvokisoihin saatettiin jättää lähettämättä potentiaalisia mitalisteja. Nyt ei sellaista ongelmaa enää ole, ei tosin enää ole potentiaalisia mitalistejakaan.

JK. Mitalitaulukkoa vielä silmäilin ja tosiaan, Euroopasta ei löydy Suomea huonompaa väkiluvultaan suurempaa tai yhtä suurta maata. Albanian ja Bosnian kuitenkin voitimme! Tätä voisi pitää jo saavutuksena sinänsä. Ehkä meidän pitäisikin kilpailla huonoudessa. Tähän nähden, kaikki reaktiot menestyksen puutteeseen ovat olleet verraten laimeita: Jälkihiessä sentään nähtiin aavistus kritiikkiäkin. En tiedä, mikä isoveli mediaa valvoo, mutta hyvin kilttiä on asian käsittely julkisuudessa. Tai sitten kyseessä on suomettuminen, joka on siirtynyt politiikasta urheiluun. Puhutaan aidasta kun pitäisi puhua seipäistä.

Toisaalta, kun on seurannut vuosikymmeniä urheilujärjestelmämme kehityspuuskia, niin parempi olisi lyödä kesäkisalajien suhteen ovet kiinni ja naulata ikkunat umpeen. Vaadittaisiin radikaalia toimia ja niitä ei koskaan tule. Kannattaisi varmaan keskittyä vain urheiluun, urheillaan omassa pienessä kuplassamme, nautitaan Kalevan Kisoista ja unohdetaan, että tuolla jossakin on huippu-urheilun julma, tulosta vaativa maailma.

 

[Pavlikovsky]

Harrastajamäärät ovat korkeita, järjestelmän perustana on ihmisten aktiivisuus. Seuratoiminta on vilkasta, tällaisesta voidaan Suomessa vain haaveilla. Ihmiset liikkuvat paljon, liikunnallinen elämäntapa ulottuu myös nuoriin. Esimerkin voima on tietenkin suuri. Ihmiset ovat sosiaalisia eläimiä. Kilpailemistakin harrastaa melkoinen joukko. Järjestelmän perustana on vapaaehtoistyö: ilmeisesti myös Hollannissa tämä tuottaa ongelmia, koska vapaaehtoisten ikärakenne vanhenee.

Pelkkää asiaa koko viesti, mutta lainaan vain tämän pätkän. Tämän päivän ihminen on niin kiireinen (ainakin omasta mielestään), että ei ehdi/halua osallistua seuratoimintaan, jossa yhteen kekoon puhaltaminen tuottaa olosuhteet, josta se joku pitkämäki tai arsiharju voisi joskus kerran kymmenessä vuodessa putkahtaa isommille kentille hyvän junioritoiminnan ja seuravalmennuksellisen kehityspolun kautta.

Kun seuratoiminta luhistuu toiminnan ollessa lähinnä eläkeukkojen varassa ja vanhempien heittäessä lapset kentälle kuin päiväkotiin, ei hommaa pelasta enää mikään. Ei voittoa tavoittelematon urheiluseura Suomen tasolla kestä sellaista, että toimitsijoita ulkoistetaan jostain varamiespalvelusta. Takavuosina kuulin hauskan tarinan kentän laidalta, kun erästäkin hyvin innokasta nuoren urheilijan vanhempaa kyseltiin toimitsijahommiin lanaan varteen, niin vastaus oli "eikös ne tule seuran puolesta". Ei siis ymmärretä edes, että ketä se seura on. Tuo, sinä, minä, se, hän eli aivan ne tavan tallaajat siellä. Tämä menee tosiaan tuohon sosiaalisuuden piiriin, mikä Suomessa on harmillisen puutteellista. Kyllä seurasta ollaan kaikki kilometrikorvaukset käsi ojennuksessa pyytämässä ja ties mitä laskua maksatetaan vähistä varoista, mutta pohjatyötä ei olla valmiita tekemään. Eikä siinä mitään, jos ei talkoita sitten tehdä, niin jäsenmaksut nousevat pilviin, sillä jostain se raha revitään. Näinhän useassa jääkiekkoseurassa Suomessakin nykyään toimitaan. Ennen pitkää tuo karsii harrastajia, niitä ehkäpä kaikkein lahjakkaimpia ko. lajiin.

