Levyarvosteluketju

[Moto]

Maanista nirvanaa

90-luvun alun ahdistuneet nuoret miehet lykkäsivät uriensa ensimmäiset varsinaiset kokoelmalevyt samana päivänä kauppoihin. Pelkkää sattumaa varmastikin, mutta Manic Street Preachersin ja Nirvanan urasta löytää helposti muitakin yhtäläisyyksiä. Molemmat nousivat pienten piirien kulttisankareista koko maailman ihailemiksi (ja myös vihailemiksi) lähes-megatähdiksi ja molemmista päätti yksi jäsen päivänsä (todennäköisesti) oman käden kautta. Toisen ura loppui siihen, toisen ei, mutta sai aika erilaisen jatkon. Sitten vielä se, että Manic Street Preachers on tehnyt omat versionsa kahdesta Nirvana-biisistä, Pennyroyal Tea ja Been A Son. Ensimmäinen on julkaistu ihan virallisestikin (nimellä Penny Royalty) ja jälkimmäinen, alunperin radio-ohjelmassa esitetty, kiertää netissä mp3:ina ja luultavasti on joillain bootlegeillä.



Manic Street Preachers : Forever Delayed - The Greatest Hits

Kuten Nicky Wire haastattelussa sanoikin, tämä kokoelma olisi kannattanut julkaista jo ennen Know Your Enemyä. Nyt bändi on vähän sellaisessa tilanteessa, että yhden cd:n kokoelmalta jää paljon tärkeää pois, mutta tupla-cd:n julkaisu olisi liioittelua. Pieni ongelma on se, että tämän kokoamisessa on yritetty selvästi tehdä kaikki iloisiksi, mutta se on aiheuttanut niin paljon kompromisseja, että lopputulos taitaa olla se, ettei oikeastaan kellään ole hauskaa. Ensinnäkin, onko tämä Greatest Hits? No ei varsinaisesti, koska viime vuotinen TOP10-hitti Found That Soul ja useampi TOP20-hitti puuttuu, mutta huimasti sijalle 94 päässyt Motown Junk on mukana. Best Ofiksikin kutsuminen olisi liioittelua, sillä esim. You Stole The Sun From My Heart ei sellaiselle kuuluisi ja missä ovat mm. kokoelmalle nimen antanut Roses In The Hospital tai Slash N' Burn puhumattakaan ei-sinkkubiisien kermasta?

Kahdelta suurimmalta menestysalbumilta Everything Must Go ja This Is My Truth Tell Me Yours on otettu kaikki sinkut mukaan. Periaatteessa ymmärrettävää, mutta kun niihin (8 kpl) lisätään uudet biisit (2 kpl), onkin puolet levystä täytetty ja se tarkoittaa sitä, että neljälle muulle albumille ja yksinäisille sinkkubiiseille (mitä Manicsilla on nykybändiksi poikkeuksellisenkin paljon) jää jäljelle kovin vähän tilaa. Kolmas ja pahin ongelma on se, että tämä levy on ahdettu liian täyteen. Niin täyteen, että joitain biisejä on julmasti pätkitty. Pahiten tämä puree yli kuusiminuuttisiin Motorcycle Emptinessiin ja The Everlastingiin. Ensimmäisen loppupuolelta on otettu pois pätkä sieltä ja toinen täältä, jälkimmäisen tulos on suoranainen katastrofi, sillä poistetuista pätkistä johtuen Bradfieldin lauluun tulee suorastaan koomisia korkeudenvaihteluita. Koomista kyllä, molemmista olisi ollut jo valmiiksi olemassa huomattavasti paremmin editoidut Radio Editit. Ainakin ME:n kohdalla se olisi ollut jopa lyhyempi. You Love Usista on mukana se huonompi ja uudempi versio, joka on pilattu lopullisesti pätkäisemällä biisin "häntä" pois. Nyt biisi pysähtyy sulavasti kuin seinään törmäisi. EMG:n ja TIMTTMY:n viimeiset sinkut olisi voinut karsia pois, niin kaikista biiseistä olisi mahtunut täysimittaiset versiot mukaan. The Holy Bible albumikin olisi ansainnut enemmän näytteitä kuin yhden.

Uusista biiseistä parempi on se toistaiseksi sinkkuna julkaisematon, eli Door To The River. Ei mikään klassikko, mutta paranee joka kuuntelukerralla ja on tunnelmaltaan mukavan hämyinen.

Kenelle tämä levy sitten on tarkoitettu? Ehkäpä myöhäisherännäisille faneille, jotka haluavat albumeilta löytymättömät sinkut Motown Junkin, Theme From M.A.S.H.in ja The Masses Against Classesin kokoelmiinsa, mutta ovat liian laiskoja koluamaan divareita tai hankkimaan kalliita import-levyjä. Tai sitten niille, jotka haluavat vain radiosta tutut Everything Must Gon ja This Is My Truthin sinkut.

Ensipainoksen mukana olevalla remix-bonus-cd:llä ei juuri käyttöä ole. Parempi vaihtoehto olisi ollut laittaa parikymmentä parasta b-puolta bonuslevyksi. Tai ehkä hyvä ettei niin tehty, niin vaivalla hamstratut vanhat sinkut tuntuvat arvokkaammilta...


Nirvana

Jos Manics-kokoelma on liian täysi, tämä on sitten liian tyhjä. Noin 55 minuuttia kestävälle ja 15 biisin levylle olisi siis mahtunut 5-6 biisiä lisää ja silloin mukaan olisi saanut myös tuntemattomampia albumiraitoja. Niinpä tämä kokoelma ei tarjoa edes tällaiselle Nirvanan studioalbumeita omistamattomalle oikeastaan mitään ennenkuulematonta, paitsi tietysti "uuden" biisin You Know You're Right. Ei kovin ihmeellinen esitys, mutta kukapa "arkiston aarteelta" ihmeitä odottaisikaan? Toinen aiemmin julkaisematon raita on singlemiksaus Pennyroyal Teasta. Kyseinen sinkku jäi aikoinaan julkaisematta, no kaikki varmaan arvaavat miksi... En luultavasti ole kuullut alkuperäistä albumiversiota, joten paha mennä vertailemaan.

Kyllähän Narvanalla on muutamia kivoja poppikappaleita sen yhden lisäksikin, vaikka bändi ei suurimpiin suosikkeihini kuulukaan. Onkohan bändin ensilevy Bleach sitten tosiaan niin huono, ettei ansainnut kuin yhden näytteen? Se yksi näyte onkin sitten albumin parhaita hetkiä, eli About A Girl. Nevermindilta ja In Uterolta on molemmilta neljä biisiä, Unpluggedilta kolme ja niiden lisäksi kaksi varhaista sinkku/ep-raitaa ( Been A Son ja Sliver).


Vielä erityiskiitos molemmille kokoelmille siitä, että kumpikaan ei ole kopiosuojattu. Kiitän ja kumarran.

 

[hörkkö]

Deep Purple: The Deepest Purple

Näin tämän Deep Purplen kokoelmalevyn jossain alennusmyynnissä, ja pakkohan se oli ostaa 9.00 euron hintaan.

Levyltä löytyy siis Purplen 18 parasta biisiä. Ja ne kappaleet ovat todella monipuolisia.

Mikään kappale ei ole oikestaan huono, paitsi ehkä Ted the machanic...

Highway star on ehkä paras kappale, sen jälkeen seuraavat Never before, Woman from tokiyo, fireball, burn...ym.ym.

Harmi kun tällaista laatumusiikkia ei enää tehdä....=(

Arvosana 10

En jaksanut levyä enempää ruotia....

 

[Arnold]

Arvostelussa tällä kertaa 80-lukua kunnioittavat bändit, jotka ovat omalla panoksellaan tuomassa sitä vuosikymmentä takaisin 2000-luvulla. Kotimaista laatumusaa molemmat omissa tyyleissään. Lordin levy- ja Firevision singlearvostelut tulevat tässä.



Lordi - Get Heavy

Pohjoisen Tomi ja kaverit ovat tehneet hyvää jälkeä. Itse asiassa suurimman työn tehnyt itse Tomi a.ka Lordi. Sarjakuvamainen hahmo, joka tuo jotenkin mieleen Iron Maidenin Ed-tyypin sillä erotuksella, että Lordi on "elävä" hahmo. Lordin (soitto)kavereita ovat Amen, Enary, Kalma ja Kita.

Lordi (ja kaverit) soittavat niin 80-lukumaisesti tuoden mukaan jonkin verran konesoundeja. Musiikillisesti tämä on kunnianosoitus 80-luvun kikkeliheville. En ole ikinä pahemmin perustanut sen tyyliseen musiikkiin, mutta kiitos Lordin, niin saattaa ne vanhat kasarinimetkin saada hieman enemmän sympatiaa nyt meikäläiseltä. Lisää kunnianosoitusta 80-luvulle Lordi saa aikaan biisilistan listauksen takia. Kappaleet ovat jaettu vinyylimaisesti A- ja B-puoliksi. Ovela veto sinänsä.

