Mainos

Matkalla alkoholismiin?

  • 474 211
  • 1 663

Nahkasohva

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, Ronnie O'Sullivan, Sunderland
Puolitoista kuukautta raittiutta on nyt takana, ja olo on hyvä. Kuten olen kertonut, en luultavasti vielä ollut alkoholisti vaan vasta vahvasti sitä kohti kulkenut supersuurkuluttaja. Tänä "raittiusaikana" olen juonut yhden tuplaviskin. Parin viikon raittiuden jälkeen päätin eräänä iltana kokeilla, pystyisikö juomaan pienen määrän ja jättämään juomisen siihen. Pystyin. Samalla kuitenkin tiedostin heti, ettei asiasta kannata rakentaa mitään "Jee, mähän pystyn juomaan hillitysti" -ansaa, vaan totesin, etten saanut tuosta yhdestä tuplaviskistä yhtään mitään, että sen juominen oli täysin turhaa ja että juuri tällaiset kokeilut ovat varmin tie takaisin entiseen. Sen jälkeen ei ole tehnyt enää mieli edes kokeilla. Nyt jatketaan siis kokonaan ilman. Edelleenkään en ole asettanut itselleni mitään suuria tavoitteita vaan ainoastaan jatkaa elämää tyytyväisenä ilman alkoholia. Asiaa helpottaa suuresti se, ettei alkoholia juovien seura ole minulle mikään ongelma eikä ole koskaan ollutkaan, koska en aiemminkaan juonut seurassa vaan yksin ollessani.

Tsemppiä kaikille kuningas alkoholin kanssa painiskeleville! Mestataan mokoma ukko porukalla.
 
4

444

Jos tykkäät lukea tai kuunnella äänikirjoja, Kimmo Takasen "Tunne lukkosi" oli ainakin minulle asioita avaava kirja. Kirjallisuutta tämän tyyppisistä asioista löytyy tietysti valtava määrä.
Tälle erittäin vahva suositus. Tosin, se pitänee mainita, että kirja on henkisesti todella raskas. Jos (ja toivottavasti kun) niitä omia lukkojaan alkaa perata toden teolla, niin sukelletaan helposti sellaisiin syvyyksiin, että lisävaloa tarvitaan. Mutta se auttaa. Se auttaa, että ymmärtää paremmin sen kantamansa painolastin, ja pystyy toimimaan sen hyväksyen. Oma rikkinäisyytensä on helppo tiedostaa, mutta syyt sen takana ovat usein paljon moninaisemmat kuin alun alkaen olikaan ajatellut. Mulle tää kirja oli hyvä juttu, vaikka toki alkoholismia ei tähän ketjuun liittyen olekaan taustalla. Olisi kyllä voinut olla, koska eron tullessa käyttö lisääntyi huomattavasti ja nopeasti, mutta itsetutkiskelu mm. tämän kirjan avulla pysäytti sen junan.
 

godspeed

Jäsen
Edelleenkään en ole asettanut itselleni mitään suuria tavoitteita vaan ainoastaan jatkaa elämää tyytyväisenä ilman alkoholia.

Minä olen sanonut olevani alkoholisti, mutta kyllä se perkele ottaa ylpeyden päälle sanoa se asia ääneen kerta toisensa jälkeen. Ajattelen kuitenkin aivan kuten lainauksessa on sanottu. Enkä minä koe valehtelevani itselleni, jos sanon, että koetan vaan päivä kerrallaan mennä, kuvailen itseäni sitten miten tahansa. Kunhan en vain juo.

Mutta se, että sanot @Nahkasohva olevasi "vain" suurkuluttaja, niin onko tämä vähän sellaista semantiikkaa kenties kohdallasi? Kun monesti suurkuluttajallakin voi olla jonkinlainen pakko juoda ja paljon, vaikka ehkä aina mitään pitkiä putkia ei pääsisikään syntymään. Eihän ne tuurijuopotkaan kaiken aikaa juo. Mitä olet mieltä?
 

adolf

Jäsen
Suosikkijoukkue
Leijonat & Haminan Palloilijat
Minä olen sanonut olevani alkoholisti, mutta kyllä se perkele ottaa ylpeyden päälle sanoa se asia ääneen kerta toisensa jälkeen.
Se on näin, ja siihen ainakin minulla liittyi tosi paljon kaikenlaisia pelkotiloja. Siihen nähdäkseni on minulla kytkeytynyt kaikkia niitä tunteita, joihin olen ehkä alunperinkin ruvennut juomaan. Pelkoa esimerkiksi hylätyksi tulemisesta. Minut esimerkiksi hylätään, tai minulle nauretaan paskaisesti, jos tämän totuuden alkoholismista sanoo jossain ääneen.

