Synnytyksen ja jälkihoidon aiheuttamaa mielipahaa ei pitäisi mielestäni aliarvioida, koska sillä voi olla kauaskantoiset seuraukset, jotka vaikuttavat pahimmassa tapauksessa myös lapsen hyvinvointiin. Itselläni ensisynnytys oli traumaattinen kokemus ja sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Kovin pahasta masennuksesta ei onneksi ollut kysymys, enkä sitä tuolloin edes itselleni myöntänyt, mutta ajan kuluessa tunnistin itsessäni hyvin yleisesti symaan liitettäviä piirteitä.
Mulla traumaattisinta oli synnytyslääkärin kohtelu mua kohtaan. Kätilöt olivat kaikki, noin 4kpl + opiskelijat 3kpl oikein ihania ja ammattitaitoisia. Mutta se lääkäri vaikutti omalla toiminnallaan muhun niin henkisesti kuin fyysisestikin niin paljon, että mulla meni puolisen vuotta ennen kuin koin äitiyden onnea ollenkaan. Siis tottakai olin onnellinen lapsestani, mutta siihen saakka mukana oli ollut aina synkkä varjo. Tunnetta on aika vaikea kuvailla, mutta se ei ollut positiivinen. En ole koskaan pelännyt puhua tunteistani avoimesti, mutta tuolloin se oli vaikeaa, koska äitiyteen liitetään niin paljon asioita, että niihin uskoo itsekin aika sokeasti. Mulla on aina ollut ihanat neuvolantädit ja varovasti asiasta mainitsin tuolloin, mutta täysin avoin en ollut.
Mun oli hirveän vaikea toimia vauvan kanssa ja tunsin suurta pelkoa ja epävarmuutta vauvan hoidossa aluksi. Mieheni opetti mut jopa vaihtamaan vaipat, koska sairaalassa sen opettamiseen mulle ei koettu tarvetta. Ymmärrän jollakin tasolla, että on kiire, mutta samaan aikaan en ymmärrä sitä, että jos noinkin pieniä toimia tukemalla voidaan saada paljon paremmat lähtökohdat vanhemmuudelle, miksi siihen ei panosteta. Sairaaloissa on eroja, kuin myös osastoissa. Ensimmäisen synnytyksen jälkeen mut pakotettiin pitämään lapsi jatkuvasti vieressä ja imettämään, vaikka maitoa ei tullut tarpeeksi ja vauva oli pienikokoinen. Ymmärrän, että äitejä kannustetaan imettämään, mutta siinä vaiheessa, kun on lähes täysi paniikki päällä lapsen vuoksi, pitäisi ymmärtää antaa äidille aikaa toipua ja antaa lapselle maitoa pullosta, jos äiti vain tätä haluaa. Mua juoksutettiin hakemassa lisämaitoa ja annettiin vain pieniä määriä kerralla, vaikka mä en pystynyt kävelemään, istumaan tai seisomaan. Kun mieheni kävi pyytämässä lisämaitoa, sitä annettiin mielinkielin heti reippaasti. Lopulta lähetin mieheni asialle, että sain oikeasti toipua. Imetysneuvoja kysyin joka päivä. Ehdin olla osastolla 4,5 päivää ja aina mulle sanottiin, että seuraava vuoro neuvoo. Eipä neuvottu.
Ensimmäisenä päivänä, kun jäin vauvan kanssa yksin, itkin koko päivän, koska pelkäsin rikkovani hänet. Kuulostaa typerältä, mutta pelko oli todellinen. Ja samalla halusin näyttää kaikille, että pärjään kyllä. Se oli kamalaa. Mulla oli tolkuttomia kiputiloja ja hyvä että pystyin pitämään itsestäni huolta ja nyt mä olin vastuussa yksin vielä vauvastakin. Mies ehti olla 2 vkoa himassa meidän kanssa, mutta se ei ollut tarpeeksi. Onneksi olen sisukas sissi ja sain pidettyä itseni sen verran kasassa, että kykenin huolehtimaan vauvasta. Eikä mikään viittaa siihen, että nykyisin nelivuotiaalle lapselle olisi mitään traumoja masennuksestani jäänyt. Jouduin kuitenkin ensimmäiset kuukaudet teeskentelemään iloista naamaa ja toimimaan kuin robotti.