Ollaan jo melko kaukana ketjun alkuperäisestä kysymyksestä, mutta kun noin laajaa kysymystä aletaan perkaaman, kääntyy katse myös arjen seuratyöhön välittömästi, vaikka rahan puute, huippu-urheilun arvostuksen puute, valmennuksen puute ja doping täällä ansiokkaasti ollaan jo avattu

 

[IceWalker]

Pelkkää asiaa koko viesti, mutta lainaan vain tämän pätkän. Tämän päivän ihminen on niin kiireinen (ainakin omasta mielestään), että ei ehdi/halua osallistua seuratoimintaan, jossa yhteen kekoon puhaltaminen tuottaa olosuhteet, josta se joku pitkämäki tai arsiharju voisi joskus kerran kymmenessä vuodessa putkahtaa isommille kentille hyvän junioritoiminnan ja seuravalmennuksellisen kehityspolun kautta.

Kun seuratoiminta luhistuu toiminnan ollessa lähinnä eläkeukkojen varassa ja vanhempien heittäessä lapset kentälle kuin päiväkotiin, ei hommaa pelasta enää mikään. Ei voittoa tavoittelematon urheiluseura Suomen tasolla kestä sellaista, että toimitsijoita ulkoistetaan jostain varamiespalvelusta. Takavuosina kuulin hauskan tarinan kentän laidalta, kun erästäkin hyvin innokasta nuoren urheilijan vanhempaa kyseltiin toimitsijahommiin lanaan varteen, niin vastaus oli "eikös ne tule seuran puolesta". Ei siis ymmärretä edes, että ketä se seura on. Tuo, sinä, minä, se, hän eli aivan ne tavan tallaajat siellä. Tämä menee tosiaan tuohon sosiaalisuuden piiriin, mikä Suomessa on harmillisen puutteellista. Kyllä seurasta ollaan kaikki kilometrikorvaukset käsi ojennuksessa pyytämässä ja ties mitä laskua maksatetaan vähistä varoista, mutta pohjatyötä ei olla valmiita tekemään. Eikä siinä mitään, jos ei talkoita sitten tehdä, niin jäsenmaksut nousevat pilviin, sillä jostain se raha revitään. Näinhän useassa jääkiekkoseurassa Suomessakin nykyään toimitaan. Ennen pitkää tuo karsii harrastajia, niitä ehkäpä kaikkein lahjakkaimpia ko. lajiin.

Ollaan jo melko kaukana ketjun alkuperäisestä kysymyksestä, mutta kun noin laajaa kysymystä aletaan perkaamana, kääntyy katse myös arjen seuratyöhön välittömästi, vaikka rahan puuten, huippu-urheilun arvostuksen puute, valmennuksen puute ja doping täällä ansiokkaasti ollaan jo avattu

Niin, meistähän se lähtee, jokaisesta suomalaisesta. Ainakin niistä, jotka jollakin tasolla arvostavat liikuntaa ja urheilua. Kenties se, että urheiluväki tavallaan tiedostaa tämän asian, johtaa hyvin häveliääseen puheeseen asiasta. Menestyksen puute on koko urheiluväen ja järjestelmän vika. Jossakin tuota yhteisöllisyyttä vaalitaan: Pohjanmaalla on vilkkaita kyläyhteisöä, joissa puhalletaan yhteen hiileen ja tehdään kaikenlaista talkootoimintaa vielä. Varmaan tällaisia yhteisöjä muuallakin on, jossa on myös hyvin aktiivisia toimijoita.