Tuo on ollut tavallaan ihan luonnollista, että olen kokenut näin, koska lapsuudessani haavoittuvaksi tuleminen, mitä tuollaisen asian tunnustaminen siis on, niin se tarkoitti aina juuri noita edellä mainittuja asioita.

Ja näin sitä tavallaan helposti jää sellaiseen välitilaan, missä se juominen kyllä juu loppuu, mutta tuo tunne-elämä ei lähde oikein eheytymään. Ei esimerkiksi uskalla luottaa ihmisiin, tai päästää ihmisiä emotionaalisesti lähelle. Ei uskalla tai ei osaa muodostaa esimerkiksi läheisiä ystävyyssuhteita tai parisuhteita, kun pelkää sitä hylätyksi tulemista niin helvetisti. Ja kun ennen kaikkea siitä tunne-elämän eheytymisestä ainakin minulle alkoholismista (tai tykkään enemmän käyttää sanaa addiktoituminen) toipumisessa on kysymys. Ei se juomisen lopettaminen tässä alkoholismin ratkaisussa minulle ole ollut oikeastaan mitään muuta, kuin asia joka avasi minun eteeni mahdollisuuden, jossa voin sille varsinaiselle ongelmalle tehdä jotain. Ja se varsinainen ongelma siis minulla on löytynyt tuolta sisältäni, omasta tunne-elämästäni.

Pitää uskaltaa sukeltaa niitä kaikkia omia pelkojaan ja muita tunnelukkoja päin, joita on paennut addiktioihinsa. Se on se tie, miten tämä ongelma ratkaistaan ainakin minun tapauksessani. Koska se oli ainakin minulle se eteenpäin ajava voima ihan alun alkajaankin, että se oma sisäinen paha olo oli muuttunut aivan kestämättömäksi, ja halusin löytää siihen tilalle jotain aivan muuta.

Se alkoholismin hyväksyminen, niin se on ollut pitkä tie. Aluksi se hävetti aivan helvetisti, mutta sitten jossain vaiheessa sitä oppii hiljalleen ymmärtämään sitä, että ei sitä oikeasti tarvitse hävetä. Siihen sairastuu todella paljon ihmisiä, ja minä nyt satun olemaan yksi niistä, joille se nakki on napsahtanut. Tärkeintä on se, että mitä sille asialle tekee? Elämää on todella paljon elettävänä, ja sitä ei kannata heittää hukkaan. Kaikenlaiset negatiiviset ajatukset ja tunteet alkavat pikkuhiljaa muuttua myönteisemmiksi, mutta paljon aikaa ja työtä se on ottanut.

Se iso asia, ja suuri graalin malja tässä asiassa on ollut se, että sitä löytää semmoisen kauan sitten kadotetun itsensä uudelleen. Minä olen esimerkiksi löytänyt itsestäni sen pienen lapsen uudestaan, joka sairastui tähän tunne-elämän sairauteen jo varmaan joskus reippaasti alle kouluikäisenä, kun alkoholistikodissa kasvoin. Sitä saa uudelleen kosketuksen omiin tunteisiinsa ja tarpeisiinsa, ja käsittää että minähän olenkin oikeastaan aika hyvä tyyppi. Paljon olen asioita tehnyt väärin, mutta anteeksianto voi silti tulla luokseni. Osaa semmoisella terveellä tavalla rakastaa itseään, ja se rupeaa sitten heijastumaan toki myös ulospäin. Pystyy pikkuhiljaa myös ruveta antamaan muille ihmisille, eikä aina vaan ottamaan. Muutkin ihmiset näkevät sen oikean sinun, eikä sitä addiktion vääristämää irvikuvaa. Mutta tuokin on semmoinen slippery slope, ja sitä helposti lankeaa edelleen niihin omiin vanhoihin tapoihinsa. Tälle elämän harjoittelulle selvinpäin ei nähdäkseni ole mitään päätepistettä, vaan se jatkuu niin pitkään, kuin on eloakin.
 