11 kappaletta + intro ja outro. Mahtipontiset aloitus- ja lopetuskappaleet ovat konekikkailua, joiden jälkeen levyn nimikkokappale aloittaa tykityksen. Kertosäe on jokaisessa kappaleessa mahtava jääden päähän soimaan automaattisesti. Kakkossingle "Devil Is A Loser" on seuraava kappale levyllä. Parhaimmistoa tämä vetovoimainen vetäisy. Levyn paras kappale on silti ehdottomasti hittisingle "Would You Love A Monsterman?". Vuoden 2002 top 10 kappaleita ehdottomasti. WYLAM:a seuraa mielestäni levyn toiseksi paras kappale, "Icon Of Dominance". Kappaleessa on suhteellisen rauhallinen tunnelma, mutta klassiset elementit tekevät kappaleesta mahtavan kuuloisen. Tästä toivoisin ehdottomasti kolmatta singlejulkaisua, mutta epäilen, että se on "Get Heavy". "Biomechanic Man", WYLAM:n singlen B-puoli, on levyn ovelin kappale. Kappale on tavallaan rankka, mutta silti se eroaa levyn yleisilmeestä jonkin verran. Ehkä alun ja lopun biomekaanisen miehen meteli tekee siitä sen "ovelan" kuuloisen. "Monster Monster" on loppupään kovin kappale. Takuu varma päähän jäävä hokema. Silti levyn loppupää kärsii jotenkin liiallisesta samankaltaisuudestaan. Alkupää on mahtavaa kuultavaa, jonka jälkeen meno hieman latistuu. Kokonaisuus kärsii hieman, mutta ei liikaa.

8/10



Firevision - Stars (CDS)

Mikko ja Arttu Suomen Vaasasta tekevät mainiota musiikkia. Poikien kolmas single jatkaa loistavaa linjaa. Fu-Tourist tulee väkisin mieleen poikien musiikista, mutta mielestäni tämä on jopa hieman edellä Turun remixmestaria.

"Stars" on alakuloisen kuuloinen hyvän melodian omaava kappale. Mahtava kappale kaikin puolin, en juuri keksi oikein valitettavaa missään vaiheessa tästä. Mukavaa kuulla, että nykyään kotimainen konemusa elää mukavassa nosteessa ja menestystä hakien. Firevision on ensimmäinen suomalainen bändi, joka on saanut kiinnityksen brittiläiseen Ministry Of Soundiin.

Kappaleesta on singlellä myös remix, joka tuo vielä enemmän 80-lukutyyliä mukaan. Jos ei tietäisi kuka tämän esittää, niin voisi aivan yhtä hyvin luulla, että kyseessä olisi 80-luvun syntikkapopin jonkun vanhan veteraanin hittikappale. Erittäin onnistunut remix.

10/10



edit: pienen pieni typo

 

[Rok]

Re: Hellacopters - Payin' the Dues

Viestin lähetti MadMan
Biisit saattavat kuulostaa hyvin saman tapaisilta näin kirjoitetussa muodossa. Ei näitä biisejä pysty selittämään - ne pitää kuulla. Valitettavasti Payin' the Dues on viimeinen levy, missä Dreggen on mukana. Herra soitti aluksi Backyard Babiesissa päätoimisesti ja Hellacopters oli vain harrastus. Hellacoptersien suosio kasvoi huomattavasti tämän levyn jälkeen, joten mies joutui jättämään Coptersit ja siirty kokonaan Backyard Babiesiin. Tämän kuulee selvänä erona seuraavalla levyllä ja pahoin pelkäänkin, että Payin' the Dues jää Hellacoptersien parhaimmaksi levyksi. Nälkä kasvaa syödessä ja olisinkin halunnut Dreggenin jäävän bändiin. Uskoisin, että seuraavasta platasta olisi tullut huomattavasti parempi , jos Dreggen olisi bändissä.

Arvosana: 9/10

Payin` the dues kuuluu todellakin Hellacoptersin parhaimmistoon ja onkin yhtyeen alkutaipaleen levyistä se paras. Soittotaitohan ei pojille ole koskaan ollut mikään este, mutta silti urakehitystä seuratessa on huomannut edistystä myös soittotaidossa. Nimittäin yhtyeen selvästi laimeimmain levyn, Payin` the duesin jälkeisen Grande Rockin, jälkeiset kaksi uusinta ovat taas loistavaa kitaranvingutusta, ja osoittavat että orkesteri - varsinkin laulaja/kitaristi Nicke omaa loistavaa musiikillista pelisilmää. Toki Dregenin lähtö oli menetys silloin, mutta eipä ole mikään turha mies tämä hänen paikkaajansakaan Robert "Strings" Dahlqvist. Mies on uskomaton kitaravirtuoosi ja myös livenä aivan uskomattoman energinen. Hän on ehdottomasti pystynyt täyttämään Dregenin saappaat, eikä soitannan taso ainakaan ole tippunut uusimmilla levyillä.

Tutustuin Hellacoptersiin vasta High Visibilityn ilmestymisen aikoihin, mutta tuo levy kolahti minulle aivan uskomattomalla tavalla. Yksi parhaista koskaan tehdyistä levyistä nääs. Sen jälkeen hankinkin pikapikaa yhtyeen kaikki levyt. High Visibility hyppäsi tosiaan laimeamman Grande Rockin (jolla kuitenkin on muutamia hyviä biisejä, mm. loistava the Devil stole the beat from the lord) jälkeen uudelle asteella. Vaikka tempo ja raivokkuus putosi loistavalta Duesilta, levy on silti uskomattoman hyvä, vain eri tavalla kuin aikaisemmat levyt. Jätkien soittotaito pääsee esiin ja levyltä löytyykin virtuoosimaisia kitarasooloja ja iskeviä bassolinjoja. Parhaat biisit ovat mielestäni lennokas ja hyväntuulinen Toys and Flavors, sydäntensärkijä No song unheard ja upean skittasoolon omaava, vauhdikas I wanna touch. Mainittakoon että levyltä ei löydy yhtään huonoa biisiä :).

High Visibilityn ja muiden levyjen puhkikuuntelun jälkeen jäin innolla odottelemaan tämän uusimman, By the grace of godin, ilmestymistä. Eipä ollut pettymys tämäkään. Hankala keksiä mitään arvosteltavaa, kun en pysty ajattelemaan asiaa objektiiviselta kannalta. Noh, uusimman levyn biisit ovat jälleen loppuunhiottuja ja onnistuneita. Huomaa että bändi ei käyttänyt reilun puolen vuoden taukoansa pelkästään ryyppäämiseen. Uusimmilla levyllähän on myös kaksi muiden bändin jäsenten, kuin laulaja Nicken kirjoittamaa biisiä. Hyviä ovat nuokin. Radiossa soinut singleraita By the grace of god on toki hyvä, mutta mielestäni levyltä löytyy parempiakin biisejä. Omat suosikkini ovat It`s good but it just ain`t right (jossa muuten mainitaan Helsinki), sympaattinen Down on freestreet, sekä upea Carry me home. It`s good but it just ain`t rightilta löytyy muuten mielestäni levyn eniten "munaa" omaava kitarasoolo, ei kuulostanut pahemmalta livenäkään toissailtana Tavastialla.

Vaikka kaksi uusinta levyä ovatkin loistavia ja ihmetyttää, miten niinkin nerokas muusikko kuin Nicke on, pystyy parantamaan noista musiikin mestariteoksista, toivoisin että seuraavalle levylle saadaan taas vähän lisää tuota alkuaikojen riehakkuutta näiden fiilistelybiisien sekaan. Kohtahan varmaan ilmestyy tuon levyllä ilmestymättömien biisien kokoelman, Cream of the crappin, kakkososa. Innolla odotellaan sitä. Ykkösosan parhaat biisit ovat mielestäni Crimson Ballroom sekä 1995, jotka toimivat molemmat loistavasti myös livenä.

Yhteenvetona tämän hehkutuksen seasta voisi mainita, että Hellacoptersin kolme parasta levyä ovat Payin` the dues, High Visibility, sekä By the grace of god. Kaikki toimivat omalla tavallaan, enkä pistä niitä paremmuusjärestykseen. Toivottavasti bändi jaksaa jatkaa vielä pitkään.

 

[The Hawks]

Stratovarius - Eagleheart (CDS)

Jos pitää perinteisestä Stratovarius-musiikista on Eagleheart kuuntelemisen arvoinen kappale. Se on poimittu tulevalta Elements Part One levyltä. Singlellä ovat myös Johanssonin tekemä Run Away ja Eagleheartin demo-versio.

Nimikkokappale on perinteinen single-biisi, helppo ja iskevä. Sitä voisi tyyliltään verrata Hunting High And Lowìin tai SOS`iin jotka ovat kahden aikaisemman levyn sinkku repäisyt. Run Away on hieman erikoisempi biisi, ei niinkään tyypillistä Stratoa. Sitä ei tulla julkaisemaan Elements-levyllä. Demo-versio Eagleheartista taas on hauska lisäys kolmanneksi biisiksi.

Eagleheart on ilmeisesti melko poikkeava viisu verrattuna Elementsin muihin juttuihin. Luvassa on pitkiä, eepoksellisia ja melko mahtipontisiakin tuotoksia.

Koska Stratovarius on kuitenkin tunnettu nopeista tykityksistään on Tolkin pakko vetää joka levylle ainakin yksi perinteitä kunnioittava kappale. Infinitella sellaisia olivat Hunting High And Low ja Freedom, Destinylla taas SOS ja Rebel. Visionsilla legendaarinen Black Diamond.

 

[Everton]

Mariska

Kuten kaikki tätä ketjua lukeneet hyvin tietävät, olivat sivullekirjoittanut ja nimimerkki Arnold todellisia edelläkävijöitä. Hehkutimme Mariskaa jo kauan ennenkuin te onnettomat olitte sitä soittolistoilta kuulleet. Oikeesti.

Asia on nostettava esiin, sillä nyt olen tutustunut naikkosen tuotantoon jo peräti kolmen viisun verran. Tarkasta tämähän on jo julkisesti tarkastettukin, myös hyväksi havaittu. Sen sijaan toinen sinkkulohkaisu A.n.t.e.e.x.i. oli lähinnä arsyttävä, ja epäilin jo musiikkimakuni pettäneen minut totaalisesti. Kuulin sitten Mafian aamupäivän ohjelmasta (jossa levy kuukauden levynä) kolmannenkin biisin, jonka nimeä en kyllä älynnyt rekisteröidä mieleni sopukoihin.

