Levyarvosteluketju

[Arnold]

E-Type - Loud Pipes Save Lives

Tätä olen odottanut kolme vuotta; uutta tuotantoa konemusiikkiartistilta nimeltään Martin Eriksson, joka tuttavallisesti tunnetaan myös nimellä E-Type. Entinen hevirumpali, joka jaksaa kantaa vanhaa aatettaan dancelevyissään. Nytkin mies poseeraa reteesti harrikan päällä niittiset nahkahousut jalassa. Munaa siis löytyy, huumoria unohtamatta.

Olen ollut koko pienen ikäni siitä lähtien, kun kuulin ensimmäisen kerran E-Typeä hänen suuri faninsa. Tosin aluksi olin kuullut jo aiemminkin muuta tuotantoa, mutta en silloin vielä tiennyt artistin nimeä, joka myöhemmin siis paljastui E-Typeksi. Nyttemmin musiikkitietämys on hieman kasvanut noista ajoista, ja muistan kun kuulin esmes E-Typen nimen väärin radiosta nauhoittaessani sitä ja kirjoitin kasetin kanteen "timitime".

Se historiasta ja omista muistoista. Palataan tähän nykyiseen aikaan ja uunituoreeseen albumiin, joka tottelee nimeä "Loud Pipes Save Lives". Levyn avaa perinteisesti intro, joka kantaa levyn nimeä. Aluksi kuullaan säkkipillimäistä surinaa, kunnes mukaan tulee rumpuja ja muuta älämölöä. Persoonallinen aloitus jälleen kerran. Introa seuraa ensimmäinen singlejulkaisu "Paradise". Samaisella kappaleella E-Type otti osaa Ruotsin euroviisukarsintaan sijoittuen loppufinaalissa puolivälin paremmalle puolelle. Aluksi en pitänyt kappaletta mitenkään suurena hittinä, mutta albumilla se tuntuu sopeutuvan hyvin kokonaisuuteen jääden tosin yleisestä tasosta ja parhaista viisuista jonkin verran.

Levyn kolme seuraavaa kappaletta tarjoavat huikeaa tykitystä: "Camilla", "The Predator" ja "Dans La Fantasie". "Camillan" vetovoimaisuus ja tarttuvuus on huikeaa ja epäilen, että tässä on seuraava single. Yleensä Eriksson on irroittanut albumin kakkossinkun kappaleesta numero kolme. Mikä ettei siis nytkin. "The Predator" alkaa hienolla predator-lausahduksella ja meininki on taas taattu. Naiskertosäe on mahtavan kuuloista, vaikka äänessä ei olekaan Ruotsin parhaimman äänen omaava Nana Hedin (tunnetaan myös nimellä Na Na). Nana on poistunut äänestä aika monesta kappaleesta, eikä häntä kuulla kuin kolmessa kappaleessa. Uudet naisvokalistit osaavat myös hoilata erittäin kauniisti, eikä varmasti ulkonäössä ole valittamista. Nana ei mikään ruusunnuppu ole, mutta se ääni on tässä tapauksessa se tärkein elementti. "Dans La Fantasie" pistää ilmoille uudenkuuloisen raikkaan E-Typesoundin. Trancemainen tausta tuo kivan lisän, ja ennen kaikkea ranskankielinen kertosäe erittäin kauniilla naisäänellä hoilattuna. Levyn paras kappale mielestäni. Erikssoninkin vokaalit kuulostavat hyviltä - tässäkin.

"The Original You" pistää hetkeksi letkeämmän menon. Reaggemainen soundi tuo mieleen vanhan kappaleen "So Dem A Comin" E-Typen tuotannosta. Kertosäe on melkeinpä tämän hieman heikommanpuoleisen kappaleen paras osa. Nanan ääntä kuullaan kahdessa seuraavassa kappaleessa, jotka ovat "Far Up In The Air" ja "Forever More". Jälkimmäinen pistää reilusti paremmaksi kuin ensin mainittu, joka ei sekään ole huono viisu. "Forever Moressa" kuullaan myös vierailevia miesvokaaleita, joista vastaa ENTOMBEDIN LG. Örinää peliin ja tunnelma kattoon! Vokaalit ovat tosi pienet, mutta tuovat mukavan piristyksen. Kertosäe on Nanan laulamana levyn paras. Takuuvarma tarttuvuus ja huikea melodia.

Levyn loppupäässä "Rain" jatkaa tuttua turvallista eetyyppistä soundia, jossa on viittauksia niin modernista trancesta kuin wanhan kunnon eurodancesta. "If Heaven Were To Fall" ei sävytä niin paljon enää, kun tunnelma tuntuu latistuvan sopivasti ennen viimeistä kappaletta. "Lost And Goodbye" tarjoaa levyn päätteeksi aivan erilaista tunnelmaa. Koneet ovat karsittu hieman pienemmälle liekille ja tunnelma on kuin oltaisiin leirinuotiolla. Noin kärjistetysti. Ja tämähän toimii! Eriksson laulaa, huom. ei puhelaula, tässä viimeisessä veisuussa. Ihan hyvin sekin onnistuu.

Levy on tasainen, pari hieman vaisumpaa, mutta ei huonoa viisua löytyy. Jos pidän edellistä levyä, "Euro4Everia" E-Typen parhaana levynä, niin tämä jakaa kakkostilan debyttilevyn kera. Hyvä levy, ja hienoa, että hieman uudistusta näin 2000-luvun henkeen. Siitä iso käsi Erikssonille ja vielä isompi siitä, että ylläpitää eurohumppaa vielä yllä.


9½/10

 

[Arnold]

Nostanpa ylös tämän ketjun. Ihan siltä varalta, jos jollain olisi jotain arvosteltavaa.

 

[Olkku]

Viestin lähetti Arnold
Nostanpa ylös tämän ketjun. Ihan siltä varalta, jos jollain olisi jotain arvosteltavaa.

Joo. Eppujen uusimmat, armoitettuna Normaali fanina, en jostain kumman syystä löydä näistä uusista sinkuista, mitään uutta. Mielestäni on pakki päällä, toivottavasti uusi cd tarjoaa jotain, mistä Eppufani unelmoi.

 

[Zeic]

Supergrass - I Should Coco

Supergrass on yksi niistä yhtyeistä, jonka musiikki on loistava, mutta joka ei ole yleisesti kovin suosittu. Tarttuvia melodioita löytyy melkein joka biisistä. Musiikki on rentoa ja hyväntuulista, sitä kuunnellessa tulee väkisinkin paremmalle tuulelle. Se on jo paljon se. Tämä ensimmäinen Supergrassin levyistä on myöhempiä nopeampi ja energisempi. Levyn tunnetuin kappale on tietysti "Allright", mutta se ei jää ainoaksi syömähampaaksi. Kepittää esimerkiksi erään toisen brittibändin nimeltä Oasis mennen tullen. Suosittelen tutustumaan tähän tai vasta julkaistuun kokoelma levyyn. Löytyykö yhteneviä mielipiteitä?