Viimeksi muokattu:

Nahkasohva

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, Ronnie O'Sullivan, Sunderland
Mutta se, että sanot @Nahkasohva olevasi "vain" suurkuluttaja, niin onko tämä vähän sellaista semantiikkaa kenties kohdallasi? Kun monesti suurkuluttajallakin voi olla jonkinlainen pakko juoda ja paljon, vaikka ehkä aina mitään pitkiä putkia ei pääsisikään syntymään. Eihän ne tuurijuopotkaan kaiken aikaa juo. Mitä olet mieltä?
Tämä on hyvä kysymys, ja olen miettinyt asiaa paljon. Olen nimittänyt itseäni "supersuurkuluttajaksi ja vahvasti alkoholismia kohti kulkeneeksi". Tuurijuoppo en missään nimessä ole ollut, koska en koskaan ole vetänyt rankkoja putkia enkä toisaalta ole viettänyt täysin selviä kausiakaan. Sen voi siis laskea pois.

Mutta olenko alkoholisti? Se on jo monimutkaisempi kysymys, puolesta ja vastaan:

Puolesta:
– päivittäinen alkoholin juominen riskirajat ylittäen
– "yksien" ottaminen hankalaa, vaikkei juominen johdakaan kovaan humalaan
– toleranssin kasvu
– alkoholi usein mielessä

Vastaan:
– ei krapularyyppyjä
– ei vieroitusoireita
– kyky lopettaa juominen ennen liiallista humaltumista
– ei koskaan mitään ylilyöntejä, sammumisia tai hyvin voimakasta humalaa
– ei pakonomaista alkoholin ajattelemista

Se tietysti on selvää, että joko olen alkoholisti tai että olin vahvasti alkoholisoitumassa. Jälkimmäisen kehityskulun olen nyt onneksi katkaissut.
 

godspeed

Jäsen
Se alkoholismin hyväksyminen, niin se on ollut pitkä tie. Aluksi se hävetti aivan helvetisti, mutta sitten jossain vaiheessa sitä oppii hiljalleen ymmärtämään sitä, että ei sitä oikeasti tarvitse hävetä. Siihen sairastuu todella paljon ihmisiä, ja minä nyt satun olemaan yksi niistä, joille se nakki on napsahtanut. Tärkeintä on se, että mitä sille asialle tekee? Elämää on todella paljon elettävänä, ja sitä ei kannata heittää hukkaan. Kaikenlaiset negatiiviset ajatukset ja tunteet alkavat pikkuhiljaa muuttua myönteisemmiksi, mutta paljon aikaa ja työtä se on ottanut.

Minä en tiedä missä kunnossa maksani on, mutta ainakaan iho ei ole vielä kellertänyt tai sinertänyt. Lääkärikin taisi varata taas maksa-arvotestit tuonne parin kuukauden päähän ja katsotaan sitten miten raittius on purrut. Minulle on sanottu jo vuosia sitten ensimmäistä kertaa, että lopeta juominen, mutta en sitä tietysti silloin lopettanut. Miksi kerron tämän tähän väliin, niin siihen on se perinteinen syy, että alkoholismi on meidän kulttuurissamme yhtä kuin missä kunnossa sisuskalut ovat. Vain siten mitataan missä mennään. Ja sehän ei ole koskaan koko totuus.

Lainatussa viestissä tulee minusta se todellisuus esiin. Meitä on monia ja me kaikki lähdemme usein samalta viivalta, ei siis mielestäni ole heikkoja tai vahvoja alkoholisteja. He ovat ihan vain kaikki siihen samaan alkoholismiin sairastuneita ihmisiä, joiden tilanne voi kylläkin olla aivan erilainen. Muistelen aina isääni, jota äitini piti aina niin helvetin vahvana tyyppinä, eikä häntä pompoteltu ympäriinsä. No mitä tapahtui kun viinapullon suu riensi vuodesta toiseen huulille... se kuva on oikein tallentunut mieleen. Kun mies juo pullon suusta isoa huikkaa, hän on jo menettänyt itsekunnioituksensa. Näin ne ainakin joskus sanovat.

