Levyarvosteluketju

[topivl]

Viestin lähetti BigRedBob
Vai onko se sittenkin Tri-Logy? ;)

No näinhän se on... nyt aavistuksen hävettää..

 

[Cube]

Viestin lähetti BigRedBob
Vai onko se sittenkin Tri-Logy? ;)

Tai kenties jopa III Tri-Logy..? ;)

Viestin lähetti BigRedBob
Oma mielipide on, että II voi olla musiikillisesti parempi, mutta kaikenlaisesta friikkimeiningistä innostuvana toi III Tri-Logy on mulle läheisempi levy ja siksi eniten koko trilogiasta soittimessani pyörinyt.

Sama juttu. Tri-Logyssa on niin uskomaton meininki, että ekan kuuntelukerran jälkeen ei voinut kuin todeta "vau" ja painaa playta uudestaan..

 

[cosmic_rodeo]

Kotiteollisuus : Routa Ei Lopu (cds)

Kotiteollisuus (tai ainakin orkesterin levy-yhtiö) tuntuu ottavan kaiken irti bändin menestyksestä, sen verran usein näitä uusia sinkkuja tuntuu kauppaan tippuvan. +/-0:n julkaisusta ei ole kauaakaan kulunut kun jo saamme ostettavaksi uutta meteliä, tällä kertaa uudelleen soitetun ja lauletun Aamen-levyn avauskappaleen muodossa.

Panee sitten miettimään tämänkin julkaisun tarpeellisuutta. Alkuperäinen Routa Ei Lopu on hieno kappale, mutta tässä uusioversiossa tempoa on laskettu kitarasoundin raskauden kustannuksella jopa häiritsevän paljon. Rummut ja kieli-instrumentit kyllä soivat komeasti ja kovaa, mutta siltikään Routa vm. 2003 ei vakuuta. Väliosan kivasti suriseva säröbassokin on korvattu jollakin ihme syntikalla.

Lisäraitoina kuullaan alkuperäiselläkin Routa-singellä julkaistu Harakat ja kaksi live-raitaa Kotiteollisuuden viime vuoden lopulla soittamalta Tampereen keikalta. Vittumaisesti sunnuntai-aamuisin ääntelevien lintueläinten kunniaksi nimetty kappale on sellainen ihan kiva b-puoli, mutta shown varastavat kuitenkin singlen viimeiseksi säästetyt elävää materiaalia edustavat Rakastan ja Kielletyn Puun Hedelmä. Ne oikeuttavat tämän minijulkaisun olemassa olon. Jos KT:n on pakko julkaista jotakin joka toinen viikko, niin olisiko nyt kuitenkin ollut live-ep:n paikka?

Singlen biisit:

1. Routa Ei Lopu (on ilmoja pidelly)
2. Harakat
3. Rakastan (live)
4. Kielletyn puun hedelmä (live)

 

[Arnold]

Firevision - The Game You Play

Vaasan veri ei vapise, vaikka kaikessa hiljaisuudessa pieleen mennyt arvostetun Ministry Of Sound'n kanssa luvattu yhteistyö meni poskelleen. Ei pitäisi pojilla olla valittamista, sillä debyttilevy on valmis. Kolme julkaistua singleä, joista kolmas "Stars" oli suurin hitti, ja neljäs on julkaisu vailla selvä tapaus. Itse albumilla on 12 kappaletta, joista mielestäni mahtuisi vielä pari-kolme selvää singleainesta olevaa kappaletta vielä pikkukiekoksi asti.

Levy alkaa suurhitti "Starsilla". Aluksi kappale ei aiheuttanut niin kauheata ahaa-ilmiötä meikäläisessä, mutta sitten kun sitä tarpeeksi veivattiin radiotaajuuksilla, niin se parani huomattavasti. Nyt alkaa menemään tosin toiseen suuntaan. Johtuen ylitsepursuvasta radiosoitosta, josta olen aiemminkin kritisoinut. Esimerkiksi Eppu Normaali on menettänyt statustaan silmissäni liiaalisessa radiosoitossa nimeltä mainitsemattomalla radiokanavalla. Se Epuista, keskitytään Firevisioon. "Stars" menee edelleen levyn top vitoseen, mutta albumin kakkosraita "The Game You Play" oli kolmas single ja meikän oma suurin suosikki tällä levyllä. "Starsin" kaltaista koukkua ei kertosäkeessä ole, mutta muuten kappale on aivan maaginen. Koko viime vuoden parhaita kappaleita ehdottomasti TGYP.

Kolmas kappale levyllä ja ensimmäinen singlejulkaisu on "Music Lover". Alkujaan tämän kappaleen avulla (yllätys yllätys) löysin Firevisionin. Siinä kolahti jo heti silloin joku, mutta se jäi liikaa myöhempien sinkkujen varjoon. Nyt kun kuulen "Music Loverin" taas pienen tauon jälkeen, niin se kohoaa levyn toiseksi parhaaksi kappaleeksi. Äänessä on tässäkin niinkuin muissakin viisuissa Arttu Peijo, mutta nyt kuullaan myös Mikko Tammisen pieniä räppikohtia. Sen verran on pakko kritisoida Peijon ääntä, että joku siinä pidemmässä juoksussa käy korvaan. En tiedä mikä, mutta joku käy. Ehkä se osittainen "määkyminen" tai joku, jota en osaa selittää. Eikä tämä tarkoita sitten mitenkään sellaista, että allekirjoittanut olisi parempi laulaja kuin Peijo. Hymiön paikka?