1 I'd Like to Know
2 Caught by the Fuzz
3 Mansize Rooster
4 Alright
5 Lose It
6 Lenny
7 Strange Ones
8 Sitting up Straight
9 She's So Loose
10 We're Not Supposed To
11 Time Supergrass
12 Sofa (Of My Lethargy)
13 Time to Go

*****

 

[Makkari]

Viestin lähetti Stonecold


Hurrigans - Roadrunner 1974

Tämä oli aikalaisten mukaan jo ennustettavissa. Keväällä ilmestyi täyttä dynamiittia oleva single Blue Suede Shoes (Carl Perkinsin biisi), jossa Hurriganes läväytti röörit levälleen oikein isolla kädellä. Jouluna alkoi tanner tömisemään kotimaan kamaralla, kun Cadillac-kantinen levy ilmestyi matalan murinan saattelemana kotimaisiin levykauppoihin. Ne, jotka olivat valmiina saivat käsiinsä sellaisen paketin, joka jäi mieliin lähtemättömästi - legendaarinen Love Records oli sylkäissyt uumenistaan ensimmäisen kultalevynsä...

Huomauttaisin että vuoden 1973 "Rock and Roll All Night Long" oli myös kultalevy. roadrunner taisi olla timanttilevy, ja nythän sitä on tietenkin myyty vaikka kuinka paljon..

Ja laitanpa tähän oman arvosteluni.
John Fogertyn uusi levy Deja Vu All Over Again.

Deja Vu (All Over Again)
Yksinkertainen ja kaunis biisi "anti war"- teemalla. Poliittiseksi biisiksi oikein hyvä, eli kaikin puolin tyylikäs avaus.

Sugar Sugar (In My Life)
Rento ja hauska rakkausbiisi. Tässä on oikein hienoa kitarointia.

She's got Baggage
Levyn vauhtipala, jossa on jopa hieman punk-vaikutteita. Hyvä biisi muuten, mutta kunnon kitarasooloa jää kaipaamaan!

Radar
Tässä on jotain ärsyttävää diskobiittiä tai muuta vastaavaa.. Tylsä biisi, pohjanoteeraus.

Honey Do
Rento rockabillybiisi. Tämä on levyn parhaimmistoa.

Nobody Here Anymore
Tyylikäs kitaraballaadi. Vierailevana tähtenä Mark Knopfler, jonka kitarasoundi ja tyyli kuuluu biisissä selvästi.

I Will Walk With You
Tämä on Wicked old Witchin ohella suosikkibiisini tältä levyltä. Yksinkertaistakin yksinkertaisempi erittäin tyylikäs rockabilly-/hillbillyballaadi. Kitarointi on loistavaa ja kaikki toimii!

Rhubarb Pie
Tämä jatkaa Sugar-sugarin linjoilla. Kaiken kaikkiaan mukavaa vähän rauhallisempaa kuunneltavaa. John on kuulemma 6-vuotiaasta asti halunnut tehdä biisin raparperipiirakasta, ja tässä se nyt on!

Wicked Old Witch
Tässä on vihdoinkin vanhaa kunnon CCR- rockia. kitarasoundi niin kohdallaan kuin vain voi olla. Loistobiisi.

In The Garden
Tämä yrittää olla raju päätös Jimi Hendrix-kitaroineen, eikä se huono olekaan. Rummut ovat kuitenkin liian suuressa osassa, ja biisi menee loppua kohden yksipuoliseksi.

Kaiken kaikkiaan oikein hyvä levy, ja kerrankin CD:tä ei ole venytetty ylipitkäksi.
Pitkän pennin tästä saa maksaa, mutta suosittelen!

 

[Osmo Rapeli]

Viestin lähetti Zeic
Supergrass - I Should Coco

Supergrass on yksi niistä yhtyeistä, jonka musiikki on loistava, mutta joka ei ole yleisesti kovin suosittu. Tarttuvia melodioita löytyy melkein joka biisistä. Musiikki on rentoa ja hyväntuulista, sitä kuunnellessa tulee väkisinkin paremmalle tuulelle. Se on jo paljon se. Tämä ensimmäinen Supergrassin levyistä on myöhempiä nopeampi ja energisempi. Levyn tunnetuin kappale on tietysti "Allright", mutta se ei jää ainoaksi syömähampaaksi. Kepittää esimerkiksi erään toisen brittibändin nimeltä Oasis mennen tullen. Suosittelen tutustumaan tähän tai vasta julkaistuun kokoelma levyyn. Löytyykö yhteneviä mielipiteitä?

1 I'd Like to Know
2 Caught by the Fuzz
3 Mansize Rooster
4 Alright
5 Lose It
6 Lenny
7 Strange Ones
8 Sitting up Straight
9 She's So Loose
10 We're Not Supposed To
11 Time Supergrass
12 Sofa (Of My Lethargy)
13 Time to Go

*****

Tämä levy nyt on aika poppis, ja vaikka kulkeekin hyvin ovat kolme tämän jälkeen ilmestynyttä Supergrass-levyä aivan omalla tasollaa - paikoin erittäin tiukkoja rock-levyjä. Etenkin "In it for the money" ja S/T ovat loistavia. "Life on other planets" sisältää myös muutaman loistavan biisin kuten "Run". Tämän ja viime vuosikymmenen brittihelmiä Pulpin parhaiden ohella.

Nythän muuten Supergrassilta ilmestyi kokoelmalevy jossa on muistaakseni kaksi UUTTA biisiä. "Kiss of life" oli ainakin asiaa.

EDIT: Bwahahah...hyvä Everton.

 

[Everton]

Viestin lähetti goldenawe
Nythän muuten Supergrassilta ilmestyi kokoelmalevy jossa on muistaakseni kaksi biisiä.

Siinäpä harvinaisen kattava kokoelma :-)

 

[Arnold]

Scooter - Mind The Gap (2 CD Special Edition)

Joulupukki toi minulle 11. Scooter-levyn. Kiitän Pukkia suunnattomasti, sillä Scooter on säilyttänyt tasonsa levystä toiseen. Tämäkin on hyvä, joten haluan jakaa sen hyvyyden kertomalla teille siitä hieman.