Etelässä kumminkin tilanne on toinen: urheiluseura on kulutuksen välikappale, palveluntarjoaja. Maksetaan tietty summa seuralle ja odotetaan palvelua. Oman Jani-Petterin pitää saada paras mahdollinen palvelu ja jos mahdollista, NHL-sopparikin seuran toimesta. Sitoutuminen seuran arkeen on kuitenkin vaikeata. Hyvä lähtökohta on tuo vanhemmuus: jos vain joitakin kykyjä on, niin seuratoimintaan osallistuminen ainakin sen ajan kun lapsi harrastaa, veisi asioita eteenpäin.

Tai käännetään näkökulma toisinpäin: mihin joku Albania kykenisikään, jossa sillä olisi Suomen resurssit käytössään? Yhteisöllisyyttä varmasti löytyy, mutta tietotaitoa vähemmän. Kunnollisista harjoituspaikoista on puute. Pienikin huippu-urheilusta saatava korvaus kelpaisi urheilijalle. Innostusta kehittymiseen ja maansa edustamiseen olisi varmasti, kunhan vain saataisiin itse valmennukseen liittyvää tietoa enemmän. Tässä olisi työsarkaa monelle suomalaiselle osaajalle. Eli lyhyesti: meillä ovat materiaaliset resurssit, mutta innostus ja massat puuttuvat. Albaniassa puuttuvat materiaaliset resurssit, mutta innostusta ja massoja varmaan löytyisi.

Matti Mattsonin tarina on omaa laatuaan sekin. Porin kaupunki jopa heikensi urheilijan harjoitusmahdollisuuksia korona-aikana, ei liene ainoa kunta, joka näin on tehnyt. Mutta nyt, kun kaveri kuitenkin menestyi, hänen ympärillään kiehnäsivät kaikki kaupungin merkkihenkilöt. Tämä sivuaa sitä merkillistä suomalaista asennetta huippu-urheiluun: arvostuksen puutetta ja hurjaa menestykseen liittyvää hypeä. Niin kauan kuin vain uit kilometrejä kaupungin uimahallissa, olet joku kustannustekijä, josta voisi vaivihkaa päästä eroon, mutta kun saavutat menestystä, niin silloin saat tontin uima-altaalla.

Se, mitä meiltä puuttuu ja monilla näköjään on, on kokonaisjärjestelmä, ulottuen ihan ruohonjuuritoiminnasta huippu-urheiluun saakka. Jokainen palanen on tärkeä, jonkun palasen puuttuessa joudutaan järjestelmään pumppaamaan rahaa ja tulos jää silti laihaksi.

 

[Hexa]

Se, mitä meiltä puuttuu ja monilla näköjään on, on kokonaisjärjestelmä, ulottuen ihan ruohonjuuritoiminnasta huippu-urheiluun saakka. Jokainen palanen on tärkeä, jonkun palasen puuttuessa joudutaan järjestelmään pumppaamaan rahaa ja tulos jää silti laihaksi.

Onhan Suomessa ollut Huippu-urheilun muutostyöryhmä ja Huippu-urheiluyksikkö ynnä muut. Mikään ei vaan auta eikä tuo tulosta, vaan kyse on enemmänkin pelkästä sanahelinästä ja pelkästä suojatyöpaikasta niiden jäsenille. Pelkkää suurta puhetta ilman tekoja. Suomessa on liian suuri ja pöhöttynyt sekä kallispalkkainen urheilujohtajien organisaatio mihin kohdentuu aivan liian paljon taloudellisia resursseja urheilijoiden sijaan. Kaikki lähtee siitä, että urheilijoille pitäisi pystyä järjestämään parhaat mahdolliset olosuhteet seuratasolla ja omalla paikkakunnalla. Varat pitäisi kohdentaa enemmän ja tarkemmin itse tuloksentekijöihin, eli urheilijoihin.

 

[Fordél]

Varat pitäisi kohdentaa enemmän ja tarkemmin itse tuloksentekijöihin, eli urheilijoihin.