Kyseessä oli kuitenkin kappale jossa Mariska hyökkäsi mm.sovinismia vastaan. Alku oli jotain niin hysteerisen huonoa, että rukoilin jo, että riimejä vääntäisivät Suomessa vain kymmenen vuoden takaisessa kunnossa olevat Raptori-miehet. Kappale parani kuitenkin kuin Zetorin käyntiääni vanhetessaan. Tekstissä oli ihan oikeasti hyvää sanomaa, ja nokkelia riimejä. Jossain vaiheessa tosin vähän liikaa toistoa. Mutta hyvä kuitenkin. Plussan puolella on vielä Mariska, mikä on meikäläiseltä helevetinmoinen kehu, kun kyseessä on kuitenkin hipihopiräppi-artisti.

Oli muuten tänään teeveessä. Ihan näpsäkän näköinen plikka.


EDIT: Typo O Negative

 

[hannes_ko]

Re: Mariska

Viestin lähetti Everton
Kuten kaikki tätä ketjua lukeneet hyvin tietävät, olivat sivullekirjoittanut ja nimimerkki Arnold todellisia edelläkävijöitä. Alku oli jotain niin hysteerisen huonoa, että rukoilin jo, että riimejä vääntäisivät vai kymmenen vuoden takaisessa kunnossa olevat Raptori-miehet.

Minäpä olen edelläkävijä ja sanon, että vuonna 2040 suomalaisen räpin alkuvuosista muistetaan seuraavaa:

1) Raptori. Huumoriryhmien ykkönen, jolla oli asiaakin. Taitavia heppuja, jotka ymmärsivät kaupallisuuden päälle.

2) Fintelligens. Ensimmäinen ja ärsyttävä. Ghetto-meiningin vahinkohauska edustaja, mutta taitavia jannuja muuten.

3) Seremoniamestari. Juice.

4) Palefacen yksi hittipiisi.

ja sitten se vuonna 2004 läpi lyönyt Eminem-kopio.

 

[Arnold]

YLÖS...

Pistäkääpä ihmiset omia levyarvostelujanne tähän lisää..

Niin ja sellaisena väliaikatietona, että Gimmelin levy on tulossa jonkun ajan päästä arvosteluun, kunhan saan sen netin kautta. Myös Pukille on mennyt toiveita mm. Apulanta, Velcra, Mariska (!).. Joten katsotaan mitä tuleman pitää.

 

[Arnold]

Arvostelussa tällä kertaa uutta levy-yhtiön keräämää tyttöenergiaa, Levy-Yhtiön huippusuosittu vetonaula ja amerikkalainen popparimisu.



Gimmel - Lentoon

Suomen oma Popstars-bändi on Jennin, Suskin ja Ushman muodostama Gimmel. Parikymppiset mimmit saivat oman näyttöpaikkansa julkisuudessa ja kuten arvata saattoi, tämäkin levy myy kaikesta negatiivisesta palautteesta huolimatta. Moni ei voinut sietää tapaa, millä Gimmel koottiin, ja tulihan siitä sontaa tyttöjen niskaan, kun bändin nimi on juuri Gimmel. Ei se ole tyttöjen syy. Herätys! Miksi tytöt saavat omaan niskaansa sontaa, ei se heidän vikansa ole. He vain halusivat olla poptähtiä ja ovat onnistuneet siinä mielestäni aivan mainiosti. Enkä itse näe mitään ongelmaa bändin kokoamistavastakaan. Onhan se mukavaa koittaa kaikenmoisia formaatteja täällä kylmässä Pohjolassakin, ettei jäädä aivan kaiken kivan ulkopuolelle.

”Lentoon” on tyttöjen debyytin nimi. Kappaleet ovat enimmäkseen Risto Asikaisen käsialaa, jota on auttanut parissa kappaleessa Sipi Castren. Kaksikko on tuttu myös Nylon Beatin taustalta. Maki Kolehmainen on ollut mukana tekemässä paria sävellystä ja samaisten kappaleiden alkuperäiset sanat ovat Tracy Lippin käsialaa. Levy muodostuu 12:sta kappaleesta, ja jokaisella tytöllä on oma soolobiisinsä. Eli aika paljon on yhtäläisyyksiä Nylon Beattiin. Sillä erotuksella tosin, että tämä on hieman enemmän pop kuin nyky-NB, joka menee enemmän ja enemmän rockin suuntaan, mutta voidaan sekin vielä laskea ristoasikaispopiksi.

Levyn aloittaa hittibiisi ”Etsit muijaa seuraavaa”, jota on luukutettu aina loppuunkulumiseen saakka. Tosin radioista Mafia on ainoa, joka on edes ottanut Gimmelin soittoonsa. Muut pitävät Gimmeliä liian teinipoppina. Hmm, olen aivan hiljaa kyllä tuosta. ”Etsit muijaa seuraavaa” on vetovoimainen kappale, joka jää takuuvarmasti päähän soimaan, joko positiivisessa tai negatiivisessa mielessä. Seuraava kappale on nimikkoviisu ”Lentoon”. Tämä kappale tuo enemmän NB-tyylistä sävelkulkua mukaan, ja tämänkin kappaleen parasta antia on kertosäe. Muutenkin tämä menee silti avausbiisin ohi. ”Roviolla”, joka on aiheuttanut porua vanhalla kappalekulullaan on seuraava Gimmel-raita. Kappale on Jeanette Olssonin ”You Cross The Line” kappale, joka Gimmelillä on muodossa ”Roviolla”. Kappale on levyn rankin kappale ja itse pidän erittäin paljon tästä. Mielestäni levyn paras kappale, vaikka kappale eroaa koko levyn yleisannista aivan totaalisesti. Kappaleen suomalaiset sanat ovat Jonna Kärkkäisen käsialaa. Nyt minulla herää kysymys, onko tämä Jonna juuri se Jonna, joka oli alunperin Gimmelin neljäs tyyppi, joka sittemmin erosi jo levyntekovaihetta ennen. Miksi mielestäni tuo nimi kokonaisuutena kuulostaa niin tutulta.

Seuraavaksi on vuorossa Jennin soolobiisi ”Takiainen”. Itseäni hämää muutamassa kappaleessa Jennin lauluosuudet, koska Jennin ääntä on hieman muutettu paikoitellen ihmeellisesti. Tosin levyä kuunnellessa Jennin ääni erottuu parhaiten tytöistä ja huomaa kyllä, että kuka on tyttöjen liideri. Jos sitä levy-yhtiö BMG:n kautta ei ole suoranaisesti sanottu, että Jenni on Gimmelin johtaja, niin kyllä se jokainen levyä kuunteleva pystyy huomaamaan. Ja onhan se Jennin niin pirun nättikin. ”Lasirakkaus” on levyn ensimmäinen slovari. Jotenkin kappale ei vaan iske, vaikka kertosäkeessä on sopivaa vetovoimaa. ”Supermustaa” tuo pirteydessään vetovoimaisuutta reilusti enemmän. ”Yhdentekevää”-kappaleen nouseva koneellinen tausta on aivan mahtava. Muutenkin kappale menee levyn top kolmoseen. ”Liian nopea” on Suskin oma kappale. Suskillakin on erittäin vahva ääni, mutta se jokin verrattuna Jenniin puuttuu. Kertosäe toimii tässäkin erittäin hyvin .”Harhaa” on taas ihan kohtalainen, mutta väliviisu ennen Ushman sooloa, joka on nimeltään ”Sä oot mulle”. Ushman ääni on liian heikko yksikseen. Kahden muun tytön kanssa Ushman ääni trimmaa paremmin, mutta yksinään Ushma on hieman hukassa. Sääli sinänsä, mutta kaipa se ääni siitä vielä kehittyy, kun tarpeeksi treenaa. ”Pitäiskö mun tietää” ja ”Jokotai” päättävät Suomen Popstars-bändin levyn. Kappaleet ovat ihan kivoja, mutta ”Jokotai” pistää vielä hieman paremmaksi kuin toiseksi viimeinen kappale. Jokaisen kapplaeen kertosäkeeseen ollaan saatu sopivaa vetovoimaisuutta ja tarttuvuutta, eikä ole väärin sanoa, että ne ovatkin jokaisen kappaleen tärkein osa.

Kokonaisuutena levy on yllättävän hyvä. Moni joka dissasi Gimmeliä suosittelisin tutustumista tähän ennakkoluulottomalla asenteella, eikä vain ajattelisi, että tämä nyt vain on jonkun BMG:n kasaama yltiökaupallinen popbändi. Nylon Beatin ja Tik Takin risteytys sillä erotuksella, että Gimmelin tyttöjen iät menevät edellä mainittujen bändien välimaastoon, mutta musiikillisesti enemmän pop kuin molemmat yhteensä. Ja taitaa Gimmel tällä hetkellä olla mielestäni kovin näistä kolmesta.

8½/10



Apulanta – Hiekka

Heinolan pojat pistävät jo ties kuinka monennen levynsä, joka on myynyt ja myy paljon. Mikäs siinä, kun bändin keulahahmo on kitaristi-laulaja-biisintekijä Toni Wirtanen, joka on kaiken lisäksi yllättävän älykäs rokkariksi. Miehen haastattelut lehdissä ja televisiossa ovat aina mielenkiintoisia. Loistava persoona kaiken puolin, ja mikä parasta, Wirtanen on osannut muokata musiikkiaan eri suuntiin, eikä ole kangistunut kaavoihin. Teiniuho on vaihtunut jo vuosia sitten aikuisempaan suuntaan sekä musiikillisesti kuin lyyrisestikin.