Ei siinä ole mitään tekemistä millainen ihminen on, kun sairastuminen tapahtuu. Minä kirjoitin itsekin tuonne aiemmin jo siitä, että ihmiset kyllä saavat mahdollisuuksia lopettaa, se pitää paikkansa, mutta valintojen maailma on ihmeellinen. Olen saanut elämässä ehkä paremmat kortit kuin moni muu, kaikesta huolimatta, joten olen voinut tehdä erilaisia valintoja, joita muut eivät ole voineet. En voi olla missään nimessä kellekään vihainen tai kateellinen, vaan pitää osata olla kiitollinen siihen mitä on. Minun häpeäni ei ehkä johdu alkoholismista, vaan siitä, etten ole osannut arvostaa elämää, rakkaita ihmisiä ja mitä ikinä se on eteen tuonutkin. Vaikka olen monin tavoin sairas ihminen, voin pyrkiä ajattelemaan terveesti ja arvostamaan tulevaa.
 

godspeed

Jäsen
Taas on yksi reissu käytynä selvinpäin, kun muija tulee omastaan takaisin kotiin. Pelotti muutaman kerran ihan aidosti, mutta nyt tiedän, että ei se piru kuiskaa yksinäänkään. Tai jos kuiskaa, minä selviän siitä. Tuli kirjoitettuakin kaikenlaista (noloa), kun sai miettiä ihan rauhassa elämäänsä, joten tässä seikkailussa oli sekin etu.

Olen nyt hieman riippuvainen vissystä ja tästä kirjoittamisesta, mutta antanette anteeksi. Kyllä se vielä loppuu.
 

Straight Edge

Jäsen
Suosikkijoukkue
Lukko, Leafs, Jokerit
Juotteko muuten alkoholittomia oluita? Mulla on pitkä lista puhelimessa muistikirjassa mitä olen mistäkin tykännyt.
Velkon 0,0% Kozel on aivan huikea tuote - siis jos aikanaan tykkäsi enimmäkseen kiskoa peruslageria.
 

adolf

Jäsen
Suosikkijoukkue
Leijonat & Haminan Palloilijat
Juotteko muuten alkoholittomia oluita? Mulla on pitkä lista puhelimessa muistikirjassa mitä olen mistäkin tykännyt.
Velkon 0,0% Kozel on aivan huikea tuote - siis jos aikanaan tykkäsi enimmäkseen kiskoa peruslageria.
Olen pari kertaa nyt juonut semmoista 0-volttista, joka oikeasti on ihan juotavaa. Joskus olen juonut niin kauheaa kuraa, että siitä jäi semmoinen fiilis, että kaikki alkoholittomat oluet on sitä samaa kuraa.

Mutta eihän se niin olekaan. Olen ihan nyt viime aikoina löytänyt nuo alkoholittomat oluet ja nehän ovat mainiota seurajuomaa, ja tulen varmasti vielä tutustumaan noihin enemmänkin. Olen sen verran pitkään ollut jo ilman sitä "oikeaa kamaa", että uskallan noita kyllä käyttää.

Pitää tuota Kozelia kokeilla jos joskus tulee vastaan.
 

Läskisalo

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK, HauSi, NJD, Barça
Itse en ole alkoholittomien oluiden maailmasta löytänyt vielä "korviketta" holiliselle versiolle, vaikka niitä jonkin verran on tullut maisteltuakin. Monasti ensimmäinen menee "ihan-ok"-kategoriaan, mutta seuraava jo alkaa tökkimään.

Sen sijaan Roti G- holiton tisle, ginin korvikkeeksi, on osoittautunut erinomaiseksi korvikkeeksi. Sitä suosittelen kokeilemaan. Seuraavana kokeiluun Gordon's holiton.
 

Kilgore Trout

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ilves
Minulla meni monta vuotta, etten uskaltanut juoda edes lantrinkeina käyttämiäni limppareita. En ole koskaan ollut suuri oluen ystävä, enkä sitä juonut viimeisinä juovina vuosinakaan, koska se ei mennyt päähän tarpeeksi hyvin jos ollenkaan. Joten en ole noita alkoholittomiakaan kaivannut.
 

Straight Edge

Jäsen
Suosikkijoukkue
Lukko, Leafs, Jokerit
Itse en ole alkoholittomien oluiden maailmasta löytänyt vielä "korviketta" holiliselle versiolle, vaikka niitä jonkin verran on tullut maisteltuakin. Monasti ensimmäinen menee "ihan-ok"-kategoriaan, mutta seuraava jo alkaa tökkimään.
No juu, kovin monta ei tule kerralla kiskaistua itsekään. Ehkä pikkupurkki Alekokkia lauteille kiivetessä, sielläkin se nollaprosenttinen on hyvä. Ja saunan päälle puolen litran Kozel.