Joku ilkeämielinen irvailija voisi nostaa tässä kohdin esille esimerkiksi Olympiakomitean Kojonkoskelle vuonna 2013 50 v. lahjaksi antaman 2200 € pyörän. Se ei ehkä anna parasta kuvaa siitä "urheilija keskiössä" politiikasta, jolla huippu-urheiluamme on viime vuosina haluttu kehittää. Summa on muuten vastaava, jolla nuori yksilölajiurheilija pystyisi kustantamaan kolmen viikon ulkomaanharjoitusleirin matkoineen. Pyörä jäi muuten Kojonkoskella lähinnä varastoon pölyttymään.

 

[erku]

Näin on ja se näkyy apurahajärjestelmässäkin. Sen sijaan ennen sitä ei tipu juuri pennin jeniä, vaikka tuossa vaiheessa apurahaa saattaisi tarvita jopa etenkin nuori potentiaalinen urheilija enemmänkin, sillä siinä vaiheessa, kun tarpeeksi iso voitto napsahtaa, niin sponsoritkin pystyvät tukemaan harjoittelua eikä olla vain valtiontukien varassa. Se on jo suurempaa politiikkaa se, että miten rahanjako tulisi suorittaa.

Kansainvälisessä vertailussa Suomessa taitaa olla poikkeuksellisen avokätinen valtion urheilija-apurahajärjestelmä. Täällähän esimerkiksi nytkin useampi hiihtolajien nuori urheilija saa apurahaa, vaikkeivat koskaan ole yltäneet maailmancupin pisteille. Jossain Norjassa seula ja vaatimustaso on paljon kovempi. Myös Suomessa tilanne oli aiemmin aika toisenlainen. Aikku Saarinen hiihti 2003 Kollenilla maailmancupissa kolmanneksi, mutta tuo ei ollut riittävä näyttö apurahaan, vaan vasta nelossija 2005 MM-kisoissa nosti Saarisen apurahan piiriin. Tähän verrattuna tämän hetken nuoret yksilölajien lahjakkuudet ovat todella etuoikeutetussa asemassa.

 

[Hagi]

Varat pitäisi kohdentaa enemmän ja tarkemmin itse tuloksentekijöihin, eli urheilijoihin.

Ja valmentajiin, jotka tekevät duunia verkkaripalkalla oman työn ohessa.

 

[Hexa]

Ja valmentajiin, jotka tekevät duunia verkkaripalkalla oman työn ohessa.

Kyllä. Meinasin vielä lisätä tuon itsekin.

 

[MegaForce]

Uskaltaahan norjalaisetkin vetää härskisti. Ainakin maastohiihdon puolella. Tosin järjestelmä suojelee heitä niin paljon kuin mahdollista. Johaugin käry oli oikeastaan ihme.

Ja koko kansakunta mediaa myöten meni Johaugin taakse käryn käydessä kun taas Suomessa Myllylä, Isometsä jne. teilattiin pahasti julkisesti. Nyt Johaug hiihtää minuutin erolla toiseen norjalaiseen hopeamitalistiin nähden matkoja. Björgen myös samaa kastia Johaugin kanssa. Ei ole ihme että juuri Norjasta tulee Ingebrigtsenin kaltaisia kestävyysurheilulahjakkuuksia jotka voittavat jopa Itä-Afrikan juoksijat.

 

[Barnes]

Suomessa on liian suuri ja pöhöttynyt sekä kallispalkkainen urheilujohtajien organisaatio mihin kohdentuu aivan liian paljon taloudellisia resursseja urheilijoiden sijaan.

Ehkä jossain Olympiakomiteassa ja Palloliitossa näin, monessa liitossa ongelma on kun ei ole juuri ketään siellä hallinnossa. On päävalmentaja, toiminnanjohtaja ja joku taloussihteeri, ketkä yrittävät epätoivoisesti pitää hommaa kasassa.

Ja koko kansakunta mediaa myöten meni Johaugin taakse käryn käydessä kun taas Suomessa Myllylä, Isometsä jne. teilattiin pahasti julkisesti.

Onneksi Suomessa hiihtäjät uhrasivat vain STT:n Johanna Aatsalon tuhoten hänen uransa ja avioliittonsa.

