Sehän se on. Moni on sanonut, että sama se on juoda kun ei ole enää muutakaan sisältöä elämässä ja kun ei pysty vielä sitoutumaan esim kuntouttavaan työtoimintaan. Tämä siis kun ongelmat ovat jo kasaantuneet kauan ja näkyvästi.
En ole päihdepalveluiden asiakas ollut koskaan, enkä tiedä sinällään muuta kuin omat kokemukseni, jotka on pitänyt yksin (tai puolison ja kavereiden kustannuksella) käydä läpi. Mietinkin tässä, että varmaan moni tällainen toivotonkin tilanne juontaa juurensa siitä, että päihteitä käyttävä (alkoholia) on todella yksin. Siis oikeasti yksin.
En voi kuvitellakaan, että ajattelee elämänsä olevan jotenkin arvotonta, ellei ole ketään siinä elämässä läsnä. Ei ehkä edes niitä kavereita, enkä minä kyllä ainakaan mitään pelkkiä ryyppykavereita kavereiksi laske, sillä kyllä ystävyys on jotain ihan muuta. Minä join useimmiten yksin ja yksin sen halusin tehdäkin, koska silloin saattoi juoda niin kuin halusi ja niin paljon kuin halusi. Olin kyllä ongelma sitten jotain muuta kautta ihmisille, jos en muuten niin sitten vähintään huutamassa ympäri nettiä. Kämppänikin oli kuin pommin jäljiltä, enkä päästänyt ketään luokseni koskaan.
Monta vuotta tätä kesti ja pidin sellaisia kulisseja yllä, että kukaan ei tiennyt todellista laitaani, ei edes lääkärit kunnolla. Siis eivät tienneet sitä alkoholiongelmaakaan tai mitään muutakaan millaisissa olosuhteissa elin, vaikka kaikki oli todella huonosti. Kävin kyllä nämä kuntouttavat työtoiminnat ja määräaikaiset työkyvyttömyyseläkkeet ja kaikenlaiset palaverit ja muut vuosien varrella läpi, mutta ihminen osaa kyllä huonossakin jamassa näytellä. Ihme kyllä itsemurha ei pyörinyt tuolloin mielessä, mutta ehkä lääkitys piti sitten jotenkin laivaa kurssissa. Sekä tietysti koholla usein ollut mieliala, joka tietysti buustasi päihteidenkäyttöä ja toisin päin. Kaikki todellakin kasaantui.
Oikeastaan minulla asiat alkoivat lutviutumaan vasta kun yhteiskunta päästi irti jollain tavalla. Olen/olin moniongelmainen paskakimppu, jota ei voinut auttaa. Kyllä sen näki monesta naamasta kuinka mahdottomassa paikassa tässä ollaan. No, lopetin sitten tosiaan alkoholinkäytön itsekseni päätöksen tehtyäni ja oltuani jonkin aikaa pysyvällä eläkkeellä. On sanottava, että osaa meistä päihdetyypeistä ja/tai hulluista ei ole luotu näihin päättymättömiin rattaisiin ja vaikka alkoholinkäyttökin loppuisi, niin mielenterveysongelmat pahimmillaan ovat kroonisia ja parantumattomia. Niin on minun kohdallani ja tavallaan minä olen elossa siksi, että olen nyt erossa kaikenlaisista pakoista.
Ei ole varmasti monenkaan mielestä hyvästä tällainen rehellisyys kuin juuri kirjoitin, mutta se nyt vaan on joskus näin, että kaikille ei ole paikkaa maailmassa. Minä haen sitä paikkaa vieläkin, mutta sentään jotenkin olen kykenevä nykyään siihen, eikä koko toimintakyky ole mennyt. Enkä ole enää yksin.