Levy alkaa totuttuun tyyliin introlla, joka tällä kertaa kantaa mielenkiintoista Killer Bees nimeä. Mehiläisiähän siinä surrailee reilun puolentoista minuutin ajan kasvavan taustabiitin päällä. Ensimmäinen virallinen kappale on levyn kolmas singlejulkaisu One (Always Hardcore), joka käyttää hyväkseen vanhaa viisua Scooterin tuntemalla tavalla. Eli kertosäe ja melodia on pöllitty suoraan sieltä. Tällä kertaa Scooter on ollut reilumpi ja pistänyt oikein tekijätietoihin mainintoja enemmän, jos ovat ripanneet tai samplanneet.

Shake That! oli toinen sinkku levyltä, ja se kierrättää vanhaa discobiittiä. Shake Your Booty on alkuperäinen versio, ja sitähän kertosäkeessä toistellaan. Tämä kappale on hieman erilaista Scooteria. Discomainen ilmaisu piristää kummasti. My Eyes Are Dry taitaa olla poikain ihan omaa tuotantoa. Biitti on omalla tavallaan kiehtova, vaikka lopulta kappale jää liikaa riviosastoon. Koukkua löytyy sen verran, että huomasin tänään aiemmin illalla hoilanneeni sitä ääneen.

Kun kerran vauhtiin ollaan päästy, niin coveroidaan lisää. Vuoroon Sheryl Crow ja All I Wanna Do. Ensimmäiset reilut 40 sekuntia mennään mielenkiintoisen kolinan parissa. Break beatia jatkuu koko kappaleen ajan, ja HP Baxxter heittää omat huutonsa ja lyriikkansa tutun kertosäkeen sekaan. Oravalaululla hoidetaan se All I Wanna Do-laulanta. Jigga Jigga! oli ensimmäinen single albumilta ja se viehättää erittäin paljon vieläkin. Kappaleen puolivälin nostatuskohta antaa hyviä viboja. Tällä kappaleella Scooter otti Saksan Euroviisu-finaaliin osaa.

Panties Wanted on jälleen cover, ja erittäin sekava kappale. Oikeastaan tylsäkin. Ei iske minuun, mitä nyt pieni rocksoundimaailma on mielenkiintoinen lisä albumiin. Trance-Atlantic heittää ilmoille piin kovaa trancea. Lähes kahdeksanminuuttiseksi venyvä kappale on erittäin toimivaa kiksua, joka tuo mieleen melko lailla DJ Tieston ja vastaavien tuotannot. Erittäin kova kappale, jota seuraa lisää lainamateriaalia Depeche Moden muodossa. Stripped on lähes kuin DM itse sen esittäisi. Ei muita eroavaisuuksia kuin laulajien äänet. Kunnianosoitusta Depeche Moden suuntaan tässä viisussa.

Lattarirytmejä rippaava Suavemente edustaa vaisumpaa osastoa levyllä. Instrumentaali pieniä laulusampleja lukuunottamatta. Loput kolme viisua edustaa kovaa settiä. Putken aloittaa The Chaser perusscootermaisin ilmauksin, jonka perässä tulee huikean samplen sisältävä The Avenger's Back. Knock On Wood uudelleenlämmittettynä ja vetävä riffi vie pointsit kotiin tässä tapauksessa 6-0. Viimeinen veisuu Trip To Nowhere päättää levyn trancemaisessa maailmassa. Huikea päätös laadukkaalle levylle.

Rajoitettuna eränä levyä myydään tuplana, jossa toinen levy on livekeikka Hampurista We Like It Loud Tour 2004-merkeissä. Koneartistin on vaikea olla oikeasti "livenä", kuten nytkin, mutta se on pääasia, että keikalta kuullaan kaikki suurimmat hitit viime vuosilta, jonka kruunaa klassikko Hyper Hyperin 2004 päivitysmuoto. Jokaisen Scooter-fanin pakko-ostos. Erittäin monipuolinen levy höystettynä livelevyllä, mutta jää silti mielestäni hieman edellisestä Scooter-platasta.

9/10

 

[Miguel]

Aiheen vierestä, mutta katsoin paremmaksi pistää tänne kuin kaiken sillisalaatin joukkoon Sekalaisten kysymysten ketjuun.

Musiikkimaku laajentuu iän myötä ja jatkuvasti löytyy uusia helmiä. Kokoelmissani tuntuu kuitenkin olevan liian vähän totaaliseen rauhoittumiseen sopivaa musiikkia. Melankolista veisua on jo ihan riittämiiin, mutta nyt etsin seesteistä tunnelmointia. Kuitenkin jonkinlaisella laulannalla maustettua ja pääosin muilla soittimilla kuin tietokoneella tehtyä materiaalia, sillä ennakkoluuloistani trancea ja sen sukulaisia kohtaan ei mennä helposti yli. CMX:n fiksusti paketoitujen kokoelma-albumien kakkoslevyt (Helium ja varsinkin Aetheris + muista kappaleista Astralikselta Siivekäs) käyvät hyvistä esimerkeistä. Tarkoituksenani on vain välttää noiden loistoteosten loppuunkuluttaminen.

Jokin muistissani kolkutellut kirjoitus Sigur Rosista kolkutteli jo aiemmin, ja nimimerkin CMX levyarvostelu tämän ketjun ensimmäisellä sivulla herätti entistä enemmän. Olisiko tässä islantilaispumpussa hyvä vaihtoehto, ja jos on, mistä levystä olisi helppo aloittaa?

 

[Vteich]

Viestin lähetti Miguel
Jokin muistissani kolkutellut kirjoitus Sigur Rosista kolkutteli jo aiemmin, ja nimimerkin CMX levyarvostelu tämän ketjun ensimmäisellä sivulla herätti entistä enemmän. Olisiko tässä islantilaispumpussa hyvä vaihtoehto, ja jos on, mistä levystä olisi helppo aloittaa?

Itselleni tulikin heti ensimmäiseksi viestiäsi lukiessa mieleen Sigur Ros. Täyttää kaikki nuo vaatimukset: Sisältää laulua (joskin melko siansaksaa, eli laulu toimii lähinnä yhtenä instrumenttina), on rauhallista tunnelmointimusiikkia, eikä ole konepohjaista. Esim. Ágætis Byrjun on hyvä levy aloittaa. Pitäisi saada joka paikasta jo midpricena.

 

[Sistis]

Viestin lähetti Miguel
nyt etsin seesteistä tunnelmointia. Kuitenkin jonkinlaisella laulannalla maustettua ja pääosin muilla soittimilla kuin tietokoneella tehtyä materiaalia, sillä ennakkoluuloistani trancea ja sen sukulaisia kohtaan ei mennä helposti yli.

Jos Ismo Alanko Säätiön Hallanvaaraa ei löydy vielä levyhyllystä, niin siinä olisi kenties yksi vaihtoehto.

Lisäksi voisin uskaltaa suositella Vesa-Matti Loirin Ystävän Laulut-levyä. Siis sitä ykkösosaa, kakkososaan en ole vielä tutustunut.