”Hiekan” aloittaa nimikkoviisu, jonka alku jo lupaa hyvää. Kappale onkin levyn parhaimmistoa, ja kappaleessa olevat pienet koneelliset kohdat ovat mainioita. Pistetään tähän väliin mukava yleistieto, jota voi kysellä jossain baari-illoissakin toisilta. Eli kuka toimii taustaköörissä ”Hiekka”-kappalessa? No, kyseessä on KITA, joka vaikuttaa sellaisessa yhtyeessä kuin Lordi. Seuraava viisu, ”Hippo”, menee Apulannan kappaleiden eliittiin mielestäni. Perusrockpop-kappale, jonka energisyys ja vetovoimaisuus säväyttävät itseäni todella paljon. ”Jumala” on hieman vaisumpi kappale, mutta ”Faarao” on taas aivan eri maata. Sama tahti jatkuu jatkossakin, eli ”Valas” on liian vaisu, mutta ”Hetki” on taas jo hyvä kappale. Epätasaisuus vaivaa tätä uusinta Apulanta-levyä, joten kokonaisuus kärsii hieman.

”Saasta”, levyn ensimmäinen singlejulkaisu on ehdottomasti levyn paras kappale. Vetovoimaisuus ja kappaleen yleinen tunnelma on mahtavaa kuunneltavaa. Taustalla soivat ovelat kilistimet ja muut häröilyt tuovat eksoottisen tunnelman. Kolme viimeistä kappaletta, ”Onttosydän”, ”Lihaviihde” ja ”Lääke” ovat peruskamaa levyn yleisilmeeseen verrattuna. ”Lääke” on kappaleista paras. Levyllä on ainoastaan kymmenen kappaletta, kuten oli myös edellisessä ”Heinola 10”, mutta ”Hiekka” jää todella paljon ”Heinola 10”:n mahtavuudesta, joka on täyden kympin levy. Tämä on varmaankin välilevy ennen seuraavaa mahtavaa kokonaisuutta.

7½/10



Jennifer Lopez – This Is Me.. Then


Ohhoijaa.. Onko tämä tarkoitettu unimusiikiksi, vai mikä oikein on? Jokaisessa kappaleessa on niin puuduttava R&B-tyylinen biitti, että ei tätä kuunnellessa kauan aikaa hereillä pysy. Olen kuullut aiemmilta J.Lon levyiltä monia vauhdikkaita ja vetovoimaisia kappaleita, jotka ovat iskeneet ihan mukavasti minuun. Uusimman levyn ensimmäisenä singlenä julkaistu ”Jenny From The Block” on levyn ainoa kunnon kappale. Siinä on kaikki tarvittavat hitin elementit ja sitä tosiaan on. Singleversiossa on rapin kera ja ilman versiot, albumissa on rapin kera. Toinen levyn ihan hyväksi kappaleeksi laskettava on ”I’m Gonna Be Alright”, jossa on vierailijana arvostettu rappari Nas ja jossa kierrätetään erittäin tunnettua samplea. Albumilla on Nasin lisäksi pari muuta vierasta; LL Cool J, Styles ja Jadakiss, joista kaksi viimeksi mainittua ovat nimenomaan ”Jenny From The Block”-viisussa.

No, kun kyseessä on yksi maailman parhaimman näköisimmistä misuista, niin pakko arvostella samassa kansilehtinen. Biisien sanat löytyvät sieltä kuten myös lukematon määrä erinomaisia kuvia Jenniferistä. Ihan kuin jotain Pirellin kalenteria katsoisi, sen verran vähän on neidillä (tai nykyään siis rouva) vaatetta päällä joissain kuvissa. Kiitostekstejä J.Lolta tulee 1,5 sivun verran. Yksi positiivinen seikka pitää vielä mainita, Jennifer on itse ollut mukana suht monessa kappaleessa. Joten ei ole pelkästään tuote tämä J.Lo.

Musiikillinen anto 3/10
Ulkonäöllinen anto 10-/10

 

[Ande]

Viestin lähetti Arnold


Miksi tytöt saavat omaan niskaansa sontaa, ei se heidän vikansa ole. He vain halusivat olla poptähtiä ja ovat onnistuneet siinä mielestäni aivan mainiosti. Enkä itse näe mitään ongelmaa bändin kokoamistavastakaan. Onhan se mukavaa koittaa kaikenmoisia formaatteja täällä kylmässä Pohjolassakin, ettei jäädä aivan kaiken kivan ulkopuolelle.

...

Kokonaisuutena levy on yllättävän hyvä. Moni joka dissasi Gimmeliä suosittelisin tutustumista tähän ennakkoluulottomalla asenteella, eikä vain ajattelisi, että tämä nyt vain on jonkun BMG:n kasaama yltiökaupallinen popbändi. Nylon Beatin ja Tik Takin risteytys sillä erotuksella, että Gimmelin tyttöjen iät menevät edellä mainittujen bändien välimaastoon, mutta musiikillisesti enemmän pop kuin molemmat yhteensä. Ja taitaa Gimmel tällä hetkellä olla mielestäni kovin näistä kolmesta.

Niin.

Itse en kertakaikkiaan periaatteessa pysty kunnioittamaan musiikissa sitä, että bändin elinkaari on jo ennalta ajateltu tietyn mittaiseksi, tai että tekemällä tehdään myyvä muotituote. Gimmelin elinkaari on n. muutama vuosi ja näinhän levy-yhtiökin on sen suunnitellut. Kukaan ei edes oleta, että Gimmelistä tulisi vuosikymmenien ilmiö.
Olen sitä mieltä, että mikä tahansa musiikkituotos myy hyvin, mikäli saisi osakseen yhtä paljon julkisuutta kuin popstars ja Gimmel. Kansa ostaa levyä sen julkisuusarvon takia, ei itse musiikin (välttämättä ja karkeasti yleistäen). Jos esim. Harry Potter ja Taru sormusten herrasta ei saisi minkäänlaista hypetystä ja medianäkyvyyttä, eivät ne varmasti olisi yhtä katsottuja elokuvia. En siis tarkoita, etteivätkö ko. elokuvat olisi hyviä, eikä elokuvan ja musiikin vertailu ole muutenkaan samanlaista.

Tik Takin tytöt soittivat käsittääkseni koulun bändissä yhdessä ennen pinnalle nousuaan. Nylon Beat on ollut jo kauan mukana kuvioissa, eikä loppua näy. Mielestäni Gimmeliä ei voida lainkaan verrata näihin orkestereihin, sillä nämä em. poppoot ovat aitoja, kun taas Gimmel on väsätty vain myyväksi tuotteeksi tietyn trendin ajaksi.
Gimmeliä voisi jollakin tasolla verrata Spice Girlsin tarinaan. Sehän koottiin lehti-ilmoitusten avulla ja ajateltiin etukäteen, kuinka kauan ihmisiä pystytään ko. hömppämusiikilla rahastamaan.

Mikäli Gimmelin tytöt olisivat aloittaneet sieltä autotallista, olisivat perustaneet bändin itse ja olisivat tehneet edes jotakin musiikkia itse, voisin heitä jollakin tasolla arvostaa. Tämäntyylinen musiikin kaupallistamisen huippu saa arvostustani tasan 0 %.

 

[MadMan]

The Hellacopters - Cream Of The Crap

1. Thanks For Nothing
2. Crimson Ballroom
3. Makes It Alright
4. Television Addict
5. Killing Allan
6. Misanthropic High
7. Rock Hammer
8. 1995
9. Gimme Shelter
10. Heart Of The Matter
11. Tilt City
12. Down Right Blues
13. I Got A Right
14. Ferrytale
15. Freespeedin'
16. I Want A Lip
17. The Creeps
18. Lowered Pentagles (Anything At All)

Kun sain levyn käteeni joulupukilta tiesin saavani action rockia Hellacoptersien 3 ensimmäiseltä levyltä. Eli kyse on kokoelmasta, joka sisältää biisejä single-julkaisuilta levyyn Grande Rock asti. Itse omistan Hellacopterisen muutaman sinkun, joten osa biiseistä oli entuudesataan tuttuja. Levy tuli oivaan tarkoitukseen, koska ensimmäiset singlet ovat todellisia harvinaisuuksia ja hintaakin löytyy Killing Allan 7":lta 170 euroa erään suomalaisen nettikaupan mukaan. Joten tämä levy on pakko-ostos kaikille, jotka dikkailevat vanhasta Hellacopters-tuotannosta.

Levyn pituus on 60 min 6 sek, joten ainakin kuunneltavaa riittää pitkiin talvi-iltoihin. Levyn parhaimmistoon kuuluu ehdottomasti levyn aloittava Thanks For Nothing ja kolmantena tuleva Makes It Alright. Näitä biiseijä ei ole julkaistu millään muulla täyspitkällä levyllä aikasemmin, joten levy ei ole väkisin pakattu kokoelma rahastustarkoitukseen. Tästä johtuen levyllä on paljon sinkkujen B-puolia ja Killing Allan sinkku kokonaisuudessaan. Levyn kasaamista bändi perustelee juuri joidenkin sinkkujen tähtitieteellisillä hinnoilla. Levy antaakin hyvän kuvan 3 ensimmäisen levyn soundista.

Levy on mielestäni paras Hellacopters-levy ja tämä myös tulee olemaan yksi levyhyllyni parhaimmista levyistä. Levylle voikin antaa arvosanaksi täyden kympin. Se täyttikin odotukseni ja antoi paljon enemmänkin mitä uskalsin odottaa.

Arvosana: 10/10

 

[Rok]

Re: The Hellacopters - Cream Of The Crap

Cream of the Crap on todellakin asiallinen pläjäys rokkenrollia. Tuotos on arvokas nimenomaan faneille, koska noiden kaikkien vanhojen sinkkujen ja muiden pikkujulkaisujen kerääminen maksaisi omaisuuksia.