Heinekenin ja Estrellan nollat ovat myös oikein hyviä lagereita.
 

godspeed

Jäsen
Eipä ole kauheasti enää tullu laskeskeltua missä mennään. Se on tietysti hyvä merkki, joten katsellaan sitten kun on vuosi takana. Kaupassakin kun käy, niin mentaliteetti on ehdoton no no. Ei juuri värähdä, vaikka mummot ja papat kantaisivat pakettitolkulla kaljaa autoonsa. Aika monella on vaan se muutama, varsinkin arkena. Muijalle sallin viikonloppuoluet, eikä haittaa lainkaan.

Olen siis (viaton) kaljakyttääjä, mutta ei se sen enempää minun asiani ole mitä muut litkivät. Mieli on siitäkin vapaa. Ei kateutta, ei himoa, ei... mitään? Tällaista se sitten on se elämä, jossa ei ole mitään haitallisia addiktioita. Sokeri ehkä pikkusen on tullut mukaan, mutta sitä on iisi hallita. Kahleet on siis riisuttu. Tässä on tietysti vielä uutuudenviehätystä, mutta Jope Ruonansuukin sanoi aikanaan, että kyllä se arki sitten tulee näissäkin asioissa vastaan. Antaa tulla vaan.

Pelot ovat jopa väistyneet. En siis pelkää enää sisuskalujeni puolesta, en rahojeni, en hermojeni. Tai sitten ne pelot on tavallisia, sellaisia joita kaikilla on, eivätkä ne piileksi enää minkään sumuverhon takana. Alkoholin vaikutuksen alaisena pelkäsi kuollakseen ihan eri asioita. Jopa omaa varjoaan. Eniten sitä, että joku vie sen itsemääräämisoikeuden, sen viimeisen asian, joka sulla enää on omissa näpeissä. Vaan onhan sellainen selvinpäinkin. Ja se on minulla nyt vahvempana kuin koskaan.

Mutta joo, sellaista lauantaipäivään, joka on nykyään ehdoton suosikkipäiväni!

Kiitos ja näkemiin.
 

godspeed

Jäsen
Kirjoitan nyt kun tuli hyvän olon puuska. Tämä on nimittäin sellaista tuuliviiritouhua, joten pitää reagoida aina kun tulee tilaisuus. En tiedä johtuuko tällainen mistä tarkalleen, mutta paljon on kyse sopeutumisesta uuteen tilanteeseen ja se voi viedä aikaa tasaantua. Tuurijuoppona tunnettu Heikki Silvennoinen sanoi, että vuoden otti tajuta, ettei juo enää viinaa. Että sisäisti sen. Välttämättä juoma ei kiinnostanut enää pitkiin aikoihin, mutta tosiaan että menee perille se ajatus täydellisesti.

Aamulla saatan nykyään olla vähän jopa masentunut, koska nautin öistä niin paljon. Yöllä teen sitä heräilyä, se on edelleen paras masennuslääke minulla. Mutta sitten kun päivä urkenee ja alkaa kehokin toimimaan (eli tuottamaan luontaisesti nimenomaan välittäjäaineita), niin olen taas iskussa. Välillä mietin, että pystyykö sitä oloa parantamaan sillä, että toisinaan jopa pakottaa itsensä ajattelemaan tietyllä tavalla, jolloin aivot ikään kuin pyynnöstä alkavat toimia niin kuin haluan. Vai alkaako aivot toisinaan automaattisesti toimimaan minun edukseni? Onhan niitä kaikenlaisia tietoisesti tehtäviä mindfulness-hommiakin kehitetty, mutta en minä sentään hieman old school -tyyppinä mihin tahansa usko, vaikka psykologia onkin hyvin mielenkiintoista.

Varsinaiseen suruun minä en juonut koskaan, joten se ei ole se homma. On siis opeteltava ajattelemaan niin, että jos on hyvä olla, niin mitä alkoholi tuo lisää siihen? Kerran aivot tuottaa nämä nautintoaineet omasta takaa, eikä siihen sekoitukseen tarvita mitään ekstraa. Mutta kaksisuuntaisesta kärsivänä minulla voi olla hieman eri tilanne kuin muilla, joilla ei esimerkiksi mitään älyttömiä euforioita tule edes alkoholin kanssa. Huomaan, että alkoholi on sikäli tarpeetonta, että näitä mainittuja puuskia tulee säännöllisin väliajoin milloin mistäkin syystä. Usein "itsestään", mikä on saavutettu keinotekoisesti viime vuosina.

Hyvää päivänjatkoa!
 

godspeed

Jäsen
Olisikohan se hyvä paikka laittaa pillit pussiin tämän raportoinnin suhteen, kuten olin vähän suunnitellutkin tähän väliin. Kaikki on ihan hyvin ja hermot näillä puheilla kurissa. Alkoholista ei ole enää vaaraksi ja jatkislaiset ovat antaneet minulle paljon enemmän kuin on pyydetty. Siitä ikuinen kiitos.

