Ja sitten tähän tavaratouhuun, kelasin tällaista, onko kokemuksia:
http://www.islabikes.co.uk/bike_pages/rothan.html Kotikatua on joku pikkujätkä vedellyt mäkeä alas vastaavalla ja isä juoksi perässä jotain huudellen. Näytti hauskalta. Tosin se pyörä oli sellanen puinen, luulin itsetehdyksi mutta oli kai joku kaupan vehje kuitenkin.
Kokemusta "potkuttelupyörästä" ei ole omien lasten kohdalta, mutta naapurustossa parikin poikaa on sellaisella potkutellut. Pitäisi tietysti haastatella tarkemmin, jotta tietäisi plussat ja miinukset, mutta omaan silmään ehdottomasti paras plussa on se, että nämä pojat ovat oppineet todella helposti ajamaan pyörällä ilman apupyöriä ja aika nuorinakin vielä. Ja kun lapsi on oppinut potkuttelemaan kunnolla, vauhti on huomattavasti nopeampaa kuin esim. apupyörien kanssa polkevalla napero. Ja molemmilla näillä pojilla on ainakin mennyt liikennesäännöt paremmin jakeluun kuin appareiden kanssa säätävillä lapsilla. Liekö sattumaa, vai onko potkuttelulla merkitystä, kun kykenevät helpommin keskittymään ympäröivään maailmaan?
Onnittelut Cosmolle tuoreesta perheenlisäyksestä! Vaikka "kaikki" onkin esikoisen jälkeen jo tuttua ja kertaalleen koettua, yllätyksiä on varmasti luvassa alkaen ihan luonne- ja "mielipide"-eroista :).
Meillä esikoinen ei juurikaan välittänyt päiväunista, pikkukakkonen veteli tuntikausia yhteen soittoon unta kuuppaan. Ihan normaaliahan se on, mutta esikoisen oltua erilainen, tuli väkisinkin mieleen, että onko pikkuneidissä jotain vikaa, kun uni maistuu. Myös tuttien ja tuttipullojen kanssa oli alussa säätämistä, koska tottakai sitä oletti, että kuopuksella on samanlaiset mieltymykset kuin esikoisella. No, ei aivan ollut ;). Siinä missä esikoinen diggasi enemmän luonnonkumitutteja, kuopukselle kelpasi vain silikoniset. Kaappiin oli luonnollisesti varattu useampi luonnonkuminen härpäke. Esikoinen ei kaivannut unilelua vauva-aikana, kuopus halusi sellaisen heti alusta saakka. Ja vaihtoehtoja oli tasan kaksi. Myöhemmin kelpasi vain yksi ja sen mukanaolo varmistettiin aina sataan kertaan. Ikää on kuopuksella nyt kaksi ja edelleenkin olemme pakotettuja raahaamaan yhtä lelua mukana. Periaatteessa olen sitä mieltä, että ihan kaikkiin lapsen kotkotuksiin ei mennä, mutta tämä yksi ja tietty lelu on selvästi tärkeä, joten annamme tässä asiassa periksi.
Myös suhtautuminen toisiin ihmisiin on ollut erilaista. Molemmat ovat periaatteesa hyvinkin ulospäin suuntautuneita, mutta kuopus on todella hitaasti lämpeävä. Kesti n. 9kk ennen kuin hän ensimmäisen kerran todella oli oma itsensä äitini seurassa. Ja kuitenkin tapasivat lähes viikoittain mummin käydessä iltahoitamassa tyttöjä! Lisäksi nuorempi on pienestä saakka ollut erittäin omatoiminen ja osallistuu upeasti ja oma-aloitteisesti jopa siivoamiseen. Isosiskolta tätä voi odottaa ainoastaan silloin, kun pitäisi mennä nukkumaan ja hän on valmis tekemään mitä tahansa, jottei tarvitsisi mennä.
Muitakin eroavaisuuksia on todella paljon, mikä on luonnollisesti hyvä asia. Mutta se vaatii varsinkin väsymyksen ollessa pahimmillaan ylimääräistä skarppaamista, koska asioihin pitää keskittyä ihan eri tavalla kuin esikoisen kanssa, jonka kaikki kotkotukset tulevat ikäänkuin selkärangasta ja niihin on tottunut. Ei vain voi kohdella lapsia yhtenä yksikkönä, vaan molempien mieltymykset on otettava tasapuolisesti huomioon. Mutta kuten sanottua, erilaisuus on elämän suola ja pitääpähän tenavat aikuiset hereillä :). Jos menee lapset "sekaisin", perästä kyllä kuuluu. Joskus ihan kirjaimellisestikin ;).