Itse ostin levyn heti sen tultua kauppoihin, ja kovastikin olen diggaillut. Hellacopters on siinä(kin) mielessä hyvä bändi, että se pystyy tekemään monella tapaa hyvää musaa. Uudet, paljon hiotummat ja melodisemmet levyt ovat todella hyviä, siinä missä vanhat ja räkäisemmätkin.

Itse diggaan Crapilta eniten biisejä Crimson Ballroom ja 1995. Thanks for Nothing kuulostaa muuten mielestäni selvästi High Visibility -levyn aikaiselta tuotokselta, ehkä joukossa siis on uudempiakin kappaleita. Joka tapauksessa jytää kamaa.

On muuten hienoa, että bändi on ottanut kyseisen "kokoelman" biisit myös live-ohjelmaansa. Jossain haastattelussa bändin jätkät muistaakseni huhuilivat siihen suuntaan, että luvassa olisi lähiaikoina myös Cream of the Crap vol. 2, jonka ostettuaan faneilla pitäisi olla hyllyssään käytännössä kaikki Coptersien biisit. Hienoa toimintaa! Niiden oikeiden kokoelmien aika on sitten joskus, kun normaalit albumit eivät enää myy, ja ideat ovat lopussa.

 

[Moto]

Creedence Clearwater Revival (6CD)

Joulupukin tuoma, massiivinen noin seitsemän tunnin mittainen CCR-pläjäys on ollut ahkerassa käytössä viime päivinä. Tämä laatikko sisältää kuudelle CD:lle pakattuna Creedencen kaikki seitsemän studioalbumia, viralliset live-albumit (2 kpl) ja lisäksi kaiken löydetyn materiaalin bändin esiasteilta Tommy Fogerty & The Blue Velvetsiltä sekä The Golliwogsilta. Studioalbumit ovat asettuneet kronologisesti eteneville CD:ille niin nätisti, että ainoastaan Pendulumin kohdalla kuuntelija joutuu kesken kaiken vaihtamaan CD:tä.

Oikeastaan tällaista kallista (hinta vaihtelee reilusta 70 eurosta jopa 100 euroon paikasta riippuen. Kannattaa harkita mistä ostaa...) boksia voi pitää pienoisena pyllistyksenä faneille, jotka ehtivät ostaa vuonna 2000 ilmestyneet remasteroidut versiot. Ensimmäinen cd sisältää rutkasti ennen julkaisematonta materiaalia Golliwogsilta, joihin Creedence-fanaatikko ei pääse ainakaan laillisin keinoin muuta kautta käsiksi. Kaiken lisäksi noiden albumeiden kansitekstit on kerätty tämän boksin kirjaseen sellaisenaan.

CD1 koostuu Tommy Fogerty & The Blue Velvetsin kahdesta singlestä (4 biisiä), sekä 20:stä The Golliwogsin kappaleesta. Vuosilta 1961-1967 peräisin olevista kappaleista kuulee hyvin bändin alkuaikojen kehityskaaren. Blue Velvets-biisit ovat auttamattoman vanhanaikaisen kuuloista aikansa teinipoppia, mutta Golliwogs-ajan loppupuolella bändi alkaa kuulostaa jo Creedenceltä. Brown Eyed Girl, Fight Fire ja Walking On The Water ovat jopa erinomaisia biisejä. Viimeksi mainittu tehtiin uusiksi CCR:n debyytille hieman eri nimellä (Walk On The Water).

Kakkos-cd:stä alkaen harvinaista materiaalia ei juuri löydy, sillä CCR:n sinkkujen b-puolet olivat yhtä lukuunottamatta mukana myös albumeilla, eikä arkistoihinkaan ilmeisesti jäänyt mitään. Eipä ihme sillä tahdilla, millä CCR levyjä julkaisi.

CD2 pitää sisällään nimettömän debyyttialbumin ja Bayou Countryn. Niiden lisäksi vielä se ainoa b-puoli, jota ei ole albumilla - Call It Pretending. Tuo biisi oli ensimmäisen CCR-singlen Portervillen b-puoli, eikä sitä ilmeisesti ole juurikaan kuultu sitten alkuperäisen julkaisunsa. Suomalaisille kyseinen biisi on tutumpi Eppujen Juha Torvisen versiona - Sovitaan kuitenkin. Porterville/Call It Pretending oli muuten samanaikaisesti sekä viimeinen Golliwogs-single että ensimmäinen CCR-single. Alunperin se julkaistiin Golliwogsin nimissä, mutta nimen muutoksen jälkeen uusiin painoksiin painettiin esittäjäksi Creedence Clearwater Revival. Tämä kakkos-cd on vielä hieman lämmittelyä ennen kuin päästään kunnolla vauhtiin. Ensimmäisen albumin huippuhetket olivat lainakappaleita, eikä Bayou Contrykaan iske ihan samalla tavalla kuin tulevat levyt, siitäkään huolimatta, että se pitää sisällään mekäläisen suosikki-CCR-biisin Born On The Bayou ja mahdollisesti kakkossuosikin Proud Maryn.

CD3 sitten onkin silkkaa mannaa. Green River ja Willy And The Poor Boys. Suorastaan uskomatonta, että noiden albumeiden väliin ei mahtunut kuin vaivaiset kolme kuukautta. Vuonna 69 bändin tahti oli muutenkin hurja: tammikuussa Bayou Country, elokuussa Green River ja marraskuussa Willy And The Poor Boys. Seuraavanakin vuonna vielä kaksi albumia. Tehkääpä perässä, nykybändit! No ehkä voitte tehdäkin, mutta kokeilkaapa mahduttakaa niille albumeille vähintään 10 sellaista biisiä, mitä soitetaan jatkuvalla soitolla vielä 30 vuoden päästä ja jotka kaikki tuntevat. Niin. Green River pitää sisällään mm. Bad Moon Risingin, Lodin ja nimikappaleen. Willy And The Poor Boys mm. Down On The Cornerin ja Fortunate Sonin. Täyteraitoja on varsinkin Green Riveriltä turha etsiä. Huh huh.

CD4 koostuu Cosmo's Factorysta ja suurimmasta osasta Pendulumia. Cosmo's Factory taisi olla bändin suurin menestys. Siitäkin huolimatta, että se joka oli ostanut kaikki sitä edeltäneet kolme sinkkua, ei saanut albumin mukana kuin yhden uuden Fogerty-originaalin, levyn avaavan Ramble Tamblen. Kuusi biisiä oli siis jo etukäteen tuttuja singleiltä ja neljä coverversioita. Travelin' Band, Up Around The Bend, Who'll Stop The Rain, Lookin' Out My Back Door... Klassikkoalbumi? KYLLÄ!

Onko huolestuttavaa, jos bändi alkaa hiipumaan pari vuotta debyyttilevynsä jälkeen? Voi olla, mutta jos se noin kahden vuoden jälkeen ilmestyvä albumi on järjestyksessään jo kuudes ja takana on vähintään tusinan verran täysosumahittejä, voinee pikku hiipumisen antaa anteeksi. Eikä Pendulum suinkaan ole huono albumi, sitä dissataan yleisesti ehkäpä turhankin julmalla kädellä. Ei kai albumi, joka pitää sisällään Have You Ever Seen The Rainin, Hey Tonightin ja Molinan voi olla läpeensä huono? Muissakaan biiseissä ei ole juuri vikaa, paitsi ehkä päätösraidassa Rude Awakening #2:ssa. Rasittava äänikollaasi.

CD5:llä on vielä Pendulumin kaksi viimeistä biisiä (Molina, Rude Awakening #2). Lopun ajan merkit ovat ilmassa. Tom Fogertyhan lähti kävelemään pian Pendulumin ilmestymisen jälkeen, eikä jäljelle jääneen kolmikon välit olleet erityisen lämpimät. Ennen anti-klassikkoalbumia Mardi Gras on turha promosingle 45 Revolutions Per Minute, osat 1 ja 2. Tuo omituinen promo onkin em. Call It Pretendingin lisäksi ainoa harvinaisuus CCR-osiossa, eikä siinä ole mitään mistä pitäisi innostua. Radiohaastatteluja sotkettuna (ennen julkaistuihin) biisinpätkiin, kikkailua nauhanopeuksilla ja suhinaa ja kohinaa. Jotain sellaista, mitä Lennonin olisi voinut olettaa tekevän LSD-huuruissaan.

Surullisen kuuluisa joutsenlaulu, CCR-tahdilla ikuisuudelta tuntuneen tauon jälkeen, vuonna 1972 ilmestynyt Mardi Gras on ilkeä tahra CCR:n kilvessä. Fogertyn biisit Sweet Hitch-hiker, Someday Never Comes ja Lookin' For A Reason pitävät tutun tason, kuten myös coverbiisi Hello Mary Lou. Sen sijaan yllättäen biisinkirjoitus- ja lauluhommiin joutuneet Stu Cook ja Doug Clifford eivät taida edes itse arvostaa tuotoksiaan, sillä niitä ei ollut mukana miesten muutaman vuoden takaisella Creedence Clearwater Revisited uudelleenlämmittely- (ja rahastus-) yrityksellä. Cookin Door To Door ja Sail Away sekä Cliffordin Tearin' Up The Country ovat nipin napin kelvollisia biisejä. Kumpikaan herroista ei ole kovinkaan kummoinen laulaja, varsinkin Stu Cookin narina on suorastaan kamalaa kuunneltavaa. Ruma loppu kauniille tarinalle.