On aika ennen ja jälkeen.
 

godspeed

Jäsen
Kovin yksinäistä on, kun ei tänne kirjoita...

Tulinko nyt häntä koipien välissä takaisin? Sekö se on ollut minun ongelmani alusta lähtien, että olen juonut yksinäisyyteen? Henkiseen sellaiseen varmaankin enemmän, koska en varsinaisesti koe olevani yksin, ja ihmisten pariin kyllä halutessaan pääsee tuosta noin vaan. Mutta saako siitä mitään tarpeellista... en tiedä.

Tyhjiöstä usein puhutaan, mutta sekään ei varmaan ole oikea sana. On tyhjää, tai kenties puolityhjää, mutta ei todellakaan tyhjiötä, eli alkoholi ei täytä mitään puutetta, enkä uskoisi siitä olevan mitään apua tähänkään mielentilaan.

Tänään on ollut hankala päivä, vaikka sinällään on turvallinen olo, ja ehkäpä tasan niin kauan onkin, kunhan nöyrästi pysyy ruodussa. Ahdistaakin vähän taas vaihteeksi, mutta osittain itsestä riippumattomista syistä. Kaikelle siis ei vaan voi mitään, ellei muuta yksin keskelle ei-mitään. Ja siellä pullo varmasti löytäisi tiensä luokseni ennen pitkää. Samanaikaisesti siis haluaisi olla yksin, mutta toisaalta taas ei. Ihmiset tuo mukanaan ongelmia, ja niitä minä kehitän jo itse itselleni ihan tarpeeksi, enkä oikein jaksaisi ottaa vastuuta muista. Ei minulla ole sellaiseen voimia.

Pitää saada sanoa ääneen aina välillä jotain siksi, ettei vahingossakaan juo. Huomenna on aina parempi päivä. Kiitos.
 

godspeed

Jäsen
Kirjoita vaan, oikeasti mukavaa lukea selviäjistä.

Ja voi se tosiaan olla että se yksinäisyys on se juurisyy. Eli kannattaa pohtia.

Boldasin yhden sanan, koska tuli oikein hyvä mieli lukea se. Selviän, olen selviäjä. Olen aina ollut.

Vaan onhan tämä kovin haikeaa tässä vaiheessa urakkaa. Monet puhuu tupakasta ystävänä, joka on jokaisessa vaiheessa mukana matkalla apuna, mutta kyllä se alkoholi tarkoitti minulle ihan samaa. Oli eräässä vaiheessa useita kymmeniä jätesäkillisiä tölkkejä kämpässä, eikä jaksamista tai ymmärrystä viedä niitä kauppaan. Tämä on toki vain yksi esimerkki siitä mitä kaikkea kertyi nurkkiin, mutta jossain vaiheessa se oli sitä, että sitä vaan avasi tölkin, joi, laittoi pussiin, avasi tölkin, joi, laittoi pussiin... ja niin edespäin. Välillä haki lisää.

Se on aika karmivaa, kun aivot ei välttämättä sano laisinkaan, että tässä toiminnassa on jotain vikaa. Sitä saattaa myös käyttäytyä melkolailla miten sattuu, ei nyt häiriköiden, mutta jossain oudossa mielentilassa. Olin aika rauhallinen juoppo. Ja jollain tavalla minä mukamas kaipaan noita aikoja. Sitä siis jollain tavalla haluaisi olla juoppo, tai jotenkin veri vetää kovasti. Ymmärrän alkoholismista monet puolet, eikä sitä silti romantisoidakaan voi. Ei se ole todellisuudessa mitenkään hienoa elämää, sillä ei se yksittäinen kännäys koskaan riitä vaan aina pitää saada lisää. Se on se suurin tuska, että mikään ei riitä. Selvinpäin kaikenlaiset asiat riittävät, joten se tuo minulle voimia tässä taistelussa.