Jos taas underground-musiikkia kaipaat, niin Mikseri.Netissä olen törmännyt bändiin nimeltä Clifton Sextet (muunmuassa Soundin kuukauden demo jokunen aikaa sitten). Kyseisellä kolmikolla on todella tyylikkäitä kappaleita, joista osa on rauhallisia pianolla säestettyjä rock-kappaleita. Yhtyeen molemmat EP:t voi ladata osoitteesta www.mikseri.net/cliftonsextet

 

[axe]

Twisted Sister - Still Hungry

Kasareista lähes kaikkein kasarein meni ja levytti vuoden 1984 hittilevynsä Stay Hungryn uudelleen 20 vuotta myöhemmin. Siis tosiaan koko levy soitettiin ja laulettiin alusta loppuun uusiksi, ei vain remasteroitu tai miksailtu uudestaan nykytekniikan avulla. Mukana menossa koko alkuperäinen kööri Dee Snider, Eddie Ojeda, Jay Jay French, Animal Mendoza ja kaikkien iloksi myös A.J. Pero.

Syyksi tähän uudelleenjulkaisuun kerrotaan se, että 20 vuotta sitten bändi joutui levy-yhtiön ja tuottajan painostuksesta tyytymään popmaisempiin soundeihin kuin olisi halunnut. Nyt on sitten piiseihin vedetty lisää bassoa ja kitaraa ja koko homma kuulostaa raaemmalta kuin alkuperäinen. Tällä kertaa tuotantopuolen ovat hoitaneet Mendoza ja French itse.

Alkuperäinen Stay Hungryhan on loistava levy ja tällainen uudelleenversiointi kuulostaa paitsi rahastukselta ja ideaköyhyydeltä, myös täysin turhalta ja melkein jopa pyhäinhäväistykseltä. Ja kun ekoja kertoja Still Hungrya kuuntelee eikä korvaan osukaan täsmälleen sama ääni mitä satojen ja taas satojen kuuntelukertojen muokkaama mieli odottaa, niin kuulostaahan se oudolta, jopa väärältä. Mutta muutaman kuuntelukerran jälkeen ainakin mää oon kääntynyt sille kannalle, että kyllä tämä bändin oma näkemys piiseistään on parempi kuin Tom Wermanin alkuperäinen. Ihan eri asia taas sitten on se, olisiko Stay Hungry koskaan myynyt niin paljoa, jos joku We're Not Gonna Take It olisikin ollut alunperin tässä vähän vähemmän popahtavassa muodossaan.

Loppujen lopuksi mitään isoja muutoksia Stillin ja Stayn välillä ei ole, sovitukset on samat ja niin edelleen. Soolot saattavat olla vähän erilaisia ja Deen laulupainotukset vähän toiset, mutta pohjimmiltaan kappaleet on ihan samat. Kaikki loppufeidit on nyt poistettu - Still on vedetty studiossa livenä, niin kappaleisiin on väsätty myös samanlaiset loput kuin livekeikoilla.

Jotkut piisit jäävät silti alkuperäisen varjoon uudessa muodossaan. Vaikka Burn In Hell on nyt raskaampi, niin jotenkin se ei vain yllä alkuperäiseen, mulla ainakin tökkii se lopun rauhallisempi osuus, jossa tää "hear no evil jne."-taustakuorokohta on nyt varsin mälsä. Samoin The Price on nyt heikompi ainakin vokaaliosuuksiltaan. Stay Hungryn täytekappale Don't Let Me Down taas saa nyt edes jotain särmää. Joistakin kappaleista taas harjaantumattomampi tuskin edes huomaisi onko kyseessä nyt Stayn vai Stillin versio.

Mukana Still Hungrylla on sitten vielä seitsemän bonuspiisiä, joita kyllä löytyi jo aiemmilta Club Dazeiltakin: Never Say Never, Blastin' Fast And Loud, Come Back, Plastic Money, You Know I Cry, Rock N' Roll Saviors ja Heroes Are Hard To Find. Ihan mukavia tsipaleita niistäkin suurin osa. 70-luvun lopun rock vs disco -asetelmiin kyhätty R'N'R Saviors on ihan huikea vetäisy.

Kyllä mää suosittelen vahvasti Still Hungrya. Alkuperäinen on tietty aina alkuperäinen, mutta ei mulle ainakaan tällä hetkellä tulisi edes mieleen heittää lautaselle Stay Hungrya, kun vaihtoehtona on saatavissa myös Still Hungry. Vanhalla maineella ratsastusta ja rahastusta taatusti, mutta oikein mukavaa sellaista.

Ai niin, tietysti: PLAY IT LOUD, MUTHA!

 

[Battleaxe]

Viestin lähetti Sniper
Työkaveri tuossa tiesi huhuilla että oikeampi syy olisi Atlanticin (omistaa ilmeisesti levyn oikeudet) haluttomuus antaa lupaa remiksaukselle. Ja kun lupaa ei herunut niin äijäkööri paineli sitten studioon.

Äijäthän kertoivat jo Come Out And Playn aikoihin, että sille levylle he saivat sellaisen soundin kuin halusivatkin, toisin kuin Stay Hungrylle.

axe:

Mun mielestä taas Burning Hell on parempi Still Hungrylla, mutta makuasia...
Hieman ristiriitaisia tunteitahan tuo levy herättää näinkin fanaattisessa twistarihörhössä, mutta jatkuvasti tuo kuitenkin soi. Ei voi olla huono silloin.
Jostain luin tuon levyn arvostelun, jossa sanottiin Deen olevan varmaan jo vanha, koska ääni ei noussut levyllä niin korkealle. Kaikki uudelleen soitetut biisit soitetaan astetta matalemmalla, joten ei siinä voi kauheasti kirkuakkaan. Prkl, amatöörit! :)

 

[Arnold]

Nostetaanpa tälläinen ketju ylös. Jos joku vaikkapa keksisi jotain arvosteltavaa.

 

[Blackie]

Acceptin Metal Heart olkaa hyvä:

1. Metal Heart
- Tämän biisin moni on varmaan kuullut. Yhteislaulu on voimissaan ja löytyypä klassisesta musiikistakin lainattu kohta.

2. Midnight Mover
- Herran pieksut tämän biisin kertosäettä! Voiko tuosta paremmaksi enää pistää. Ei voi! Suosikkikappaleeni tältä levyltä.

3. Up To The Limit
- Kappaleessa on todella mieleenjäävä riffi ja levyn taso pysyy edelleen korkeana.

4. Wrong Is Right
- Tässäkin biisissä on vallan mainio riffi ja meno on muutenkin erittäin tiukkaa.

5. Screaming For A Love-Bite
- Meno pikkuisen rauhoittuu, mutta taso pysyy edelleen korkeana. Levyn rauhallisin biisi.

6. Too High To Get It Right
- Ja taas mukaansa tempaavaa yhteislaulua tiedossa tämän kappaleen kertosäkeessä. Plussan puolelle tämäkin.