CD5:n loppuosa ja CD6 koostuvat livemateriaalista. Vuonna 1970 nauhoitettu ja kymmenen vuotta myöhemmin julkaistu The Concert, sekä 1971 nauhoitettu ja 1973 julkaistu Live In Europe ei kumpikaan ole erityisen onnistunut livealbumi. Concert on parempi äänenlaadultaan ja vielä alkuperäisessä kokoonpanossaan ollut bändi on paremmassa vedossa kuin miltei bootlegiltä kuulostavalla Live In Europella. Live In Europella soittaa siis trioksi kutistunut Creedence. Itse asiassa John Fogertyn muutaman vuoden takainen Premonition-live pesee kirkkaasti nämä molemmat albumit. Live In Europe on palautettu tälle boksille alkuperäiseen muotoonsa. CD-painoksilta on nimittäin jostain syystä puuttuneet alkuperäisellä vinyylillä olleet Sweet Hitch-hiker ja Door To Door.

Tämän boksin olisi kyllä voinut hyvin kutistaa neljään levyyn karsimalla liveosuutta ja julkaisemalla Blue Velvets/Golliwogs-cd erillisenä. Se olisi ollut faneillekin parempi ratkaisu. Mutta se on raha mikä puhuu...

 

[Arnold]

Mitä levyjä pukki? Mitä on jäänyt käteen ale-myynneistä? Pistäkääpä omia arvostelujanne tähän ketjuun. Eli ylösnousemus tähänkin ketjuun taas kerran.

 

[Arnold]

Vuorossa sinkkuaalto. Arvostelussa uusimpia singlejä, mitä julkaistu on, ja mitä olen hankkinut.


Crazy Town - Drowning

"Come lady, come come lady".. Sitä hoettiin Crazy Townin edellessä suuressa hitissä. Siinä samplattiin (tai suoranaisesti otettiin koko sävel) RHCP:n vanhasta kappaleesta. Nyt tullaan ihan omillaan. Ilman sampleja.

"Drowning" on ensimmäinen singlelohkaisu uusimmalta "Darkhorse"-levyltä. Se on aika lailla erilaisempi kuin Crazy Townin aiempi materiaali. Se johtunee siitä, kun tässä kappaleessa ei tuntuisi olevan DJ:tä mukana. CT:n debyttilevyllä jokaisessa kappaleessa oli jossain muodossa DJ esillä. Tämä kuulostaa "koneettomammalta" (kamala sana..) aiempaa materiaaliin verrattuna. Jotenkin tämä tuo mieleen Apulannan "Hiekka"-levyn tuotannon. Sillä erotuksella, että CT:ssä on kaksi laulajaa/MC:tä.

Itse kappale on toimiva. Joksenkin parempaa kuin "The Gift Of The Gamen" tuotanto. Remix tuo mukanaan koneellisemman version. Ihan hyvä sekin. Vielä paremmaksi pistää b-puoli, jossa on aggressiivista räpätystä erittäin hoppimaisen taustan päällä. Mukaan mahtuu vielä liveraita ja video. Erittäin mukava paketti, ja mikäs siinä kun se vielä kaiken lisäksi toimii.

9/10


Velcra - Test Animals

Suomen Guano Apes? Ei voi välttyä vertailuilta tämä loistava kotimainen akti. Siihen kuuluu sisarukset Jessi ja OD. Tyttö hoitaa laulupuolen ja poika soittimet.

Kaksi aiempaa singleäkin olivat jo mahtavia, mutta tämä pistää vielä paremmaksi. Tausta on erittäin koneellinen ja industrial-musa sekoitettuna kaikkeen muuhun tyyliin puree hyvin tässä. Jessin laulanta menee räpistä huutamiseen ja taas rauhallisempaan laulamiseen. On tytön ääni varmasti kovilla keikoilla.

Mukana on myös Amydala mix, joka remiksaa kappaleen vielä paremmaksi mitä se alunperin on. Erinomaisesta kappaleesta vielä parempi versio remixin muodossa. Remix on toistaiseksi alkuvuoden ehdottomasti paras remix, ja vuoden loppupuolellakin voitaneen laskea koko vuoden viiden parhaan remixin joukkoon. Melkein remix vie huomion itse alkuperäisestä, mutta se ei missään nimessä huononna kappaletta.

10/10


Hi-Tech - Let There Be Light

Jaakko Salovaara ja Heikki Liimatainen (alias JS16 ja Bostik) yhdistävät voimansa, ja seurauksena on Hi-Tech. Musiikki on kuten arvata saattaa niin JS16-maista koneilua. Se menee housen, trancen ja muiden välimaastoon. Sitä ei voi kategorioida vain yhteen lokeroon, vaan se on JS16-maista. Aivan kuten Scooter on vain Scooter. Sitäkään ei voi mihinkään lokeroida.

Singlellä on viisi versiota kappaleesta. Parhaat ovat Bostikin radio edit, joka lyhentää kappaleen kolmen minuutin paikkeille ja Bostikin remix, joka tuo siihen trancetunnelmaa roimasti enemmän. Single alkaa hieman kyllästyttää, kun kaikki viisi versiota kuuntelee peräkkäin. Eihän niissä suoranaisesti mitään suurta eroa ole. Sen kyllä huomaa, että Bostik melkeinpä pistää paremmat setit kuin itse konevelho JS16 tällä singelllä.

7/10


The Rasmus - In The Shadows

Olen jo aiemminkin sanonut, että pidän enemmän (The) Rasmuksen vanhemmasta tuotannosta, ja sanon sen taas. Funkkailu oli paljon parempaa kuin tämä nykyinen kissfmpoppi, mitä Rasmus tekee. Miksi kaiken pitää muuttua ylikaupalliseksi teinipopiksi, että saadaan pikkutytöiltä ne pienetkin pennoiset pois? Kysyn ma...

Iso mutta tähän väliin. Uusin single tekee poikkeuksen. Sen tunnelma tai jokin vain iskee ihan täysillä meikäläiseen. Se on jotenkin erilainen, mitä ollaan viime aikoina kuultu Rasmukselta. Melodia on erinomainen ja sen melankolinen tunnelma tuo mukavaa lisää siihen.

Mukana on akustinen demo jostain vanhemmasta kappaleesta, mutta pääkappale on toisena versiona singlellä myös. Rasmuksen Pauli Rantasalmi on tehnyt ovelan rapmaisen version siitä. Mieleen tulee Kwanin singleillä olleet Rantasalmen loistavat remixit. Tässä tapauksessa remix ei ihan yllä originaalin version tasolle, mutta erittäin hyvä tämäkin. Hienoa, että osataan tehdä toimivia remixejä!

8/10

 

[Arnold]

Singlearvosteluja tulleepi tässä lisää. Neljä, joista yksi on Satakuntalaulun uusintapäivitys vuonna 2003. Muut ovat ylitsepursuvaa kaupallista poppista tai vastaavaa.


Darude - Music

Ville Virtanen on selkä! Hän on täällä taas, ja kovaa tuntuu olevan tulossakin. "Music" on Daruden uusi single, joka ei ole enää niin pop kuin "Before The Strom"-levyn materiaali oli. Nyt ollaan menty enemmän perustrancen pariin, joten aika kikkelitrance-meiningeissä ollaan.

Tämä on huomattavasti melodisempaa ja yhdessä kohtaa kappaletta sopivan häröä. Kappaleen puolivälissä tulee ovela robottiäänikohta, jossa musiikki kuulostaa jännän kokeelliselta. Muuten kappale menee perustrancekappaleen tahtiin.

Singlessä on neljä versiota, joista paras on Heikki Liimataisen alias Bostikin tekemä radio edit, joka on radiotaajuuksella soinut. Pitää sanoa vain yksikössä, kun muut kuin eräs kanava ei tälläistä musiikkia soita. Sinänsä harmi. Originaaliversio taasen tuo mukaan tuttuakin tutumpaa JS16-soundia, ja tekijätiedoista paljastuukin, että JS16 on ollut tekemässä kappaletta yhdessä Daruden kanssa. Bostikille propsit toimivasta versiosta taas, ja kuten Darude itse sanoi, niin hänelle itselleen kaikki versiot ovat yhtä rakkaita ja saa hyvän olon, kun kuulee minkä tahansa niistä soivan jossain. Samaa sanon minä, että kaikki toimivat kyllä. Tarttuva koukku saatu tähän ja minä tykkään.

10/10


Mighty 44 -Push It

Lisää JS16:n tallista tulevaa materiaalia. Mr B ja kaverit tulevat taas. Kolmas single pian julkaistavalta levyltä on Salt 'n' Pepa-cover "Push It", jota on aika moni coveroinut ja samplannut. Ainakin Solid Base teki toimivan eurodanceversion viime vuosikymmenen loppupuolella.

Mr B höpöttää omalla tyylillään lyriikat läpi, ja F2F:n Johanna hoitaa naisen hönkäysäänet taustalla. Biitti on saatu M44-tyyliseksi dancepoprockiksi, miksi sitä sitten ikinä voikaan kutsua. Sähkökitarat soi ja muutenkin meno on menevää. Tähän on myös saatu pientä trancetunnelmaa, josta tulee kiitosta. Se saa kappaleen hieman erottumaan aiemmasta Mighty 44 tuotannosta.

Tälläkin singlellä on neljä eri versiota, joista mukaan mahtuu Fintelligensin Elastisen remix. Se tekee siitä hieman R&B-tyylisen jopa ärsyttävän biitin, josta en pahemmin tykkää. DJ Planetin remix on ihan jees, joka vähentää rockkimaista tunnelmaa kappaleesta. Viimeinen versio on extended-versio.