Toista lasta odottaessani mä kerroin heti neuvolassa kaikki traumani ja pelkoni. Ilokseni sain huomata, että synnytyksen koittaessa mulla oli merkintä edellisestä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja se otettiin huomioon kaikessa. Mä en edes etukäteen osannut odottaa moista palvelua. Nyt mä olin kuitenkin jo kokeneempi ja itsevarmempi, mutta silti mua pidettiin kuin kukkaa kämmenellä. Vauva haettiin lähes väkipakolla yöksi toimistoon nukkumaan, jotta mä saisin levätä. Oli ihanaa huomata, että mä en suinkaan halunnut päästä lapsesta eroon, vaan pitää hänet lähelläni.
Sairaala oli sama, tosin eri osasto ja eroa oli kuin yöllä ja päivällä. Synnytyssali oli ihan sattumalta tismalleen sama kuin ekallakin kerralla ja mä koin vahvasti palaavani rikospaikalle. Kaikki meni synnytyksessä putkeen ja mä hyppelin kirjaimellisesti sairaalan käytävillä tunti synnytyksen jälkeen. Toisesta synnytyksestä jäi niin "hyvä maku" että voisin periaatteessa hyvinkin kuvitella vielä joskus synnyttäväni. Ensimmäisen synnytyksen jälkeen kesti vuosi ennen kuin halusin edes ajatella vastaavaa. Ja kun lopulta oli "pakko" ajatella, ahdisti ihan hirveästi.
On kamalaa, jos synnytyksestä ja jälkihoidosta jää paha maku suuhun. En usko, että se on kenenkään tarkoitus, mutta niin vain käy. Vaikka ei saisi. Hoitohenkilöstön pitäisi kaiken kiireen keskellä pystyä tukemaan myös niitä, jotka kaipaavat vähän enemmän kuin tarja tasalakki, koska kyseessä on pienen avuttoman ihmisen vanhemmat, joille on tapahtunut suuri elämänmuutos ja joka jo itsessään saa tuoreet vanhemmat ulalle. On parempi katsoa kuin katua, koska väsyneet ja epävarmat ihmiset voivat tehdä tekoja, joita eivät ikimaailmassa selväjärkisinä tekisi. Näin siis äärimmilleen ajateltuna. Mutta kun naamasta ei näy, kuka mihinkäkin kykenee tai mitä päässä pyörii.
Se on sinänsä ihan normaalia, että kätilöillä on useita äitejä eri saleissa synnyttämässä. Aika harvoin ihan samalla sekunnilla ponnistellaan ja onhan ne kai juuri jaettukin niin, että todennäköisyys yhtäaikaiselle syntymälle on aika pieni. Mulla on molemmissa synnytyksissä ollut ihan vieraita kasvoja salissa, eikä mulla ollut aikaa alkaa miettiä suhdettani heihin, vaan mulla oli tärkeämpää tekemistä. Ekassa synnytyksessä mä luulin näkeväni unta, kun Pelle Hermannin tyttöystävän, Sylvia Sussuran, näköinen mummeli otti mua kintuista kiinni ja käski ponnistaa. Mieheni näki saman "näyn", joten unta se ei ollut. Omakin kätilö oli paikalla ja vetovastuussa, mutta oma roolinsa oli näillä muillakin.
Toivon voimia ja jaksamisia erityisesti Mapkobin pesueelle. Kannattaa rohkeasti ottaa yhteyttä synnytyssairaalaan ja pyytää päästä paikan päälle keskustelemaan asiasta, jotta saatte asian päällimmäisenä pois mielestänne ja pääsette keskittymään olennaiseen, eli vauvaanne. Uskon, että jälkikäteen esitetty pahoittelukin voi jättää ihan hyvän maun, ainakin sellaisen, ettei suuria pelkoja jatkossa ole. Tsemppiä!