Ehkä sairaan kaipuun syy on se, että elämässä on liikaa kaikenlaista typerää kestettävää, niin sitten sen takia miettii, että voisipa sitä alkoholin voimalla hallita. En puhu välttämättä surusta tai masennuksesta, kun puhun kestettävästä, vaan on kaikenlaista olemassaolon ongelmaa. Nämä tällaiset olevan ongelmat voivat kuulostaa jonkun korvaan ihan höpöhöpöjutuilta, joissa ei ole mitään järkeä, kun myös addiktio laittaa sanoja suuhun, mutta pitäähän se nämäkin tunteet käsitellä, että pääsee eteenpäin. Olen sellainen mietiskelijä ja osaan parhaimmillaani löytää syyn juomiselle, mutta yhtä varmasti osaan myös löytää syyn olla juomatta. Se on minun vahvuuteni.

Tasan KAKSI JA PUOLI KUUKAUTTA!
 

adolf

Jäsen
Suosikkijoukkue
Leijonat & Haminan Palloilijat
Tunteet tulee kohdattaviksi raakana. Niin hyvässä kuin pahassakin. Ilo tuntuu ilolta, suru tuntuu surulta jne. Toisinaan on ihanaa, toisinaan karmivaa. Suurimmaksi osaksi jotain siitä väliltä. Kohdattava ne kaikki kuitenkin on.

Jos siihen suostuu, niin kyllä se myös palkintoja sinne tänne jakelee, vaikkei aina välillä siltä tunnukaan. Addiktion pyörteessä eläessä kaikesta tulee vain semmoista mössöä, ja mikään ei tunnu oikein miltään.
 
Viimeksi muokattu:

godspeed

Jäsen
Olen lueskellut tässä Marko Jantusen tarinaa netistä, pitäisi varmaan ihan toi kirjakin hommata. Ihan saatanan kova ukko!

Minulla nyt ei ole huumeita ollut koskaan menossa mukana, ja mitään aivan järisyttävää en ole menettänyt (paitsi terveyteni), mutta mistä sitä tietää mihin kaikki olisi voinut johtaa. Huumeet on kuitenkin lähtökohtaisesti olleet aina sellainen juttu, etten ole halunnut kokeilla. En koskaan.

Tässä nykyisessä elämässäni varmaankin puoliso on pitänyt minun touhuni kasassa. Ilman häntä minä en olisi elossa. Yksin olen tehnyt aina jotain melkein peruuttamatonta.
 

godspeed

Jäsen
Tunteet tulee kohdattaviksi raakana. Niin hyvässä kuin pahassakin. Ilo tuntuu ilolta, suru tuntuu surulta jne. Toisinaan on ihanaa, toisinaan karmivaa. Suurimmaksi osaksi jotain siitä väliltä. Kohdattava ne kaikki kuitenkin on.

Jos siihen suostuu, niin kyllä se myös palkintoja sinne tänne jakelee, vaikkei aina välillä siltä tunnukaan. Addiktion pyörteessä eläessä kaikesta tulee vain semmoista mössöä, ja mikään ei tunnu oikein miltään.

Hieman mietin tätä viestiä, ja aikamoista myllerrystä sekin jo tässä aiheutti. On siis sellaista epävakaata vuoristorataa, jolloin välillä tuntuu ihan hyvältä, välillä tulee paniikki ja joskus tuntuu, että vittuako tässä. Mutta. Onneksi on päässyt niin pitkälle, että nämä tunteet eivät ole musertavia. Vaikeita ne ovat, mutta eivät mahdottomia sietää.

Selasin nettiäkin tuossa, niin jossain sanottiin, että aika on aina riippuvaisen puolella. Se oli minusta hyvin sanottu yksinkertaisessa viisaudessaan, että kello käy aina minun edukseni. Ehkä palkintojen suhteen pitää olla kärsivällisempi, vaikka nyt tuollainen suora hyöty on tullut siinä, että talous ei sakkaa niin pahasti. Rahaongelmat kun ovat tyypillisiä päihderiippuvaisille. Nyt se stressi on poissa. Se varmaan tuottaa myös iloa.
 

adolf

Jäsen
Suosikkijoukkue
Leijonat & Haminan Palloilijat
Taitaa olla niin, että vaikeista tunteista ei elämän kuulukaan meitä täysin päästää. Eli niitä kyllä tulee ja niitä menee. Hamaan tappiin asti.

Olennaista näyttäisi olevan kuitenkin se, että miten noita käsittelee. Meneekö niitä tunteita päin ja antaa niiden tulla, vai pakeneeko niitä addiktioihin?

Ensimmäinen vaihtoehto on loppupeleissä se paljon terveellisempi, kasvattavampi ja onnellisempi vaihtoehto. Vaikeampi toteuttaa ja välillä todella pirullista, mutta näin se on, että tuohon meidän on suostuttava, jos tässä ongelmassa haluaa ratkaisun äärelle päästä.