7. Dogs On Leads
- Kertosäe muistuttaa erittäin paljon edellisen biisin kertsiä, mutta ei se ainakaan mua häiritse. Tiukkaa kamaa tämäkin, kuten edellinenkin.

8. Teach Us To Survive
- Mielestäni selvästi levyn heikoin tekele ja levyn ainut selkeä täytebiisi. Tämän skippaan aina.

9. Living For Tonite
- Levyn toiseksi paras ralli Midnight Moverin jälkeen. Täydellinen autobiisi. Huikea riffi kruunaa kokonaisuuden.

10. Bound To Fail
- Ihan kelpo lopetus levylle, mutta ei kuitenkaan albumin vahvimpia raitoja.

Loistava lätty, joka soveltuu täydellisesti kuunneltavaksi nousuhumalaan. Tätä levyä ei voi kuunnella kuin lujaa.

 

[Arnold]

Yö - Kuolematon

Yön keikka tässä taannoin Yyterissä aiheutti meikäläisessä suuren fanituksen taas pienen tauon jälkeen koskien porilaislähtöistä bändiä. Livenä toimi kuin tuhat wolttia!

Otan arvosteluun (ja nostan samalla tätä ketjua) Kuolematon-levyn vuodelta 2005, joka toistaiseksi on viimeisin studioalbumi. Itselläni on alkuperäinen versio, eikä sittemmin julkaistua platinapainosta, joka sisältää neljä bonusbiisiä. Tänä vuonnakin ollaan toki saatu nauttia Yöstä, kun julkaistiin Yön pimeä puoli - B-puolia ja harvinaisuuksia 1983-2005. Mutta arvioon siis Kuolematon Yö!


1. Tie sydämeeni - Single, joka luottaa vetovoimaiseen ilmaisuun. Levyn ehdotonta kärkipäätä, ja biisi jää päähän takomaan. Kertosäe toimii erinomaisesti. 10

2. Yksi askel liikaa - Tämäkin kappale jättää hyvän maun. Ei yllä ihan niin jäätävään vireeseen, ehkä senkin takia, koska vetovoima jää joksenkin edellisestä biisistä. Hyvä silti kaiken kaikkiaan. 8

3. Rakkauden vahvistama - Levyn ensimmäinen sinkku. Ei iskenyt oikein silloin julkaisuhetkellä, eikä kyllä vieläkään saa aikaseksi vetovoimaa. Kovin köykäinen kappale. 5

4. Jokainen saa rakastaa - Vauhdikkaampaa osastoa levyllä, ja sisältää ennen kaikkea niin tarttuvan koukun, että vie jalat alta. Kitaraosuudet ovat hoidettu kuntoon muun biisin loistavuuden ohella. 10

5. Kuolemattomat - Jälleen slovari, joka ei uppoa allekirjoittaneeseen. 4

6. Oikee enkeli - Seuraavaksi onkin vuorossa slovari, joka nousee levyn parhaimmaksi hitaaksi biisiksi. Basisti Jukka Lewis tuuraa Lindholmin Opaa tässä. Livenä ei niin toimiva, mutta albumiversiona selkeästi kovempi. Jää tämäkin päähän.. 9

7. Unta polttavaa - Koneet varastaa tässä hieman otsikkoaikaa. En pistä pahitteeksi. Sopivat hyvin, mutta luovat selkeän iskelmäpopmaisen tunnelman. Minun korvaan ei haittaa yhtään. 9

8. Syksy ottaa sydämen - Slovari vuoroon jälleen. Ei huono, vaan menee kohtalaisen puolelle. 7

9. Kuin sävel oisi hän - Ja hitaasti edelleen.. Jää kyllä edellisestä jonkin verran, mutta ei ole mikään täysin huono kappale. Kaunis biisi. 6

10. Viimeinen ilta - Levyn parhaimmistoa. Jäätävän komea konemelodia tikittää kellon lailla taustalla. Yö osaa ottaa syntikasta vaadittavat hienoudet esiin juuri oikealla tavalla tässä. Loistavaa! 10

11. Nousevan auringon valoon - Hakulisen Jussi laulaa. Ihan ok hitaamman puoleinen kappale. Ei jätä muita mietteitä. 6

12. Pettävällä jäällä (feat. Annika Eklund) - Erittäin hyvä kappale, joka saa mukaansa sopivat naisvokaalit Annikan toimesta. Yhteispeli toimii, ja itse veisuukin saa hyvän tunnelman aikaiseksi. 10

13. Yhden yön tarinat Ei näitä enää... Taas siirappia, riittää jo. 4


Levyn arvosanaksi saadaan täten: 7,5

 

[Yuppi]

Maj Karman Ukkosen kävin noutamassa Prismasta. Sodankylä oli ainakin minulle pienoinen pettymys, levy alkoi hyvin, mutta loppupuoli junnasi paikoillaan. Jos satun ko. levyä kuuntelemaan, skippaan järjestään viitosbiisistä viimeiseen vetoon.

Nooh, tuo traileri bändin kotisivulla valoi kyllä uskoa meikäläiseenkin, että joskos Ukkonen jyrähtäisi Sodankylän murinan sijasta. Ja jyrähtäähän se! Vieläpä koko levyn pituudelta, Maj Karmalla kun on ollut paha tapa livauttaa vähintään se pari kolme mitäänsanomattomampaa kappaletta levylle kuin levylle.

[poistuu ruokatauolle]

Niin, levy alkaa vakuuttavasti Sid ja Nancy sekä Ukkonen -veisuilla. Molemmissa on vetävä kertosäe ja varsinkin Ukkosessa on hittipotentiaalia mielestäni jopa Rukousta enemmän. Miellyttävää on myös huomata, että huuto on palannut kehiin ja sitä tarjotaan reilusti kiekon kolmosvedossa Attentaatti. Attentaatissa on oivaltava sovitus ja se lähteekin jyräämään vasta kappaleen puolivälin tienoilla. Potkii! Sanoitukset ovat aika Ylppöä, kun ollaan turpa veressä ja Tiina Lymi on ok.

Nelosena tulee radiossa renkutettu Rukous, joka kyllä miellyttää allekirjoittanutta ja laskenkin sen yhtyeen kolmen parhaimman sinkkulohkaisun joukkoon Sodankylän ja Romanssin rinnalle.

Musta joutsenlaulu on melkoisen raskas ja niin sävellykseltään kuin sanoitukseltaan jopa ahdistava. Mikä ei sinänsä ole ihme, kun laulussa kerrottaneen Porissa asumisesta.

Aavasaksa on kappale numero kuusi, ja se omaa myös potentiaalia sinkkulohkaisuksi. Kertsi jää soimaan päähän ja soitanta on oudolla tavalla ilmavaa. Pohjolassa taas! Luovuttanut enkeli räimii seuraavana ja ilmeisesti myös se on omannut sinkkupotentiaalia, koska se on levyn seuraava sellainen. Häiriöltä kyllä aika ässä riffi tähän tanhuun.

Platan kahdeksas kappale En tahtoisi olla täysi ääliö on minusta vähän keskinkertaisempi tekele, vaikkei häiritsevällä tavalla sellainen olekaan. Tosin kyseessä on julkaisun ainoa keskinkertaisuus.

Vuonna 2030 tilittää tulevaisuuden uhkakuvia tiukalla otteella. Tässä kappaleessa Ylpöllä olisi tosin voinut olla vähän enemmän annettavaa sanoituspuolella. Ylppö paikkaa kyllä heti seuraavassa Vielä yksi asia-vedossa edellisen biisin mahdolliset latteudet. Omaa hittipotentiaalia.

Itseironiaa harjoittava Rocktähti sekoaa on jatkoa edellisten levyjen Rocktähti-veisuille ja on nyt kolmas lajissaan. "Emmagaalat, femmagaalat, linnanjuhlissakin täysin naamat... Harjavalta odottaa!" Mikäs siinä, Harjavalta on tuttu paikka monelle, varsinkin öisin.

Kokki, varas, vaimo ja rakastaja nivoo levyn löyhän juonen yhteen jättäen loppuratkaisun kuulijan mielikuvituksen ratkaistavaksi. Levyn kappaleet muodostavat nimittäin yhtenäisen tarinan. Hieno lopetus hienolle levylle, Sodankylän keskinkertaisuudesta on taas noustu räyhääjäyhtyeiden kuninkaaksi. Ukkosella on yllättävän monta mahdollisen hittistatuksen omaavaa kappaletta, mutta hittikertseistä huolimatta kappaleisiin on saatu tungettua sitä huutoa ja vimmaa, mitä Maj Karman pitääkin minun mielestäni olla.

Tämä on Maj Karman lopullinen läpimurto noin niin kuin kaupallisessa mielessä. Ysi puolikkaan annan tämmöiselle, jos numeroja pitää ruveta antamaan.

 

[odwaz]

OutKast - Idlewild
Ei voi kuin ihmetellä. Olisi aivan järjetöntä sekamelskaa, elleivät Big Boi ja varsinkin Andre 3000 olisi neroja omassa tyylissään. Ja tyylihän on hiphop, soul, blues, swing jne.. Tästähän löytyy ihan huikeaa settiä, esim. Andren törkyinen aikafobia-biisi: ain't got much time, I gotta fuck u now... Ja Boin Call the Law, jossa naislaulaja vetää pisteet himaan.
9,5


Iron Maiden - A Matter of Life and Death
Samat sanat alkuun. Olin jo melkein menettänyt toivoni sen suhteen, että vielä tulisi loistava Maiden-levy. Huh. Alkuun kuulosti hieman kankealta, mutta muutaman läpikuuntelun myötä alkoi aukeamaan. Kyllähän tämä menee ylempään keskikastiin diskografiassa Seventh Sonin, Piece of Mindin ja Somewhere in Timen jälkeen, eikä se ole vähän. Ainoa miinus on Brucen laulu(!), joka kuulostaa välillä vähän väkinäiseltä, taitaa vanhuus purra yli-ihmiseenkin..
9-

 

[Metalwarrior]

Iron Maiden-A matter of life and death

1.Different world

Nickon rääkäisy ja sitten mennään. Mukava riffi jota seuraa toimiva säkeistö. Pre-chorus on tautisen hyvä. Kertosäe ei mitään elämää suurempaa. Soolo rocks! Hyvä startteri levylle. 9

2.These Colours don't run

Tasaisen hyvä biisi. Ei kuitenkaan levyn terävintä kärkeä. Hyvät lyriikat. 8,5.

3. Brighter than a thousands suns

Yksi levyn parhaita biisejä. Paljon erilaisia elementtejä, jotka toimivat keskenään. Keskikohdan nopea osuus toimii hienosti. 10.

4. Pilgrim

Mukava säkeistö, väliosa ja kertosäekin toimivat erinomaisesti. Ei moitittavaa. 9,5.

5. Longest day

Aivan sikahyvä biisi. Alkuintro ja säkeistö luovat mahtavan tunnelman. Pre-chorus ja kertosäe tekevät kuuntelijasta lopullisesti selvää. Loistavat lyriikat. Täydellinen. 10.

6.Out of the shadows

Mukava hituri. Hyvä tunnelma kaiken kaikkiaan. Jotain silti uupuu. 8,5

7. Reincarnation of Benjamin Breeg

Alkuintro tuo mieleen SIT:n. Alkusäkeistö on hieno. Sen jälkeen tuleva pääriffi jyrää totaalisesti. Hieno säkeistö ja kertosäe. Väliosan laukat rocks. Soolokin toimii. Kaikki toimii. 10.

8. For the greater good of God

Mahtava tunnelma tässä biisissä. Alkusäkeistö vähän tavanomainen, mutta väliosa "Please tell me now..." on murhaa. Kertosäe jyrää alleen. Upea teos kokonaisuutena. 10.

9. Lord of light

Hidas alku, ehkä ei toimi ihan niin kuin pitäisi. Raskasta kitarointia seuraa säkeistössä. Kertosäe on erittäin hyvä. Biisi on jotenkin liian pitkä, kaikki osat eivät toimi. 8,5.

10. The Legacy

Tässä se on, levyn paras biisi ja koko bändin yksi parhaista. Maaginen tunnelma. Akustinen osuus aika pitkä, mutta ei haittaa. Biisi lähtee sen jälkeen käyntiin kuin junan vessa. Kertosäe on aivan vitun upea. Ja Bruce määrää. Kappale myös loppuu täydellisesti. Se viimeinen akustisen kielten napautus on upea sinetti upealle levylle. 10.

Kokonaisuutena AMOLAD sijoittuu omalla listallani toiseksi SIT:n jälkeen. Moista levyä en Maidenilta enää olisi uskonut tulevan. Arvosana levylle 9,4.

 

[Untouchable]

Dogg Poundin uusin: Cali iz active on hieno "comeback" Dillingerilä, Kuruptilta ja myös Snoop on n.50% biiseistä mukana. Muutamia täytekappaleita toki joukossa on, mutta erityisesti "vingutusbiitit" purivat minuun kybällä. Westcoast platta rulettaa erityisesti alkupuolella, mutta lopussa on pari raitaa, jotka olisi voinut jättää pois, kuten Thrown Up Da C ja Fakna** Hoes. Dillinger ei enää lyyrisesti ole sama mies kuin vuonna-95, mutta Kurupt jaksaa ja voi yhä hyvin.

 

[Schadowan]

Ítse olen yrittänyt skarpata kuuntelun suhteen ja ottanut joitan kiinnostavia levyjä kuunteluun:

The National - Boxer ja High Violet.. Vähintäänkin kohtuullisen hypen siivittämänä piti ottaa bändi kuunteluun ja mitä tästä voisi nyt sanoa.. High Violet on läpikuunneltu noin kymmenisen kertaa ja aivan uskomatonta kuraa koko levy. Muutamia hyviä hetkiä löytyy, kuten esiemrkiksi Conversation 16 verse, mutta ei hemmetti, ei tästä mitään tule. Laulajan äänestä ei saa melodioita irti millään ja bändin poljento on laahaavaa. Hypen perusteella suuren suuri pettymys tai ehkä mä en vaan tajua. Boxeria en ole kerennyt kuuntelemaan kuin pari kertaa, mutta voisin jo tässä vaiheessa sanoa sen olevan parempi levy kuin High Violet. Varsinkin avausbiisin melodiat miellytti, kunnes taustalle tulivat vittumaiset proge-rumputyyliset kuviot, jotka pilasivat koko biisin. Eli ainakaan vielä ei siis tämä bändi kuulu suosikkeihini.

White Lies - Ritual... Jokseenkin parjattu bändi, jonka kuitenkin poimin pariksi viikoksi kuunteluun. Melodioita löytyy, laulajan ääni on ihan ok mutta en löytänyt yhtään suosikkibiisiä koko levyltä. Depeche Mode ja osittain Interpol-meininkiä tunnistin soundista mutta fiilis oli koko aika sellainen, että joku on varmasti tehnyt tämän jutun joskus paremmin. Erittäin keskiverto levy, joka on mielestäni paljon pahempi juttu kuin läpikotainen paskuus niinkuin The Nationalin tapauksessa. Pitää bändin kuitenkin herättää tunteita ja uskon, että The Nationalia osa ihmisistä suorastaan rakastaa. White Liesista on vaikea uskoa samaa.

Anna Calvi- Anna Calvi.. Tämä tuli bongattua ihan puhtaasti Soundin arvostelusta, jossa levy kehuttiin maasta taivaisiin, verrattiin jopa Jeff Buckleyn Grace-debyyttilevyyn. Buckleyn rinnalle on turha nostaa ketään nykyartistia, mutta Anna Calvi voisi olla ainakin jonkin sortin naisversio Buckleysta. Ainakin Calvin kitaransoitto on loistavaa ihan millä mittapuulla tahansa mitattuna. Biiseissä löytyy variaatioita ja loistavia väliosia, jotka pitää ainakin allekirjoittaneen hereillä. Levyltä löytyy pari heikompaa biisiä, joka on ymmärrettävää, koska on kuitenkin debyyttialbumi kyseessä. Loistava levy kaiken kaikkiaan ja innolla odottelen, mitä Calvi kehittelee tulevaisuudessa.

 

[maniakos]

Anna Calvi- Anna Calvi.. Tämä tuli bongattua ihan puhtaasti Soundin arvostelusta, jossa levy kehuttiin maasta taivaisiin, verrattiin jopa Jeff Buckleyn Grace-debyyttilevyyn. Buckleyn rinnalle on turha nostaa ketään nykyartistia, mutta Anna Calvi voisi olla ainakin jonkin sortin naisversio Buckleysta. Ainakin Calvin kitaransoitto on loistavaa ihan millä mittapuulla tahansa mitattuna. Biiseissä löytyy variaatioita ja loistavia väliosia, jotka pitää ainakin allekirjoittaneen hereillä. Levyltä löytyy pari heikompaa biisiä, joka on ymmärrettävää, koska on kuitenkin debyyttialbumi kyseessä. Loistava levy kaiken kaikkiaan ja innolla odottelen, mitä Calvi kehittelee tulevaisuudessa.

En koskaan ollut kuullut Anna Calvista, mutta viestisi perusteella päätin kuunnella hänen uusinta levyään. Ihan tykästyin. Kyseinen levy soi varmasti asunnossa myös jatkossakin. Hauska yhteensattuma kuitenkin on, että eilen kuulin Anna Calvista elämäni ensimmäistä kertaa ja tänään sitten toista kertaa. Ruisrock on nimittäin kiinnittänyt Anna Calvin esiintyjäksi tämän kesän festareille.

 

[tant gredulin]

The National - Boxer ja High Violet..

Omalla kohdalla toimii hyvin kun ei kuuntele koko albumia. IPodin soittolistassa aina välillä, siellä täällä ja ilahdun aina :)

 

[Keltainen Jaffa]

Alice In Chains - Dirt

Wanha albumi, mutta meikäläiselle se rakkain ja mielestäni paras tähän asti vastaan tullut. Pakkohan sitä silloin on mainostaa

Eli kyseessä on yksi grungen (Nirvana, Soundgarden) luojina toimineista seattlelaisyhtyeistä alkuperäisessä kokoonpanossaan ja heidän paras levynsä, Dirt (1992). Muista grunge-bändeistä Alice In Chains eroaa vahvasti metalli-tyylisellä musiikillaan.

Levy kertoo paljon vokalisti Layne Staleyn päihdeongelmista ja kitaristi/bändinjohtaja Jerry Cantrellin traumoista. Yleistunnelma on katuva, surullinen ja synkkä.

Kuuntelijana minuun uppoaa hyvin tällaiset tunteella tehdyt, oikeista isoista ongelmista kertovat levyt, toisin kuin vaikka maailman pahimmasta hirviöstä kertovat heviörinät.

1. Them BonesNopea rykäisy, joka kertoo kitaristi Jerry Cantrellin kokemuksista kuolemanpelosta. Kestää hyvin kuuntelua, mutta melko tylsä soittajan näkökulmasta. 8,5

2. Dam That RiverMielestäni levyn heikoin biisi, mutta ei silti mikään huono. Sanoitukset ok ja biisi rullaa rouheasti, Layne venyttää lauluääntään, kitarat hyviä, mutta jotain puuttuu. 8-

3. Rain When I DieTäyttä asiaa! Alkuun hyvin AIC:mainen kilinä-kolina-sekoilu-uuAAhh -intro, jonka jälkeen hieno kitarariffi aloittaa varsinaisen biisin. Äänimaailma yllättää jatkuvasti taiteellisesti, esim. biisi volumi hiljenee lopussa olemattomiin ja yhtäkkiä pomppaa äkisti takaisin. Kuulostaa kummalta, mutta toimii! Biisi kertoo ihmissuhteista ja kuolemasta. Koskettavaa tavaraa, jos oikein perehtyy. Arvosanaksi 9,5

4. Sickman
Kertoo masennuksesta. Osittain jopa outo äänimaailma kikatuksineen. Biisi kulkee omia polkujaan alusta loppuun persoonallisella AIC -tavalla. Tämän lauseen ymmärtää, jos on kuunnellut yhtyettä. Levyn täytebiisi, mutta hyvä sellainen. 8+

5. Rooster
Biisi kertoo Cantrellin isän kokemuksista Vietnamin sodassa. Tämä biisi teki minusta AIC-fanin. Tämän biisin ja upean musiikkivideon takia ostin levyn aikoinaan.

Alussa rakennetaan tunnelmaa rauhallisella soitannalla ja esitellään biisin päähenkilö ja tilanne. Vähitellen tunnelma nousee kohti kertosäettä ja sitten päästetään laulaja irti sekä bändi soittaa taustalla täysillä. Upea nousu jatkuu, hiipuu hiljaa ja alkaa taas "tarinankerronta"-vaihe. Kertosäe toistuu vielä kerran ja biisi loppuu kauniiseen "huhuiluun". Musiikkivideo on yksi parhaista ja tukee erinomaisesti vahvaa tarinaa. Upea biisi kaiken kaikkiaan. 10-

6. Junkhead
Taasen täytettä, mutta sanoitukset pelastavat biisin mielenkiintoiseksi. Laulaja Staley ikäänkuin perustelee päihderiippuvuuttaan ja huumeita, mutta loppujen lopuksi melko inhorealistisesti ja ironisesti, jos malttaa pureutua lyriikoiden taakse. 8+

7. Dirt
Biisistä tulee mieleen minulla hakematta itämainen mystiikka, ja Prince of Persia: Warrior Within -pelin musiikit. Tämä on kehu. Sanoitukset liittyvät taas Cantrellin masennukseen, kuolemanpelkoon ja hänen äitinsä kuolemaan. Hyvä kappale, hevin ja rockin yhdistelmä grungesanoituksilla. 9

8. God Smack
Tämä biisin mukaan on nimetty hevibändi Godsmack (mm. I stand alone -kappale). Biisi on sinällään ihan kiva, mutta ei iske minuun. 8+

8,5. Iron Glad

Paska piiloraita, joka sekoittaa biisien numerojärjestyksen esim. "varmuuskopioidessa" tietokoneelle tai mp3-soittimeen. Örinää, meteliä, huutoa ja naurua. Kai tämäkin jotain taiteellisuutta ja kokeilunhalua edustaa.

9. Hate to feel
Fee-eee-ee-el jää soimaan sun päähän! Tuollainen junnaus kertosäkeissä on monessa levyn biiseissä ja ainoastaan tässä kappaleessa se häiritsee. Loppuihin sanoituksiin on nähty vaivaa. Ihan kiva 8,5

10 Angry Chair
Levyn yksi kuuluisimmista kappaleista. Tummahenkinen, metallivaikutteinen, masentava ja taiteellisesti/sekavasti/oudosti muodostettu soundi. Hyvät rummut ja bassot. Biisi kertoo luultavasti huumeissa olevan laulajan katumuksesta tripistään. Jos tietää, että Staley kuoli huumeisiin, se nostaa lyriikoiden merkitystä. 9

11. Down In A Hole
Täydellisyyttä hipova kappale. Herkkä, lähes balladimainen sävel, sähkökitara hienosti miksattu esiin soittamaan upeaa riffiään ja sooloaan. Biisi kertoo omasta mielestäni masennuksen kourissa luovuttamisesta. Sanoituksessa päähenkilö kuolee ja kertoo tunteitaan montusta. Aluksi kuvittelin, että Staleyhan se siinä ennustaa pari vuotta etukäteen oman kuolemansa, mutta "valitettavasti" Cantrell on runoillut omista tunnetiloistaan lyriikat. Arvosanaksi 10. Klassikko.

12. Would
Tämä on hyvä biisi, mutta mielestäni levyn olisi pitänyt loppua haikeaan Down In a Holeen. Nyt AIC:n tummuus, synkkyys ja metallivaikutteisuus palaa uudestaan ja lopettaa levyn synkkiin tunnelmiin. Sanoituksissa viitataan joko edesmenneeseen Mother Love Bone-bändin laulajan huumeriippuvuuteen tai sitten AIC:n Layne Staleyyn, tai molempiin. 9

Kokonaisarvosanaksi annan 9,5. Se ei ole varmaan biisien arvosanojen keskiarvo, vaan kokonaisuutta ajatellen tehty päätös. Tämä levy on kokonaisuus (ei pari hittibiisiä + karmeita täytekappaleita). Tämä levy kertoo todella intiimisti tekijöistään. Jotkut ihmiset eivät pysty edes terapeutille avautumaan näin hyvin kuin Cantrell ja Staley tällä levyllä. Minä kunnioitan sitä, vaikka en olekaan huumeisiin koskenutkaan tai vakavasti kuolemanpelkoinen. Lisäksi AIC yhdistää grungen, raskaan rockin ja metallin uskomattomalla tavalla.

Kiitos, jos joku viitsi lukea loppuun saakka. Näköjään tuli massiivinen viesti. Sori.

 

[Tpip]

Uusi Fantasia - Heimo

Tämä levy jäi viime vuonna hieman paitsioon. Tai ei niin vähääkään, kun tuli tilailtua lätty vasta viime viikolla. No nyt kolahti postissa ja positiivinen yllätys on illan aikana ollut kohtalaisen suuri. Radiohitin, Liian myöhään, jälkeen odotukset eivät olleet ihan hirveän korkealla. Ihan ok biisi, muttei sen enempää. Maria! -showssa kävivät jokunen aika sitten veivaamassa tuon biisin Freemanin kanssa ja kuullosti livenä hyvältä. Levy tuli lopulta tilailtua kun wikipedian kautta huomasin albumilla vaikuttavan todella nimekkään "fiittauspoppoon". Levyllä kuuluu Tuomo, Asa, Zarkus Poussa, Olli Ahvenlahti, Jimi Tenor, Paula Vesala ja iso joukko muita mielenkiitoisia muusikoita. "Radiokama" rajoittuu abaut tuohon Liian myöhään kappaleeseen, muuten mennään aikamoisessa fantasiassa, jossa seikkaillaan elektronisen funkin, soulin ja jazzin maailmassa. Hemmetin hyvää chillailumusiikkia, joka saa aistit heräämään.

Suosittelen vahvasti.