Ja oli miten oli, niin kaikki kasvattavat lapsensa tavallaan ja veikkaan, että mobyn tapa on vähemmistön käytössä. Jos epäilyttää, niin kannattaa hommata faktatietoa esimerkiksi siitä, mitä turha itkettäminen vauva-aikana saattaa aiheuttaa henkiselle kehitykselle.
Niin, en tiedä onko mobyn tapa vähemmistön käytössä, mutta oma ajatusmaailmani on aika samansuuntainen siinä mielessä, että lapselle saa ja pitääkin tehdä jonkinasteiset rajat selväksi jo vauvasta saakka. Vastasyntyneet ovat tietenkin asia erikseen, mutta kyllä jo parin kk:n ikäistä lasta voi pyrkiä ohjaamaan tietynlaiseen käytökseen. Tällä tarkoitan nyt sitä, että jos vauva herää keskellä yötä ja pyrkii hakemaan sosiaalista kontaktia aikuiseen, yöllä siihen ei vastata. Ei siis aleta höpöttämään tai laiteta valoja päälle, vaan pyritään ohjaamaan vauvankin käytöstä siihen suuntaan, että vain välttämättömimmät tarpeet täytetään (syöminen, kuiva vaippa). Päivällä sitten seurustellaan ja sylitellään senkin edestä. Mutta yöllä nukutaan, koska yöt ovat nukkumista varten ja meidän aikuisten tehtävänä on opettaa vauvalle kaikki elämän perusasiat. Tottakai poikkeustapauksiakin on, esim. lapsen sairastaessa, mutta selvä ero yön ja päivän käyttäytymisellä pitää olla.
Toinen asia sitten on se, miten määritellään turha itkettäminen. Omassa lapsuudessani kultaisella 70-luvulla vauvoja oli tapana huudattaa "unikouluna". Nykyään tätä ei suosita, enkä itsekään usko siihen, että vauva jätetään yksin pimeään huutamaan, kuten tuolloin suositeltiin. Se, että lapsi itkee kiukkuaan aikuisen läsnäollessa, tämän rauhoitellessa ja lempeästi esim. alkuvaiheessa paijaamalla, on kuitenkin täysin eri asia. Ei siitä mitään traumoja jää, pikemminkin päinvastoin. Aikuisen rauhallisuus ja itsevarmuus ilmaisevat lapselle, ettei tällä todellakaan ole mitään hätää. Ja lapsi oppii luottamaan siihen, että aikuinen tietää, mitä tekee. Lapsi etsii vanhemmaltaan jatkuvasti viestejä erilaisista käyttäytymismalleista ja se koskee myös esim. juuri tätä nukkumista ja rauhoittumaan oppimista. Vauvat ja lapset ovat sen verran vekkuleja ja yksinkertaisia kapistuksia, että aikuinen pystyy vaikuttamaan heihin näin halutessaan.
Minä en tuomitse monien vanhempien käytöstä ja toimia, mutta jälkikäteen voin todeta itse monivuotisesta univajeesta kärsineenä, että omilla toimillani olisin hyvin todennäköisesti voinut selvitä huomattavasti helpommalla. Esikoinen nukkui mieheni ja minun välissä, kuopus ei oikeastaan koskaan. Vasta nyt, reiluna kaksivuotiaana, hänkin tulee yöllä ajoittain viereemme, kohta viisivuotias esikoinen lähes joka yö. Ja uskon, että tämä on jollakin tavalla seurausta siitä, että näin on toimittu jo vastasyntyneestä lähtien. Yhden lapsen kanssa se on vielä helppoa, mutta kun lapsia on kaksi, kolmesta tai neljästä puhumattakaan, unen laatu kärsii väistämättä. Ja se heijastuu kyllä lapsenkin elämään, omasta nyt puhumattakaan. Ja kyllä se meidänkin esikoinen oppi nukahtamaan itse omaan sänkyynsä, vaikka kaikenlaisia vaiheita sen oppiminen sisälsikin. Kukapa haluaisi luopua saavutetuista eduista. Ja fakta on se, että mitä vanhempana lapsi pannaan kohtaamaan karu todellisuus, sitä vaikeampaa se tulee olemaan. Molemmat lapsemme ovat omanlaisiaan persoonia ja keskenään hyvinkin erilaisia, mutta mikään ei kyllä viittaa siihen, että kuopuksen elämä olisi jotenkin turvattomampaa tai karumpaa, kun ilkeät vanhemmat nukuttivat hänet omaan sänkyynsä :).
Toinen miettimisen arvoinen asia kasvatuksellisessa mielessä on se, että miten aikuinen, joka ei kykene "sanomaan lapselle ei" vauvana, kaksivuotiaana tai neljävuotiaana, kykenee asettamaan rajat kahdeksanvuotiaalle, teinistä nyt puhumattakaan. Jollekin kuusivuotiaallekin on jo todella vaikea alkaa yhtäkkiä asettaa rajoja, jos niitä ei ole koskaan ollut. Mahdotonta se ei ole, mutta vaikeaa. Siksipä kannattaakin aloittaa opetteleminen ja opettaminen näistä suhteellisen pienistä, mutta sitäkin merkityksellisemmistä asioista silloin, kun lapseen on kaikkein helpointa ja nopeinta vaikuttaa. Ja uniasioiden sujumisessa on sekin porkkana, että oma kuuppa kestää elämää huomattavasti paremmin ja ehkäpä sitä energiaa jää myös siihen parisuhteen hoitoon. Vanhempien kunnossa olevat välit ovat lapsenkin etu. Omakohtaisesti tiedän, että väsyneenä ärsytyskynnys on välillä todella alhaalla, mikä näkyy lapsellekin asti. Ja lapsethan ottavat käyttäytymismallinsa ensisijaisesti vanhemmiltaan, joten tässäkin suhteessa oma jaksaminen on todella tärkeää.
Edelleen tsemppiä kaikille. Ja onnea kaikille juuri perheenlisäystä saaneille. Vauvat ovat ihania, vaikka rankka vaihe elämässä syntymää seuraakin.