Esimerkiksi alkoholi tai joku muu addiktion kohde voi tarjota hetken helpotuksen, kun elämässä tuntuu pahalta, mutta kyllä me molemmat @godspeed tiedetään se, että mitä siitä lopulta käteen jää.

Minulla on nyt esimerkiksi semmoinen juttu menossa, että kuulin yhden ystäväni työpaikallani vaihtavan joskus ensi vuoden aikana työnantajaa. Tämä nosti minussa tosi voimakkaita surun tunteita pintaan. Sen ymmärtäminen, että en todennäköisesti sitten näe häntä enää, kun aikanaan hänen työpaikkansa vaihtuu. Nämä on juuri semmoisia juttuja, mitkä aika olennaisesti ovat kuuluneet tähän elämän opetteluun sitten selvinpäin. Miten tämmöinen herkkä ja aika voimakkaasti tunteva kaveri käsittelee tämmöisiä asioita ilman mitään addiktioiden tuomaa pakoreittiä? Sitä kokee samalla tämmöisen ystävyyden saamanaan lahjana ja kiitollisuudella, että mitä oppia se on omaan elämään tuonut, mutta samalla sitä viiltävää surua, että pitää päästää toisesta ihmisestä irti.

Silloin aikanaan kun joi, niin sitä oli ihan kyvytön tuntemaan oikein mitään muuta kuin vitutusta ja itsesääliä. Ja pelko sekä häpeä siinä oli toki kanssa aina läsnä.
 
Viimeksi muokattu:

godspeed

Jäsen
Miten tämmöinen herkkä ja aika voimakkaasti tunteva kaveri käsittelee tämmöisiä asioita ilman mitään addiktioiden tuomaa pakoreittiä?

Tässä on se minun vikani. Olen itse aivan liian nössö, vaikka osaan tarvittaessa käyttäytyä kuin niin sanottu kovis. Aina saa huomata, että tulee takapakkia, kuten kaikki viestejäni tässä ketjussa lukeneet ovat saaneet huomata. Uho on kova, mutta välillä pitää pysähtyä ottamaan happea ja tehdä tilannekatsaus. Missä olen nyt? Miten menee? Pärjäänkö edelleen tässä taistelussa?

Vastaus on: pärjään, ja aionkin pärjätä. Ilman viinaa. Mutta tuo oma herkkyys on toisinaan aika vittumainen kaveri kököttämään tuossa olkapäällä ja kuiskuttelemaan korviin kaikenlaista paskaa.
 

adolf

Jäsen
Suosikkijoukkue
Leijonat & Haminan Palloilijat
Tässä on se minun vikani. Olen itse aivan liian nössö, vaikka osaan tarvittaessa käyttäytyä kuin niin sanottu kovis.
Olen itse sitä mieltä, että kaikkien kovimpia jätkiä/muijia ovat ne, jotka uskaltavat myöntää oman ongelmansa, ja kohdata sen kaikkien karvoine päivineen. Tarvittaessa pyytää myös apua. Oman heikkoutensa myöntäminen ei ole mitään "mamisten" tekosia, vaan se on ennen kaikkea rohkeutta. Rohkeus on minun mielestäni ihan semmoinen avainsana addiktio-ongelman ratkaisussa. Sitä että uskaltaa tunnustaa tosiasiat. Ei niinkään mikään luonteenlujuus, tahdonvoima tai mitkään muutkaan tämänkaltaiset ominaisuudet. Koska se itse varsinainen ongelma on ainakin omalla kohdallani sijainnut tuolla tunne-elämässäni, niin ei sen ratkaisun äärelle voi mitenkään päästä jotain tahdonvoimaa käyttämällä, vaan ennen kaikkea rohkeudella.

Addiktiot ovat semmoisia ongelmia, jotka eristävät henkisesti ja emotionaalisesti muista ihmisistä. Tie pois siitä eristyksestä menee juurikin tuon ongelman rehellisen läpikäynnin kautta.

Herkkyydestänihän minä en mihinkään eroon pääse, vaan se on osa minua, ja tulee aina olemaankin. Sen kanssa on opittava vaan elämään. Eikä se ole huono piirre ihmisessä ollenkaan. Oikeastaan ihan päinvastoin, kun sen vaan osaa valjastaa oikeisiin asioihin. Välillä kuitenkin sitä tunne-elämän herkkyyttä on myös aika raskasta kantaa.
 
Viimeksi muokattu:
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös