Minä olen sanonut olevani alkoholisti, mutta kyllä se perkele ottaa ylpeyden päälle sanoa se asia ääneen kerta toisensa jälkeen.
Se on näin, ja siihen ainakin minulla liittyi tosi paljon kaikenlaisia pelkotiloja. Siihen nähdäkseni on minulla kytkeytynyt kaikkia niitä tunteita, joihin olen ehkä alunperinkin ruvennut juomaan. Pelkoa esimerkiksi hylätyksi tulemisesta. Minut esimerkiksi hylätään, tai minulle nauretaan paskaisesti, jos tämän totuuden alkoholismista sanoo jossain ääneen.
Tuo on ollut tavallaan ihan luonnollista, että olen kokenut näin, koska lapsuudessani haavoittuvaksi tuleminen, mitä tuollaisen asian tunnustaminen siis on, niin se tarkoitti aina juuri noita edellä mainittuja asioita.
Ja näin sitä tavallaan helposti jää sellaiseen välitilaan, missä se juominen kyllä juu loppuu, mutta tuo tunne-elämä ei lähde oikein eheytymään. Ei esimerkiksi uskalla luottaa ihmisiin, tai päästää ihmisiä emotionaalisesti lähelle. Ei uskalla tai ei osaa muodostaa esimerkiksi läheisiä ystävyyssuhteita tai parisuhteita, kun pelkää sitä hylätyksi tulemista niin helvetisti. Ja kun ennen kaikkea siitä tunne-elämän eheytymisestä ainakin minulle alkoholismista (tai tykkään enemmän käyttää sanaa addiktoituminen) toipumisessa on kysymys. Ei se juomisen lopettaminen tässä alkoholismin ratkaisussa minulle ole ollut oikeastaan mitään muuta, kuin asia joka avasi minun eteeni mahdollisuuden, jossa voin sille varsinaiselle ongelmalle tehdä jotain. Ja se varsinainen ongelma siis minulla on löytynyt tuolta sisältäni, omasta tunne-elämästäni.
Pitää uskaltaa sukeltaa niitä kaikkia omia pelkojaan ja muita tunnelukkoja päin, joita on paennut addiktioihinsa. Se on se tie, miten tämä ongelma ratkaistaan ainakin minun tapauksessani. Koska se oli ainakin minulle se eteenpäin ajava voima ihan alun alkajaankin, että se oma sisäinen paha olo oli muuttunut aivan kestämättömäksi, ja halusin löytää siihen tilalle jotain aivan muuta.
Se alkoholismin hyväksyminen, niin se on ollut pitkä tie. Aluksi se hävetti aivan helvetisti, mutta sitten jossain vaiheessa sitä oppii hiljalleen ymmärtämään sitä, että ei sitä oikeasti tarvitse hävetä. Siihen sairastuu todella paljon ihmisiä, ja minä nyt satun olemaan yksi niistä, joille se nakki on napsahtanut. Tärkeintä on se, että mitä sille asialle tekee? Elämää on todella paljon elettävänä, ja sitä ei kannata heittää hukkaan. Kaikenlaiset negatiiviset ajatukset ja tunteet alkavat pikkuhiljaa muuttua myönteisemmiksi, mutta paljon aikaa ja työtä se on ottanut.
Se iso asia, ja suuri graalin malja tässä asiassa on ollut se, että sitä löytää semmoisen kauan sitten kadotetun itsensä uudelleen. Minä olen esimerkiksi löytänyt itsestäni sen pienen lapsen uudestaan, joka sairastui tähän tunne-elämän sairauteen jo varmaan joskus reippaasti alle kouluikäisenä, kun alkoholistikodissa kasvoin. Sitä saa uudelleen kosketuksen omiin tunteisiinsa ja tarpeisiinsa, ja käsittää että minähän olenkin oikeastaan aika hyvä tyyppi. Paljon olen asioita tehnyt väärin, mutta anteeksianto voi silti tulla luokseni. Osaa semmoisella terveellä tavalla rakastaa itseään, ja se rupeaa sitten heijastumaan toki myös ulospäin. Pystyy pikkuhiljaa myös ruveta antamaan muille ihmisille, eikä aina vaan ottamaan. Muutkin ihmiset näkevät sen oikean sinun, eikä sitä addiktion vääristämää irvikuvaa. Mutta tuokin on semmoinen slippery slope, ja sitä helposti lankeaa edelleen niihin omiin vanhoihin tapoihinsa. Tälle elämän harjoittelulle selvinpäin ei nähdäkseni ole mitään päätepistettä, vaan se jatkuu niin pitkään, kuin on eloakin.