8/10


Yö - Sano että jäät / Niin paljon me teihin luotettiin (2002 remix)

Porin suomirockjättiläinen Yö tekee taas paluuta uuden materiaalinsa kera. Lindholm-Hanhiniemi -kaksikko on tehnyt uuden slovarin, joka kuullaan "Pahat Pojat"-elokuvassa. Kappale on tavanomaista Yö-musiikkia, jossa on Lindholmin hyvät ja tutut vokaalit. Se ei yllätä mitenkään, mutta ei petäkään. Joten ei valitettavaa.

Singlen toinen kappale on "Niin paljon me teihin luotettiin"-klassikon uusintaversio. Minun korvissani on kai vikaa, sillä mielestäni se ei ole yhtään erilainen. Dan Tigerstedt on miksannut sen uudelleen, mutta ei siinä kyllä korvaan kavahda mitään uutta verrattuna vuoden 1985 versioon. Ei silti, ei se huonolta kuulosta, kun se kerran kuulostaa samanlaiselta kuin alkuperäinen. Heh, joten ei se voi olla huonokaan.

8/10


Satakunta feat. UGF, Tommishock & Mato

Porilaiset ug-rapparit saivat tehtäväkseen tehdä legendaarisesta "Satakuntalaulusta" uuden version näin Satakunnan Kansan 130-vuotisjuhlavuotena. SK halusi hieman uutta verta tähän kappaleeseen ja myös sitä, että nuoret löytäisivät paremmin kyseisen kappaleen.

Tausta on hiphopmainen kuten kuuluukin, ja siinä toimii samplena alkuperäinen "Satakuntalaulu". Neljän nuoren (UGF:ään kuuluu kaksi jannua) rapit tuovat jotenkin mieleen Flegmaatikot jossain muodossa. Taustakin on aika FLG-tyylinen. Ja tässä tarkoituksessa voidaan puhua positiivisen mielin, sillä se toimii.

8/10

 

[Tarik]

Mötley Crüe -live entertainment or death (2CD)

Tässä vähän arvostelua Mötley crüen live entertainment or death -albumista:

Levy alkaa tavalla, josta minä pidän eli ensin vähän jännitysmusiikkia ja sitten alkaa rumpukomppi ja vähän ajan kuluttua mukaan tulee kitara ja basso. Biisin nimi on tietysti Looks that kill, joka kolahti minuun heti.

Toisena biisinä vähän samantyylinen Knock 'em dead kid, joka noudattaa lähes samaa kaavaa kuin Looks that kill mutta kuitenkin erilainen, en osaa oikein sanoa.

Ja sitten biisi, jonka takia tämän levyn ostin, eli Too young to fall in love. Biisin alusta jäi hyvin mieleen Vince Neilin spiikkaukset, jossa hän käyttää Ozzy -tyylistä kielenkäyttöä ja saa sillä hyvin yleisön mukaan. Itse biisi on sellainen jota ei voi kuunnella hiljaisella volumella. Tommy Leen tuplabasarit ja Nikki Sixxin voimakkaat bassokuviot ei tule niin hyvin kuuluviin ilman kovaa volumea. Biisi on oikeastaan täysin erilainen kuin muut levyn biisit ja pidänkin tätä Mötleyn parhaana biisinä.

Sitten vähän heavyä. Tämäkin biisi alkaa rumpukompilla ja Vince Neilin karjumisella. Tarttuva melodia tempaa heti mukaansa ja biisi on pakko kuunnella uudestaan. Ja biisin nimi on Live wire.

Public enemy #1 on biisinä ihan hyvä mutta en jaksa sitä juurikaan kuunnella eli en sano siitä muuta.

Shout at the devil noudattaa samaa linjaa kuin muut eli kertosäkeessä hoetaan biisin nimeä. Tässä tapauksessa toimii, edellisessä ei niin hyvin.

Merry-go-round on vähän rauhallisempi biisi ja minunmielestäni myös levyn parhaita. Biisi alkaa Mick Marsin kitarakompilla ja mukaan tulee Vince Neil laulullaan.

Ten Seconds to love, Piece of your action ja Starry eyes ovat samaa sarjaa Knock 'em dead kidin kanssa. Toimii hyvin taustamusiikkina.

Ja viimeisenä tulee vanha Beatles klassikko Helter skelter. Tämä on minun mielestäni paras versio tästä biisistä. Keikan lopetusbiisinä loistava ja itse biisi kestää ehkä kaksi minuuttia ja aloitukseen ja lopetukseen menee toiset kaksi minuuttia.


Siinä ykkös-CD. Kakkos-CD:tä en ole ehtinyt kuunnella, joten kirjoitan siitä myöhemmin. Suosittelen tätä levyä kaikille, jotka pitävät 80-luvun rockista.

Arvosana: 9

 

[masaman]

Re: Tatusta (ilman Eekaa) vielä...

Viestin lähetti Everton
Johan selvisi miksi meikä biisistä innostui. Olenhan suvaitsevainen. Ei mitään venäläisiä eikä lesboja vastaan. Jälkimmäisestä asiasta tosin sain tietää vasta tuoreesta Rumbasta lukemalla.

Itselläni tämä TaTu villitys on alkanut jo saavuttamaan sen pisteen, missä koko homma alkaa enemmän tai vähemmän vituttamaan. Olkaa lesboja, olkaa venakkoja olkaa vaikka saatana itse Idi Amineja, mutta älkää koko ajan keskittykö mainostamaan juuri SITÄ itsestänne....

Olen meinaan hieman sellainen kaveri, että suvaitsen kyllä erilaisuudet ja muut muille ihmisille mukavuutta lisäävät ominaisuudet, mutta perkele vie, minä en jaksa koko aikaa sellaista ylistyslaulua kuunnella. On sitä maailmassa muitakin kysymyksiä joihin voi vastata kuin pelkät panokokemukset. Voitaneen yleistää hyvin 4Popin tekemä vartin pätkä näistä flikoista, joilla jokaiseen kysymykseen liittyvässä vastauksessa täytyy olla joku pillunnuolenta yhteys?? (ei sikäli, että mitään sitä vastaan....)

Otetaan pieni esimerkki.... Nousiainen kysyy, että miten seksi ja popmusiikki liittyvät aina yhteensä?(markkinoinnissa) Ja tämä punapäinen joka äidin unelmaminiä vastasi siihen, että "Ei seksi siihen mitenkään liity, paitsi studiossa sillon ku meillä on tylsää niin ruvetaan harrastamaan seksiä." siis WAU... Vittu mua ei ainakaan loppupeleissä jaksa kiinnostaa heidän suuret järisytyskampanjansa vanhoillisessa kasvatuspolvessa. Nuolkoot vaikka perseitään, kunhan tekevät hyvää musiikkia ja täytyy sanoa, että vajaa vuosi sitten se olikin ihan hyvää, mutta nykyään ei jaksa muuta kuin hymähtää tällekin naurettavuudelle...

JOS kerran ollaan niin seksuaalisesti aktiivisia niin mikä estää siinä kameran edessä keimailun??? Turha puhua jos mitään ei kuitenkaan tapahdu, paitsi pikkasen tissiä taputtaavaat...


Toiseen asiaan sitten haluaisin kiinnittää niiden huomion, jotka jaksoivat tännekin asti lukea. Kestäkää vielä hetkinen seurassani, olkaa niin hyvät:)

Olen suuressa määrin kiinnittänyt jatkuvassa musiikinkuuntelussani huomiota siihen seikkaan, että miten mikäkin kappale toimisi jääkiekkomatsissa, tai leffassa ja mitä siinä tapahtuisi ynnä muuta mukavaa...

Parhaimpana sisääntulomusiikkina pitäisinkin sellaista kipaletta, joka repäisee jossakin paikassa itsensä kyltymättömään raivoon ja ajaa pelaajien viimeisetkin adrenaliinipanokset jalkoihin nostaen samalla yrityksen tason jonnekin suuremmalle tasolle.

Parhaimmat biisit tähän tarkoitukseen ovat mielestäni Marilyn Mansonin Beautiful People ja Soulflyn Back to the Primitive. JÄlkimmäinen aiheuttaa allekirjoittaneessa sellaisen hingun saada aikaa vapaapotkuja tai jäähyjä, ettei paremmasta väliä (huomatkaa paskiaiset, että kyseessä on pilke silmäkulmassa kirjoitettu teksti!)

On jäähymusiikkia joissa vittuillaan vastustajan tyhmälle jäähylle tai jollekin vastustajalle henk.koht. kappalein. Maalibiisit kuuluvatkin olla typeriä, koska ne ärsyttävät kaikkein eniten vastustajan kannattajia:)

Lisää kommenttejakin on odotettavissa, siksi aikaa jätän tantereen toisille ja hankin jonkun uuden levyn, että saan toisenkin syyn tänne kirjoittaa, heheh, mutta sellainen kiekkoCD olisi helmi tehdä ja joskus olen sellaisen tehnytkin, mutta nämä Hokinait seereet ovat pidemmälti japitkälti perseestä kokonaisuuksina, siellä on vain sellaisia kipaleita joita nyt sattuu kuulemaan ottelun tauoilla ja sitä rataa...


tämmöstä....

 

[Jukka]

Muutama loistava levy, jotka ansaitsevat tulla mainituksi:

Kingston Wall: II(1993) & III(1994)


Biisilista II
1. We Cannot Move (4:39)
2. Istwan (4:02)
3. Could It Be So? (5:52)
4. And It's All Happening (6:07)
5. Love Tonight (6:40)
6. Two Of a Kind (6:23)
7. I Feel Love (6:39)
8. Shine On Me (7:05)
9. You (10:11)
10. Palékastro (4:54)

II
Täydellinen pläjäys psykedeliistä rokkia. Hienosti soitettua ja kerrankin sellaista "muusikkomusaa", joka rakentuu hyvien biisien varaan. Ei tätä musiikkia voi oikein selittää, se on itse kuultava. I Feel Love on ainoa vähän heikompi vedos ja sekin on cover-biisi. Palekastro on ehkäpä kaikkien aikojen paras instrumentaali. Yksinkertaisesti nerokas levy. Ajatonta musiikkia, jonka kuunteluun ei kyllästy koskaan. 10/10

Biisilista III:
1. Another Piece Of Cake (3:48)
2. Welcome to the Mirrorland (3:46)
3. I'm the King, I'm the Sun (4:56)
4. The Key: Will (1:07)
5. Take You to Sweet Harmony (3:24)
6. Get Rid of Your Fears (2:56)
7. When Something Old Dies (1:21)
8. Alt - land - is (5:12)
9. Party Goes On (4:25)
10. Stüldt Håjt (8:59)
11. For All Mankind (6:17)
12. Time (7:07)
13. The Real Thing (18:02)

Psykedeelinen meno jatkuu ja ehkäpä vielä paranee(jos edellisestä levystä edes voi parantua). Musiikkia, joka vie mennessään. 10/10.

Kumpikaan levy ei aukea ensimmäisellä kuuntelulla, eikä välttämättä toisellakaan. Mutta kestävät vastaavasti kuuntelua sitäkin pidempään. Paras suomalainen bändi koskaan.

Kai nämä kirjastoistakin löytyvät, jos ei heti uskalla mennä ostamaan. Ainakin niiden pitäisi löytyä.


Lisää Kingston Wall:ista voi lukea vaikka täältä:
http://www.wallirocks.fi/w08_01_kingston2.html

 

[Rok]

No Shame - Rebound for glory

En mitään kunnon arvostelua tästä levystä lähde tekemään, mutta kovin arvostettava tuotos mielestäni kuitenkin on. Kyseinen punk-yhtye nimittäin myy uusinta tuplalevyään viiden(!) euron hinnalla! Todella kunnioitettavaa, että jotkut vielä tekevät musiikkia ainakin varmasti rakkaudesta sitä kohtaan. Tuosta ei nimittäin taida jäädä bändin jätkille yhtään mitään käteen.

Itse levy on myös varsin mainiota rallattelua; pääosin leppoisaa punkkia, mutta vaihdellen ihan kovasta runttauksesta hiljaisempiin biiseihin. Näin bändin Tavastialla viikonloppuna livenä, ja ihan hienoa touhuahan tuo oli. Laulaja ei meinannut pysyä housuissaan - tämä oli nimittäin yhtyeen ensimmäinen Tavastian-keikka.

Samainen yhtye muuten myi edellistä levyänsä kymmenen markan hinnalla. Ostin tämän tuplalevyn lähinnä sen halvan hinnan takia, mutta olen positiivisesti yllättänyt, koska tuotos on ihan kuunneltavaa settiä myös musiikillisesti. Levyltä löytyy muutama jopa ihan "hitiksi" kelpaava kappale; erityisesti kakkoslevyn viimeinen kipale, Thanx, on onnistunut. Jatkakaa samaan malliin!

 

[cosmic_rodeo]

MANNHAI : EVIL UNDER THE SUN

Bileet järjestetään aavikolla. Seudun kaikki nahkatakkeja ja farkkuja asustuksenaan suosivat pitkätukat ovat jo saapuneet paikalle. Päivä on aurinkoinen ja helvetin kuuma. Lämpömittarin lukema on noussut pitkälle yli neljänkymmenen.

Grillissä kymmenien helvetin paksujen kokolihapihvien seassa paistuu puolikas nauta. Ainoa tarjolle asetettu kasvikunnan tuote on ganja ja ilmassa leijuukin jo mielenkiintoista savua. Myös valtava oluttynnyri ja useat halvat viskipullot on korkattu.

Illan musiikillisesta annista vastaa Black Sabbath vahvistettuna Motörheadin Lemmyllä. Myös Elviksen henki on läsnä. Marshallit on käännetty tylysti kympille suurempia miettimättä. Meteli karkoittaa kojootit kymmenien kilometrien säteellä. Bändi soittaa hyvää rokkia.

Täyden kympin levy saa vain yhdeksän ja puoli pistettä sen huonolle elämälle altistavan vaikutuksen vuoksi. Tätä on melkoisen vaikea kuunnella ilman vähän väliä huulille ilmestyvää kaljalekaa.

9½ / 10

 

[Nännimäinen]

Sigur Ros: ( )

Ei helppo levy tämä islantilaisbändin tuotos. Itse hankin platan joskus joulukuussa luettuani muutaman kiinnostavan arvostelun (mm. populäärimusiikin Raamatusta, Suomen Kuvalehdestä). Vieläkään en oikein ymmärrä, mistä oikein on kysymys.

Yli 70 minsaa pitkältä levyltä löytyy kahdeksan nimetöntä biisiä. Muutenkin meininki on varsin salamyhkäistä. Ainoa teksti valkoisenkelmeissä kansipahveissa on nettisivujen osoite sigur-ros.com.

Tyylikkäillä nettisivuilla biiseihin tarjottiin sanojakin, mutta levyä kuuntelemalla ne eivät kyllä aukea. Vokalisti on "vain" yksi instrumentti muiden joukossa. Kappaleet ovat maalailevia ja kauniita. Puoleenväliin levyä mennään todella rauhallisissa pianovetoisissa ambient-tunnelmissa. Sitten islannin pojat lyövät hieman rockimpaa vaihdetta päälle ja osaavan kuuloinen rytmiryhmäkin pääsee esittelemään taitojaan. Radiohead tulee hetkittäin mieleen.

Autostereoihin tätä on turha hankkia ja levy kannattaa jättää väliin myös silloin, jos Kiss FM soittaa mielestäsi hienoa musiikkia. Mutta jos kaipaat hieman haastetta ja jotakin erilaista, niin haepa Sigur Rosin uusin kaupasta, laita kuulokkeet korville ja anna islantilaisen sielunmaiseman vietellä.

 

[Sledge Hammer!]

Ozzy - Essential

Varma merkki artistin kuuluisuudesta ja myyntipotentiaalista ovat kauppojen hyllyille ilmestyvät kokoelmat. Faneille ne tarjoavat korkeintaan pari uutta versiota vanhoista hiteistä tai joskus jopa ennen julkaisemattomia kappaleita sekä sinkkujen "b-puolia" mikä ostetaan lähinnä siitä syystä että siinä on erilaiset kannet.

Tätä levyä ei kannata hankkia mikäli studiolevyt ovat jo hyllyssä, mutta mikäli haluaa tutustua Pimeyden Ruhtinaan Black Sabbathin jälkeiseen elämään, on levy kannatettava ostos.
Kun on lukenut Osbournen huume- ja kaljanhöyryisestä 80-luvusta, täytyy ihmetellä että miten hän kuitenkin pystyi tekemään niin tasapainoisia ja erinomaisia perusmetalli levyjä pitkin rosoista matkaansa.

Ultimate Sin on unohdettu ja sitä myötä Shot in the Dark-hitti, mikä kummastuttaa. Tässä kappaleet:

01: Crazy Train
02: Mr Crowley
03: I Don´t Know (live With Randy Rhoads)
04: Suicide Solution
05: Goodbye To Romance
06: Over The Mountain
07: Flying High Again
08: Diary Of A Madman
09: Paranoid (live With Randy Rhoads)
10: Bark At The Moon
11: You´re No Different
12: So Tired
13: Rock And Roll Rebel
14: Crazy Babies
15: Miracle Man
16: Fire In The Sky

*disc Two*

18: Breaking All The Rules
19: Mama, I´m Coming Home
20: Desire
21: No More Tears
22: Time After Time
23: Road To Nowhere
24: I Don´t Want To Change The World
25: Perry Mason
26: I Just Want You
27: Thunder Underground
28: See You On The Other Side
29: Gets Me Through
30: Dreamer
31: No Easy Way Out

 

[topivl]

Viestin lähetti Jukka
Muutama loistava levy, jotka ansaitsevat tulla mainituksi:

Yksinkertaisesti nerokas levy. Ajatonta musiikkia, jonka kuunteluun ei kyllästy koskaan. 10/10

Allekirjoitan täysin.

Biisilista III:
Psykedeelinen meno jatkuu ja ehkäpä vielä paranee(jos edellisestä levystä edes voi parantua). Musiikkia, joka vie mennessään. 10/10.

Kumpikaan levy ei aukea ensimmäisellä kuuntelulla, eikä välttämättä toisellakaan. Mutta kestävät vastaavasti kuuntelua sitäkin pidempään. Paras suomalainen bändi koskaan.

Mielestäni Trilogy (joka levyn nimi muuten on..) ei pärjää II:lle. Se on keskeneräinen levy jossa on lähdetty liikaa koneiden maailmaan. Myös basisti Jylli sanoi levyn jääneen kesken.

En kyllä ymmärrä kommenttia aukeamisesta. Itselläni kolahti molemmat levyt heti ekalla kuulemalla vuosiavuosia sitten ja vielä kolisee.

Mutta totta on että KW on kaikkien aikojen suomalaisbändi!

 

[BigRedBob]

Viestin lähetti topivl
Mielestäni Trilogy (joka levyn nimi muuten on..) ei pärjää II:lle.

Vai onko se sittenkin Tri-Logy? ;)

Viestin lähetti topivl
Mutta totta on että KW on kaikkien aikojen suomalaisbändi!

Totta.

Oma mielipide on, että II voi olla musiikillisesti parempi, mutta kaikenlaisesta friikkimeiningistä innostuvana toi III Tri-Logy on mulle läheisempi levy ja siksi eniten koko trilogiasta soittimessani pyörinyt.

http://mirrorland.goa-head.org/