Toki sittemmin puuhastelijat menivät ryssimään homman vierittämällä syyn Lahdesta Kyrön niskaan. Jos Kyrö olisi jätetty rauhaan, tuskin STT:n juttu olisi oikeuteen asti enää mennyt. Vaikea hiihtäjiä ja johtoa (Vähäsöyrinki, Petäjä yms.) on minään uhreina pitää, vaikka mielellään sitä näkisi Myllylän edelleen elossa. Hänen elinkaarellaan vain ennenaikainen kuolema olisi ollut valitettavan todennäköinen, vaikka ura olisikin päättynyt kultajuhliin Salt Lake Cityssä.

 

[El Gordo]

Ja koko kansakunta mediaa myöten meni Johaugin taakse käryn käydessä kun taas Suomessa Myllylä, Isometsä jne. teilattiin pahasti julkisesti. Nyt Johaug hiihtää minuutin erolla toiseen norjalaiseen hopeamitalistiin nähden matkoja. Björgen myös samaa kastia Johaugin kanssa. Ei ole ihme että juuri Norjasta tulee Ingebrigtsenin kaltaisia kestävyysurheilulahjakkuuksia jotka voittavat jopa Itä-Afrikan juoksijat.

Tässä on valtava ero jo lähtötilanteissa. Johaugin tapauksessa norjalaiselle kansalle tarjottiin huulirasvaselitys, ja he kaikesta päätellen uskoivat sen vilpittömästi ja naiivisti. Joten norjalaiset eivät ajattele että Johaug olisi tehnyt jotain väärää. Mitä jos selitystä ei olisi tarjottu, vaan kansa olisi saanut uutisen siinä muodossa, että huippuhiihtäjä on tietoisesti käyttänyt kiellettyjä aineita suoritustaan parantaakseen? Olisiko Johaugin julkinen teilaus ollut yhtään sen kevyempää kuin Suomessa karpaasien? En usko että olisi. Norjassa kansan tuomio dopingin käyttäjille on armoton, silloin kun sitä ei voida selittää vahingoksi. Mutta sellaista ei ole vielä osunut heidän omien huippujensa kohdalle, aina on ollut selitys.

Lahdessa 2001 Isometsä kärähti ensin, eikä ollut selitystä tarjottavana kansalle. Se markkinoitiin yksittäisen urheilijan hairahduksena. Selitys, joka kävi epäuskottavaksi heti seuraavassa käänteessä, kun viisi muutakin kärähti. Tosin joku huulirasvaselitys olisi samoin käynyt epäuskottavaksi siinä vaiheessa, joten lopputulos oli sama. On myös avoin kysymys, olisiko kansa uskonut huulirasvaselitystä (tai vastaavaa) siltikään, vaikka Isometsä olisi jäänyt ainoaksi. Suomessa oli jo ennestään muistissa mm. Martti Vainion puukupit ja talonmiehet. Viattomuus oli jo mennyt aiemmin.

Loppupäätelmä on, että suomalaisten oli mahdotonta mennä kärähtäneiden urheilijoiden taakse Lahdessa 2001 samalla tavalla kuin norjalaiset menivät Johaugin taakse. Norjalaisetkin menivät Johaugin taakse vain koska uskoivat viattomuuteen. Se vaati heiltä jonkinmoista hyväuskoisuutta. Lahdessa 2001 naiivia hölmöyttä olisikin vaadittu jo kolossaaliset määrät, kun kärähtäneitä hiihtäjiä oli 6 kpl ja selitykset olivat vähissä. Siinä olisi jo Norjankin spin-doctoreilla ollut ylivoimainen tehtävä.

 

[Mojo]

Kummola jyrähtää tällä kertaa ihan oikeasta asiasta. Panostus pitäisi olla nimenomaan urheilijoihin ja valmennukseen jatkuvasti kasvavan johtoportaan sijasta.

Kalervo Kummola pettyi Suomen menestykseen Tokiossa – lataa suoran mielipiteen syyllisistä: ”Suomen urheilun suurin puhallus”

Kalervo Kummolan mielestä Suomen urheilun pitäisi ottaa mallia muista Pohjoismaista – ja ylipäätään sieltä, missä paras tieto on.

www.is.fi

– Minua on vuosikaudet harmittanut se Humun juttu. Se oli Suomen urheilun kaikkien aikojen puhallus. Viisi ja välillä kuusi henkilöä istui kaksi vuotta kehittelemässä kaikenlaista paperille. Käytännössä ei tapahtunut mitään, Kummola jyrisee.

– Minäkin kävin joskus Humun toimistolla. Siellä oli erivärisiä pikkulappuja seinät täynnä. Itse vein heille Uuden-Seelannin vastaavan raportin. En tiedä, lukivatko he sitä. Mutta Suomen kanssa suunnilleen samankokoinen Uusi-Seelanti nappasi Tokiosta parikymmentä mitalia (7–6–7), Kummola huomauttaa.

– Meillä unohdetaan, että urheilijan tukiverkko on järjestyksessä perhe, valmentaja, seura, lajiliitto, ja sitten vasta olympiakomitea. Olympiakomiteassa ei urheilijoita tehdä, Kummola sanoo.

 

[Pavlikovsky]

Kansainvälisessä vertailussa Suomessa taitaa olla poikkeuksellisen avokätinen valtion urheilija-apurahajärjestelmä. Täällähän esimerkiksi nytkin useampi hiihtolajien nuori urheilija saa apurahaa, vaikkeivat koskaan ole yltäneet maailmancupin pisteille.

Se ei edelleenkään poista sitä tosiasiaa, että rahaa ei ammattimaisesti toimivaan valmennukseen, harjoitteluun ja sitä tukeviin olosuhteisiin juurikaan ole, kun samalla pitäisi ruuat ostaa ja laskut sun muut vuokrat maksaa. Lajeissa on varmasti eroavaisuuksia. En mä jaksa uskoa, että purjehtijoilla, autourheilijoilla tai hevosurheiluun liittyvässä toiminnassa nillitetään minkään parin tonnin perään, mutta joillekin lajiryhmille tuo on aivan elinehto. Kyllähän täällä ollaan etuoikeutettuja ja sen tietää moni nuori urheilijakin siirtyen opintojen pariin, jossa tulee aikanaan huomattavan todennäköisemmin tienaamaan enemmän kuin urheilijan urallaan.

Suomalaiset huippu-urheilijat elävät köyhyysrajalla – laskut maksamatta, rahaa ruokaan toimeentulotuesta tai isän kukkarosta

Suomalaisten olympiaurheilijoiden arki on todella karua. Yle Urheilun laajassa kyselyssä he kertovat taloudellisesta ahdingostaan. Valtaosa yksilöurheilijoista tienaa alle 1200 euroa kuukaudessa.

yle.fi

 

[Undrafted]

Olen jonkin aikaa jo omassa mielessä spekuloinut, että huippu-urheilusta tulee vahvemmin varakkaiden tai köyhien juttu. Keskiluokkaisella on liikaa pelissä panostaa riittävän aikaisin tosissaan pelkkään urheiluun. Varakas voi koittaa ja varakkuus sallii epäonnistumisen. Köyhällä taas valtavasti voitettavaa, jos onnistuu lyömään itsensä huipulle. Toki poikkeuksia löytyy jatkossakin.

Katselin jenkkien yliopistofutista aiemmin ja säännöllisesti toistuva NCAA:n mainos oli "vuosittain tuhansia yliopistourheilijoita siirtyy ammattilaisiksi muille aloille kuin urheiluun". Toki suuresta massasta nousee sitten niitä urheilunkin ammattilaisia.

Uteliaisuudesta katsoin Uuden-Seelannin mitalisaalista. Wikipedian mukaan 5 melonnasta, 3 kanoottilajeista, 2 rugbysta, pyöräilystä ja yleisurheilusta, 1 mitali purjehduksesta, nyrkkeilystä, tenniksestä, trampoliinilta ja triathlonista. Tavallaan tuossa Suomeen verrannollisia olosuhdelajeja melonta, kanoottilajit ja purjehdus. Meillä jääkiekko ja hiihtolajit vastaavia.