"Break Of Dawn" menee tunnelmallisesti levyn parhaaksi kappaleeksi. Se on lähes instrumentaalinen, mutta alussa kuullaan pientä voconderin käyttöä. Nimikkobiisi "Firevision" on instrumentaali ja "On My Own" aika rockmainen kappale. Ihan hyviä molemmat ja nimikkokappale on koko albumin pisimpien kappaleiden joukossa lähes kuuden minuutin kestonsa avulla. Neljäs singlelohkaisu (ei ilmeisesti vielä virallisesti julkaistu) "Truth" on levyn vauhdikkain kappale. Tunnelma on hyvä ja vetovoimaisuus katossa, kuten monessa kappaleessa. Tämäkin kappale kuuluu parhaimmistoon levyllä. "Dreamer" seuraa perässä ennen "With You":ta. Molemmat hyviä taas, vaikka eivät yllä samanlaiseen mahtavuuteen kuin levyn parhaimmat kappaleet.

"Rebirth Of The UG" julkaistiin jo TGYP-singlen b-puolena. Kappale on levyn pisin viisu, ja tunnelmaa loppupäässä tuo mielenkiintoinen autokohta. Toiseksi viimeinen räjäyttää pankkia jälleen vielä enemmän. "New Style" sisältää todella hyvät ja menevät räpit. Erinomainen biitti tässäkin ja pidän levyn topvitoskamana tätäkin. Ruuhkaa on sinne siis. Viimeisenä tulee tunnelmaraita "This Moment", joka on levyn ainoa hitaamman puoleinen viisu. Hyvä päätös erinomaiselle levylle.

Kokonaisuus on mahtava. Jos bändit tyyliin Fu-Tourist kiinnostavat, niin varmasti tämäkin uppoaa siinä tapauksessa. Yhtään skipattavaa kappaletta ei levyllä ole, eikä kokonaisuus kärsi missään vaiheessa. 80-luku goes 2000-luku olisi lähin vertaus mahtavalla paketille.


9½/10

 

[Arnold]

Waldo - Face The Fact

Marko Reijonen on selkä! Ei silti yhtä räväkästi kuin aikoinaan, kun Waldo tunnettiin nimellä Waldo's People. Sitä ennen myös soolouralla ollut Waldo palasi juurilleen. Yksinään, mutta entistä hurjempana?

90-luvun alun jälkeen Waldo tuli musiikkimarkkinoille persoonallisella jamaikaräpillään, jossa tausta oli puhdasta eurodancea. Vuosikymmenen puolivälissä Waldo otti "kavereita" mukaan ja Waldo laajeni parhaimmillaan viiden kuuden ihmisen joukoksi, jonka piti valloittaa kaikki maailman listat. Niin siinä sitten vaan kävi, ettei siitä mitään tullut. Ruotsissa Waldo's People taisi olla jonkin verran esillä, siihen se jäi. Ruotsin suosion takana saattoi olla tuottaja-biisintekijä Ari Lehtonen (tunnetaan nyt taiteilijanimenä Eric Le Tennen), joka on arvostettu biisinikkari "tois pual jokkee".

Nyt Waldo on palannut juurilleen. Yksin, mutta erilaisena. Jamaikaräppi on tiessään, mutta sähkökitara muistuttaa WP:n ajoista. Naislaulua mukana, ja itse maestro räppää rankemmin. Ainakin se kuulostaa siltä. Katu-uskottavuuden hakua? Ihan toimii minun mielestäni. Muuten kappale on hieman "ontto" verrattuna legendaarisiin WP-tuotoksiin tyyliin "U Drive Me Crazy". "Face The Fact" on ihan jees paluukappale, mutta parempaa toivoisi Reijosen pojan pistävän.

8/10

 

[Arnold]

Clubber's Guide To.. Finland 2003

CD1
01. Who Da Funk: Shiny disco balls
02. Armand Van Helden: Funk phenomena 2k
03. Fabio M: Good enough
04. Masters: In da house
05. DJ R.I.F.F.: Bad kluster
06. Bob Sinclar: The beat goes on
07. The Sound Bluntz: Billie jean
08. Funkstar De Luxe: Blinded by the light
09. Stéréopol: Dancin´ tonight
10. Soulkeeper: Deeper
11. Jakatta: One fine day
12. Mighty 44: Mighty 44
13. Panjabi MC: Mundian to back ke
14. Firevision: Stars
15. Håkan Lidbo: Bad girls go to hell
16. Jean Jacques Smoothie: Love & evil
17. Tomcraft: Loneliness
18. In-Grid: Tu es foutu
19. Disco Science: Exciter
20. Moguai: U know y

CD2
01. Dallas Superstars: Helium
02. Above & Beyond: Far from in love
03. CosmicMan: I love you
04. SNAP!: Rhythm is a dancer
05. Hi-Tech: Let there be light
06. Nightwatchers: Insomnia
07. Novaspace: Time after time
08. Orkidea: Beautiful
09. Morgan feat. Nicole: Tell me why
10. Divine Inspiration: The way
11. System F: Needle juice
12. Underworld: Dinosaur adventure 3D
13. Energy 52: Cafe del mar
14. Trance Allstars: Go
15. 4 Strings: Diving
16. CRW feat. Veronika: Precious life
17. Lasgo: Pray
18. Jessy: Look at me now


Brittejä on taas kiittäminen. Tälläisen kahden levyn huikea paketti on koottu Suomen markkinoille myytäväksi Ministry Of Soundilta. MOS on arvostettu klubbaajien piirissä ympäri maailmaa ja taso on aina takuuvarmaa. House- ja trancerytmit pistävät väkisinkin jalan heilumaan ja bilefiiliksen nousuun, Ja mikäs siinä, kun levyltä löytyy tämän hetken kuumimpia klubihittejä ja ennen kaikkea erittäin kiitettävä määrä kotimaisia artisteja. Ei oikein valittamista ole. Kaiken kruunaa Jaakko "JS16" Salovaaran yhteenmiksaama toimiva tapa. Ei tarvitse itse murehtia, koska kappaletta pitäisi vaihtaa.

Pientä analyysia kappaleista. Who Da Funk aloittaa naisvokaaleilla levyn houseputken. Kappale on saanut paljon radiosoittoakin, ja se on ihan kiva veikeän naislaulun ansiosta. Sitä seuraa arvostettu Armand van Helden, joka pistää pitkästä aikaa minun korviini sopivaa biittiä. Van Helden on viime aikoina pistänyt turhan tylsiä kappaleita minun makuuni, mutta Da Hoolin remix tuo oman lisänsä siihen. Fabio M johdattelee levyä eteenpäin Mastersin vajaan kahden minuutin kappaleeseen. Hyvää housea, harmi vaan, että on niin lyhyt leikkaus tässä kohtaa. DJ R.I.F.F. käyttää vanhaa tuttua puhesamplea, kunnes tulee "iskelmähousea". Bob Sinclair on tunnettu house-DJ ja "The Beat Goes On" todistaa Sinclairin hyvyyden. Välillä kierrätetään Michael Jacksonin "Billie Jeania" The Sound Bluntzin toimesta. Funkstar DeLuxe kierrättää myös vanhaa, mutta näiden kahden kappaleen putki ei minua niin paljon miellyttä kuin levyn alkupuolen houserevittely. Stereopol heittää vielä omat housensa kehiin ennen loistavaa Soulkeeperia. Originaali club mix tuo vieläkin enemmän jykevyyttä ja tunnelma nousee taas vaisumman putken jälkeen. Mahtava kappale hyvin miesvokaalien kera. Jakatta yltää lähes samaan tunnelmaan, mutta se ei toimi samalla tavalla, vaikka tässä kuullaan naisvokaaleita. Mighty44:n nimikkosinkku kuullaan tällä levyllä instrumentaalisena Bostikin houseversiona. Intian ihme Panjabi MC ja Ritari Ässä-teemaa mukaileva huumori(?)housahtelu vetää suupieliä ylöspäin. Hieman ihmetyttää Firevisionin synapop keskellä house- ja trancelevyä. Ei sikäli, että kappale olisi huono, päinvastoin. Joku remix olisi ollut mukava kuulla. Hakan Lidbo laskee taas hieman tunnelmaa, kunnes Jean Jacques Smoothie tuo housetrancellaan hyvien vokaalien kera nostetta. Smoothie tuo mukanaan erilaista houserytmittelyä, jota seuraa Tomcraftin jo nyt klassikoksi noussut "Loneliness" kierrättää onnistuneesti Zombie Nation'n säveltä. Kunnon viisiminuuttinen klubivedätys toimii erittäin hyvin. In-Grid'n "Tu Es Foutu" kuuluu radiosoitossa olleiden kappaleiden joukkoon, joita ei liikaa levyltä löydy. Haitarisample on ovela, mutta loistavan kuuloinen. Ja kun vielä ranskaksi höpötetään, niin ei tästä voi olla pitämättä. Kotimaisia artisteja ensimmäisellä levyllä edustaa vielä Disco Science. Miika Eloranta, ex-XL5, häärii pääpiruna tässä projektissa, ja kun versiona on nimenomaan Dallas Superstarsin aggressiivinen remix pääsee tunnelma jälleen valloilleen. Parhaimmistoa tämäkin. Levyn päättää junnaavalla biitillä etenevä Moguai.

Kakkoslevyn trancemaisempi sisältö alkaa kovalla putkella. Dallas Superstars (JS16 & Bostik) pistää "Heliumia" ilmaan ja meno on rankkaa. Above & Beyond on kotimainen melodisen tracen hieno ilmentymä. Naisvokaalit ovat kauniit ja tunnelma sopivan hillitty. Seuraavaa kappaletta voisin kehua vaikka kuinka kauan. Äkkiäkös tämä lopputila saataisiin täytettyä CosmicManin "I Love Youn" kehumisella. Ehdottomasti kotimaisen dancemusiikin suurin merkkipaalu. Harmi vaan, ettei sitä ole ikinä julkaistu virallisesti singlenä muuta kuin DJ:ille vinyylimuodossa muistaakseni. Kaupallista läpilyöntiä ei ole tehty. CM kierrättää melodiassa hyvin ja alkuperäistä kappaletta kunnioittaen Crashin "Sugared"-viisua, joka jo muutenkin on mahtava. Sitten kun melodiasta napataan osa toiseen kappaleeseen ja pistetään kunnon trancetykitystä, niin parempaa ei juuri voi olla. Rispektiä! SNAP'n "Rhythm Is A Dancer" on saanut 2002 päivityksen, mutta tutut törähdykset 90-luvulta on säilytetty hyvin mukana. JS16 on ollut levyllä miksaajana ja monessa projektissa itsekin mukana. Hi-Tech on yksi niistä, joka on päässyt tälle tuplalevylle. Nightwatchers kierrättää ihan hyvin Faithlessia ja Novaspace Cindy Lauperia. Kuuluisa kotimainen DJ, Orkidea tuo omaa melodista tranceiluaan coverputken perään. Hyvin toimii, kuten myös Morganin kikkelitrance, jossa nainen pääsee ääneen. Divine Inspiration tuo mielenkiintoisen katkaisun melodiseen tranceen. Kappale muistuttaa 666:ta ja Brooklyn Bouncea sillä erotuksella, ettei tässä ole räppejä. Muuten tunnelma vaihtuu kesken kappaleen aika radikaalisti. System F:n trancen perään tulee housemaista kikkailua Underworldin toimesta. Energy 52 ja klassikko "Cafe Del Mar" on saanut tuoreen päivityksen. Marco V lisää hyviä elementtejä klassikkoon. Lisää huikeita vanhoja kappaleita edustaa Trance Allstars ja Moby-cover "Go". Twin Peaks-teemaa käytetään tyylikkäästi hyväkseen. Melodiseen tranceen palauttaa 4 Strings. CRW ja Veronika muistuttaa muutamista baarikeikoista, joissa tämä klubikappale on soinut. Lasgo ja viimeinen kappale Jessey edustavat naisvokaaleilla laulettua trancepoppia. Ei ollenkaan huonoja nämäkään.

Monista kappaleista mukana on remix, tai pidennetty extended versio. Originaaleja ei paljon ole mukana, mutta muutamat remixit piristävät entisestään kappaleita. Mukana on nykyaikaisesti kauhea määrä covereita, joten sopii pian ihmetellä, koska se trendi päättyy. Valitettavaa ei muuten levystä ole. Jokaisen klubbaajan pakko-ostos ehdottomasti.


9/10

 

[Gren]

David Sylvian: Camphor

Camphor on muinaisen Japan-solistin ja pääasiallisen musiikintekijän viimeisin CD- kokoelma instrumentaalista tavaraa uran varrelta. Viime vuonna tuli kahden CD:n kokonaisuus Everything and Nothing, joka niputti kasaan miehen musiikkia aivan Japanin alkuajoista tuoreimpaan studioalbumiin (Dead Bees on A Cake). Nyt oli siis sanattomien tarinoiden vuoro.

Camphor on hankala levy. Se on musikaalisesti haastava, äänimaailmoja ja hiljaisuutta peilaava keitos, akustinen äänimaailma. Sylvian musiikki on muuttunut vuosikymmenten aikana yhä eteerisemmäksi ja hienostuneemmaksi. Japanin alkuaikojen glamrock muuttui ensin Gentlemen Take Polaroids ja Tin Drum -levyillä herrasmiesten taiderockiksi. Soolotuotannon alku oli selkeää oman tien kulkemista, mutta myös hyvin selkeästi johdettavissa Japanin loppuajan suunnasta.

Mutta kun Sylvian rupesi deittailemaan Robert Frippiä ja erityisesti Holger Czukayta, muuttui meno yhä hienovaraisemmaksi. Atmosphericsit ja modulaatiot kiersivät kuudentoista samplen kautta. Tai sitten studioon rahdattiin vuosisatoja vanhoja soittimia. Jazzhuiput ja huminamusiikin ykkösnimet tulivat mukaan studioon "jammailemaan" ja yhdistelemään omia ideoitaan Davidin "täydellisen kappaleen" etsinnässä. Melodia katosi ja musiikin kokonaisvaltaisuus astui tilalle. Sylvian haastoi kuuntelijan.

Camphor siis...

Hieno levy.

1. All Of My Mother's Names

Kaunis sekoitus nykivää, itseään etsivää rytmiä ja melodiaa, vinkuvalla kitaralla (Marc Ribot) ryyditettynä. Sietämättömän arvattava ja kaoottinen väliosa.

2. Red Earth (As Summertime Ends)

Rain Tree Crow ajan ambienttia etnoa.

3. Answered Prayers

Gone to Earthin instrumentaalipuoliskon komein tuotos, äänimaisemaa halkoo Bill Nelsonin uskomattoman kaunis ja eteerinen kitara

4. The Song Which Gives The Key To Perfection

Uusi biisi, joka ei ole itse asiassa instrumentaali, vaan Sylvianin hindunkielinen ja hyvin intialaistyyppinen kappale, joka on ehkä jollain tavalla hyvin odotettavakin musiikillinen tämän päivän David Sylvian tuotos.

5. New Moon At Red Deer Wallow

Rain Tree Crow (Japanin uudelleeninkarnaatio) teki lievästi viallisen levyn vuonna 1992. Kun muut (Jansen, Barbieri ja Karn) kyllästyivät Dave-pojan studiokontrolliin, saattoi tämä miksata levyn lopulliseen muotoonsa ihan omin päin, mutta jamittelulla syntyneet kappaleet olisivat ehkä kuitenkin kaivanneet hieman enemmän yhteistä tuotantoa toimiakseen paremmin. Tämä instrumentaali on kuitenkin oiva osoitus Mick Karnin bassoklarinetin soitannasta. Miehen soololevyjen toinen soolosoitin (basson lisäksi, tottakai!) kaikuu jykevästi eloisan taustan päällä vahvalla otteella.

6. Praise (Pratah Smarami)

Sylvianin gurun rukous miehen ambienteilla ääniaalloilla kannatettuna.

7. Wave (Version)

Levyn hienon oivallus, Gone to Earth -levyltä irroitettu kappale - vokaaliosuudet. Robert Frippin kitara laulaa sen tilalla.

8. Mother & Child

Kaunis kappale Secrets of the Beehive -albumilta, jossa Sylvian laulu on korvattu norjalaisen Nils Petter Molvaerin trumpetilla! Sävyjä on tullut lisää, jopa hieman arvelluttavankin kevytmielinen ajatus lounge-musiikista, joka toki katoaa kuin pieru Saharaan kun väliosan "hullu pianomies" vetää kikkailevan jazz-soolon.

9. Plight (The Spiralling Of Winter Ghosts)

Holger Czukayn kanssa levytetyn Plight and Premonitonin yksityiskohta, ambientti kollaasi.

10. Upon This Earth

Kimittävän kitaran (Fripp) väsymätön soolo läpi version, josta on jälleen poistettu Sylvianin laulu.

11. Big Wheels In Shanty Town

Rain Tree Crow surffaa lähi-itään ja kaappaa mukaansa melodiaa ja erityisesti rytmiä. Funk-torvia ja kitarariffiä säestää Sylvianin veljen Steve Jansenin maukkaan rytmikäs rumpumatto, mutta kappaleen erityinen kuningas on jälleen Mick Karnin basso, joka polveilee ja kiertää kaukomaiden kujilla ja kaduilla, muuttuu ja moduloi, mutta pysyy kuitenkin lyömäsoitinten kanssa kimpassa.

Ja eikös tässäkin ole lopun hiljaisessa "kokeilu"jaksossa Sylvianin laulu käheilemässä!

12. The Healing Place

Hyvin yksinkertainen Bill Nelsonin kitarakuvio, joka kuitenkin muuntuu yhä kiehtovammaksi tulkiksi Sylvianin atmosfäärisen taustan tunnelmalle.

13. Camphor

Nimikappale on kuin radioaalloilla liikkuva häiriöääni, taajutta hakeva pikkulapsi, joka ei jaksa keskittyä yhteen asiaan liian kauksi aikaa. Miksi?

14. A Brief Conversation Ending In Divorce

Kokeilevan 60-lukulaisen kauhuelokuvan synkopaattinen taustamusiikki. Ääniä vailla selkeää yhteyttä. Piano jota soittaa pianisti, jolta puuttuu seitsemän sormea. Karmaisevalla tavalla kaunis kokeilu.

Kouluarvosana on kokoelman ollessa kyseessä aina kompromissi menneisyyden ja aiempien levyjen kokonaisuuksien kanssa. Annetaan tälle kuitenkin 8. Hyvä levy ja kaunista taustamusiikkia kirjoittamisen ja/tai lukemisen kanssa.

 

[Moto]

Mew: Frengers

Kentin ja Manicsin lämppärinä Suomessa käynyt ja toukokuun 12. päivä Tavastialle ihan omillaan tuleva tanskalainen Mew on saanut viimeinkin ulos kansainvälisen debyyttialbuminsa. Ehkä nyt uskallan kirjoittaa jonkinlaisen arvostelun, kun Everton laittoi oikean rivin Musavisansa kakkososaan. Siis siksi, että sodassa ja Musavisassa on kaikki sallittua, enkä halunnut laittaa tuoreeseen viestiin näkyville visassa kysyttyä Mewin kotimaata...

Rauhalliseen tahtiin levyttänyt Mew on tätä ennen tehnyt kaksi vain kotimaassaan julkaistua albumia: A Triumph For Man (1997) ja Half The World Is Watching Me (2000). Varsinkin ensimmäisestä on tullut jo melkoinen keräilyharvinaisuus, tai ainakin hyvin hankalasti löydettävä, mutta helpottavat uutiset kertovat, että syksyllä on tulossa uusintapainos.

Epicille levytetyn Frengersin biisilista koostuu neljästä kokonaan uudesta biisistä ja kuudesta uudesta versiosta edellislevyjen biiseistä. (HTWIWM:ltä viisi ja ATFM:iltä yksi)
Biisi biisiltä:

1. Am I Wry? No
Ensimmäinen, jo viime syksynä julkaistu, Epic-single. Alkuperäinen versio on HTWIWM-albumilta ja "kierrätysbiiseistä" tämä eroaa kaikkein vähiten alkuperäisestä. "Tässä biisissä on enemmän koukkuja kuin useimmilla kokonaisilla albumeilla", kuvasi eräs arvostelija biisiä. Hyvä biisi edelleen, mutta alan hieman kyllästyä siihen. Kenties siksi, että se hyllyssäni erinäisten vaiheiden kautta jo neljällä (sic) eri levyllä. Plus vielä se vanha versio...

2. 156
"Jos se ei ole rikki, älä korjaa sitä". Siinä pikku vinkki. Tämän biisin päivityksen kohdalla ollaan menty pahiten metsään. Uusi b-osa (tai c-osa?) kuulostaa kovin päälle liimatulta. Edelleen hyvä biisi, mutta vanha versio pesee tämän kirkkaasti.

3. Snow Brigade
Täysin uusi biisi ja olisi radiosoittoa ajatellen hyvä valinta seuraavaksi singleksi. Häpeämättömän pop ja pienellä mielikuvitusleikillä voisi kuvitella tämän vaikkapa A-Ha:n esittämänä. Luultavasti tätä biisiä suunniteltiin sinkuksi jo aiemmin, mutta lopulta julkaistiinkin massiivinen päätöshymni Comforting Sounds. Ehkä kaupallinen itsemurha, mutta hatunnosto taiteellisten arvojen voitolle.

4. Symmetry
Tämän biisin kohdalla uutta versiota voi pitää varsin onnistuneena. Vierailevana vokalistina usalainen teinityttö Becky Jarrett. Taannoiselta Manics-keikalta tämä jäi hyvin mieleen, mutta ei siltikään kuulu enää varsinaisiin suosikkeihini.

5. Behind The Drapes
Uusi biisi ja niistä kehnoin. Ei missään tapauksessa huono, mutta aika mitäänsanomaton. Se ei ole kuitenkaan estänyt tämänkään biisin soimista päässäni aina silloin tällöin.

6. Her Voice Is Beyond Her Years
Tämänkin "päivityksen" kohdalla ollaan menty hieman metsään. Alkuperäinen versio on selkeästi parempi, esimerkiksi siitä syystä, että tästä versiosta puuttuu "outro", joka on vanhan version melkeinpä paras osa. Vokalistina vierailee Stina Nordenstam.

7. Eight Flew Over, One Was Destroyed
Uusi biisi. Tai oikeastaan tämä julkaistiin jo viime syksynä neljän biisin promolevyllä. Laadukas pop-biisi, mutta tässä seurassa jää helposti täyteraidaksi. (Mitä hemmettiä tuo nimi oikein tarkoittaa?)

8. She Came Home For Christmas
Ainoa biisi, joka on alunperin kotoisin bändin debyyttilevyltä. Uuden, joulun alla sinkkuna julkaistun version tempo on hieman nopeampi kuin alkuperäisen ja se on mukavasti poistanut originaalia vaivanneen "laahauksen". Biisissä on myös harvinaisen tyylikäs video ja jos maailma olisi yhtään oikeudenmukainen paikka, tämä olisi ollut listaykkönen joka maailmankolkassa. Mutta kun ei ole. Jumalainen biisi.

9. SheSpider
Täysin uusista biiseistä selvästi paras. Kohtalaisen erikoinen ratkaisu laittaa levyn kolme parasta biisiä hännänhuipuiksi, mutta ainakin lopussa kiitos seisoo.

10. Comforting Sounds
Tämä biisi iski kuin 1000 volttia Manics-keikalla. Uusi versio on vielä alkuperäistäkin juhlavampi. Lähes 9 minuuttinen biisi julkaistiin levyn kolmantena sinkkuna ja sitä voi pitää todella rohkeana tekona. Rohkeus ei välttämättä kannattanut, sillä näillä näkymin tämä jäi tiukasti brittilistan TOP40:n ulkopuolelle. Singlellä ja videolla kuultavalla neliminuuttisella radio editillä voi heittää vesilintua. Jos aiotte sinkun hankkia, pitäkää huoli että hankitte ns. CD2:n, sillä se pitää sisällään täysimittaisen version. Tai ehkä molemmat, sillä ykkösversiolla on mainio b-puoli Wherever... Tämä albumiversio on tietysti täysimittainen.

Vähän ihmetyttää tämän levyn biisien vähyys. Esimerkiksi Tanskassa singlenä menestyneitä Micaa ja King Christiania ei olla katsottu tarpeelliseksi esitellä koko maailmalle. Mutta kyllä pienellä vaivalla pystyy hankkimaan ne sisällään pitävän Half The World Is Watching Me'n. B-puoleksi uhrattu uusi versio, alunperin A Triumph For Manilla julkaistusta Whereveristäkin olisi kelvannut mainiosti mukaan.

Half The World Is Watching Me ajaa kyllä tästä niukasti ohi, mutta sellainen neljän tähden levy tämä on. Vielä puolikas tähti bonukseksi siitä nykyään on aivan mahtavaa löytää uutuus-cd:n kotelosta vanha kunnon Compact Disc Digital Audio-logo. Varsinkin kopiosuojausten lanseerajan Sonyn julkaisemasta...

Jaa, että mikä ihmeen "Frengers"? No, sehän on Mewin lanseeraama uusiosana, joka tarkoittaa "Not Quite Friends But Not Quite Strangers".

****½

 

[Satellite]

Linkin Park - Meteora

Tämä teinihämpötysbändiksi ristitty bändi päästi uuden levynsä myyntiin 25.3.2003. Monilla on negatiivisia vaikutteita Linkin Parkista, vain sen takia että teinit kuuntelee sitä ja se soi radiossa. Nyt keskitytään kuitenkin sen uuteen levyyn, Meteoraan.

Erittän hyvän ja addiktoivan sekä tasaisen Hybrid Theoryn jälkeen ollaan odotettu uutta levyä jo kauan- Teanimation oli vain remix -levy, joten tämä on oikeastaan bändin toinen kunnon levy. Monet ovat asettaneet sille paljon odotuksia juuri Hybrid Teoryn perusteella. Tämä levy on kuitenkin erilainen kuin Hybrid Theory, sisältää enemmän räppiä ja kappaleiden alussa on jonkun verran pidempiä instrumentaalijaksoja. Levyllä on 13 kappaletta, joista 1 intro ja 1 instrumentaalikappale. Kappaleiden keskipituus on alle 3 minuuttia, joten on aika lyhyt levy (~36min) . Ensimmäinen sinkku tältä levyltä jo kauan radioissa pyörinyt Somewhere I Belong, toinen sinkku on Lying From You, From The Inside, Faint tai Numb. Sitä ei vielä ole virallisesti ilmoitettu, mutta linkinpark.com:in keskustelupalstalla kerrotaan näin.

Tähän halusin laittaa kappalekohtaista arviointia, mutta se ei mahdu. Totean kuitenkin, että levy on tasaisen hyvä, jopa ehkä tasaisempi kuin Hybrid Theory. Hybrid Theoryssa on sitten hiukan terävämpi kärki (Runaway, Crawling, In The End, One Step Closer). Parhaat kappaleet Don't Stay, Faint, Somewhere I Belong ja Numb. Ne vain iskevät hyvin, ja niihin voi myös addiktoitua, jos 'diggaa' Linkin Parkia.

Levy on siis hyvä kokonaisuus, mutta ehkä kehnompi tapaus kuin Hybrid Theory. Joidenkin mielestä pettymys, jotkut taas sanovat että on parempi kuin Hybrid Theory. Annan kuitenkin tälle pisteitä 89/100

 

[Mike]

Itse en pitänyt ollenkaan tuosta Linkin Parkin uutukaisesta. Hybrid Theory oli omalla tavallaan vielä tuoreen kuuloinen ja muutama hittirallatus mahtui mukaan, mutta kaksi levyä samaa biisiä alkaa mielestäni olemaan jo liikaa.

Puhdas arvaus on, että jos bändi ei uudistu - Papa Roach sen muuten jo tekikin - niin viiden vuoden päästä sitä ei muista enää ketään, kuten ei koko nu-metal -sceneäkään. Musiikillisesti katsoen ei kauhean paljoa annettavaa tunnu olevan.

 

[Arnold]

Happoradio - Pois kalliosta (CDS)

Suomalainen poprock nostaa päätään monelta eri suunnalta. Tulee yksin yrittäviä olaviuusiviroja ja bändejä tyyliin Happoradio. Happoradio on omasta mielestäni ollut piristävin uutuus näistä uutuikaisista. Tosin tämä kuulostaa paikoin liikaakin Neljältä Ruusulta tai muilta legendaarisilta suomipopikoneilta.

Kolmas sinkku jatkaa hyvien kappaleiden sarjaa Happoradiolla. Kertosäe on alkuvuoden kärkikastia, ja se jää takuuvarmasti päähän junnaamaan. "..pornokauppiaan poikakin myy kultaa Euroopassa". Vaikea arvata, mihin tässä viitataan. Kappale ratsastaa siltikin liikaa kertosäkeen varassa, joka laskee yleistä arvosanaa.

Mukana on myös dancepopversio samaisesta kappaleesta. Toimii ihan kivasti ja tuollainen mukava lisä. Remixin on hoitanut Jayer.

8/10


Pate Mustajärvi - Kun lähdet armeijaan (CDS)

Ääh. Miksi kaikista kappaleista pitää tehdä suomenkielisiä covereita? Ennen kaikkea miksi niistä pitää tehdä miljoona eri coveria?

Paten kappaleessa ei ole muuta hyvää kuin alkuperäisen kappaleen hohto ja Paten miehekäs tunnistettava ääni. Tässä kappaleessa ei ole mitään suurempaa hohtoa. Suomalaiset sanat ovat Frederik-taustapiru Raul Reimanin käsialaa. Tuottajan toiminut Yön taustalta tunnettu Viitasen Jani. Kovia tekijöitä kaikki, mutta niin laihoin tuloksin.

3/10


Skandaali - Superskandaali / Ei pysty (CDS)

Ostin pitkästä aikaa suomirappia. Skandaalin aiempaa soolotuotantoa en ole kuullut, mutta Ezkimon ja Rockin Da Northin kanssa tehdyt yhteistyöt ovat päätyneet minunkin korviini. Silloin Skandaalin moottoriturpa sai minut vakuutuneeksi. Oli aikaa ostaa tämä miehen soolosingle.

Kappaleen rakenne on suoraan napattu Jay-Z:ltä (tosin Jay-Z on saattanut napata sen joltain muulta jo aiemmin). Oravalaulua ja lapsikuoroa. Niistä en pidä, eikä Skandaalin rapit toimi tässä niin hyvin kuin aiemmin. "Superskandaali" kertoo Skandaalista, joka lentää muun muassa baarista pihalle ja vituttaa ja niin edelleen. Kakkosraita "Ei pysty" on riviraita, joka ei vakuuta juuri paljonkaan.

Hieman pettymys oli tämä, parempaa odotin. Ei meikäläistä silti suomihoppi enää innosta niin paljon kuin parisen vuotta sitten. Ehkä silläkin on vaikutusta asiaan.

6/10

 

[Nikke]

Evanescence - Fallen

Vihdoinkin tämä platta löytyi sitten Suomesta, sen sitä saa kun ei viitsinyt Jenkeistä tilata.

Joka tapauksessa bändi on vihdoin saanut tehtyä ensimmäisen levyn ns isolle levymerkille. Jos kyseinen bändi ei ihmisille sano mitään niin uskoisinpa että lähiaikoina tulette varsinkin "Bring me to Life" - kipaletta kuulemaan. Ko biisi on Daredevil-leffan tunnusbiisi.

Itse levystä: Tuo Bring me to life saattaa siinä mielessä antaa hieman väärän kuvan että se on ainoa kappale jossa jonkinlainen rap-osuus (esittäjänä Paul McCoy, 12 Stones-bändistä) on mukana. Ainakin minulle ko biisi tuo sen takia Linkin Parkin mieleen, mikä ei ehkä kuitenkaan ole oikea vertauskohta. Muissa biiseissä laulu lepää Amy Leen uskomattoman kauniin ja rauhallisen äänen varassa ja hyvä niin. Suosittelen että jo pelkästään ko naisvokalistin äänen takia käytte kuuntelemassa.

Levyllä on 11 biisiä joista suurin osa noudattaa Bring me to lifesta tuttua kaavaa eli välillä rauhallista, välillä lujaa. Säestyksenä useasti kuuluu hyvin piano joka toimii todella hyvin. Muutamassa kappaleessa (esim My Immortal) biisi on rakennettu pelkästään laulun ja pianon varaan ja homma toimii.

2 kuuntelukerran jälkeen oikeastaan vain yksi kappale (Tourniquet) tökkii allekirjoittaneelle. Ihan kymppiä ei kyllä pysty antamaan mutta kyllä tämä ehdottomasti kannattaa tsekata. Niin ja Amy miellyttää vielä (ainakin minun) silmiä.

Edit: nyt taas muutama kuuntelukerta lisää takana ja omiksi suosikeikseni ovat nousseet kipaleet 3 ja 7 eli Eveybody's fool sekä Imaginary. Ja levy tuntuu vain paranevan. Ei tuo Tourniquetkaan enää töki. Kannattaa tsekata...

9/10

 

[finnishninja]

Tämä on kylän paras ketju!

Onko kukaan kuunnellut HIM:n uusinta?

 

[Tpip]

DJBB - Breakin Daylight

Viestin lähetti Arnold
Jos joku vain viitsisi ja olisi ystävällinen ja kertoisi millaiselta tuo Don Johnson Big Bandin levy kuulostaa, joko tässä tai täällä. Olisin erittäin mukava kuulla muiden mielipiteitä kyseistä levystä. Palkkapäiväkin on itselläni sopivasti ylihuomenna...

Jep, kyseessä siis loistavan bändin toinen levy. Ensimmäinen levy kolahti lujaa allekirjoittaneeseen, joten odotus on ollut kova. Mutta palkitsiko uusi lätty ostajansa? Tässä pientä pika-arviota viikon kuuntelun jälkeen.

1. One MC, One Delay
Levy aloittaa sillä mikä sai minut aikanaan ihastumaan tähän yhtyeeseen. Pistää pään heilumaan/yläruumiin ja pahakin päivä muuttuu hyväksi. Julmasti energiaa. Luultavasti radio soittaa/ on soittanut biisin puhki, se ei onneksi minua haittaa (Radiota ei kuunnella).

2. Penguin
Leppoisa biisi, sydän saa levähtää ensimmäisen biisin jälkeen. Mukava kertosäe. Huomaattani lauleskelin ja hyräilin tätä ruokakaupassa =). Tausta leppoista, paino enemmän räpäytyksessä.

3. Royalty
Jatkaa mukavan leppoisalla ja rauhallisella linjalla.

4. Harlem Davidson
Alkaa kiivaasti, tempo vie mukanaan, jalat vie miestä tämän jälkeen. Minulle levyn ehkä parasta antia.

5. Behind 16 Bars
Jamittelua, suht ykstoikkoinen tausta, mutta silti tarttuva. Jätetty lyhyeksi, tuolla taustalla ei olisi toiminutkaan pidenpänä.

6. Saltwater
Ponnekasta riimittelyä, taustalla välillä mukava piano. Tausta hyvinkin rauhallinen, mutta toimiva kipale.

7. Nightman
Upeat tausta, rauhallinen laulu. Tätä kuunnellesani uppoan hyvinkin syviin ajatuksiin. Kappaleen keskellä mukavaa jamittelua.

8. Northbound
Hämyinen kappale, mukavaa saksofonisointia. Mukavaa räpäyttelyä taas ja se loppupuolen saksofoni =).

9. Tokyo Ranger
Tausta taas uppoaa minuun; melankolista ja rauhoittavaa. Ei paljoa sanoja, raskaan päivän jälkeen tämä soimaan ja löhöämään nojatuoliin... ah!

10. Nutwood Cut
Rento kappale muutaman melankolisen piisin jälkeen, kuitenkin edelleen hyvin leppoisalla ja mukavalla linjalla.

11. Two Reasons
Piano hieno taustalla, mukavat räpäytykset, jatkaa levyn rentoa linjaa. Tämäkin kolahtaa kerta kerralta enemmän.

12. Jah Jah Blow Job
Latino meininki tuoksuu taustalla, huilu tuo tunnelmaa. Jotenkin tulee yökerhon tanssilattia mieleen. Hieman ristiriitaiset fiilikset tästä kappaleesta. Loppuu tylysti. Minulle ehkä levyn huonointa antia, toisaalta uskon että joku muu voi saada tästä paljonkin enemmän irti.

13. Broken Daylight
Levyn viimeinen kappale, hyvin rauhallinen, utuinen, loppuun tuudittava. Siisti lopetus levylle.

Mitä levy sisälsi? Taattua DJBB tavaraa. Jos yhtään tykkäsi edellisestä levystä, on tämä pakkohankinta. Vähemmän kappaleita, laadukkaampaa tavaraa. Ei niin revittelevä kuin edellinen levy, melankolisempi, enemmän jazzmaisempi lätty. Mielikuvia levyn ajalta, syyskesäinen sadeyö, savuiset kapakat...
Minuun iski todella lujaa. Kesän keikkoja odotellessa.

9½/10, jos pitää numeroida.

 

[Tarik]

Omistaako kukaan Mötley crüen New Tattoo -albumia? Jos omistatte, niin viitsisittekö laittaa tänne jotain arvostelua. Ei oikein viitsisi ostaa Mötleyn uudempaa tuotantoa ennen kuin tietää vähän mitä se on, kun tuo edellinen vuoden 1994 albumi, jossa laulajana oli John Corabi oli mielestäni aivan perseestä.

 

[Mäkelä]

Viestin lähetti Dan O'Connell
Omistaako kukaan Mötley crüen New Tattoo -albumia? Jos omistatte, niin viitsisittekö laittaa tänne jotain arvostelua. Ei oikein viitsisi ostaa Mötleyn uudempaa tuotantoa ennen kuin tietää vähän mitä se on, kun tuo edellinen vuoden 1994 albumi, jossa laulajana oli John Corabi oli mielestäni aivan perseestä.

Juu, kyllähän se löytyy. Onhan se ainakin minusta Dr. Feelgoodin jälkeen orkesterin toiseksi paras täysipitkä, ainakin tuota yllämainittua Corabi-vedätystä monta kertaa parempi. Se ei tietysti vielä kerro paljoa, kun muistaa miten vaivaannuttavia ja läpeensä kehnoja albumeita esim. Girls Girls Girls ja Theatre Of Pain olivat. No, edellämainittujen nostalgia-arvo on tietysti aivan toista kuin New Tattoon. Lewd, Crued & Tattooed- DVD:n puolivillaisessa Making Of..-dokkarissa Vince Neil (muistaakseni) kehuu albumia paluuksi juurille ja tottahan se on ainakin sen puoleen, että Corabi-ajan grunge-harharetket sekä Generation Swinen Spede-spykedelia loistavat poissaolollaan. Levyllä on muutama selkeästi keskitason yläpuolelle nouseva veto (Hell On High Heels, nimibiisi, Fake, First Band On The Moon sekä Hollywood Ending) sekä muutama raita, jotka olisivat joutaneet jätteenkierrätykseen ennen äänitysstudion näkemistään. Mikäli arvostelua tehdessä olisin oikein hyvällä päällä, niin sellaiset kolme tähteä voisin tipauttaa.

 

[Everton]

Anttilan Halpislaarit Strikes Again!

Sijoitinpa tässä kokonaiset kolme euroa tupla-ceedeelliseen sekalaista musiikkia. Plätän nimi on Hörsturz III. Saksan kieli ei oikein meikäläiseltä taivu, mutta ymmärtääkseni "Kuulovaurio" on jonkun sortin iso rokkiklubi, jossa kaikki(?) tämänkin levyn artistit ovat lähiaikoina esiintyneet.

Levyiltä löytyy 39 kappaletta, valtaosa vuosilta '01 ja '02. Kuten olettaa voi, on plättä luonnollisestikin hyvin epätasainen kuuntelukokemus.

Vetonaulana heti kärkeen levyltä löytyy kaksi "alternative"-megahitti, eli Incubusta ja Nickelbackia. Lisäksi tarjolla on toki surkeaa nu-metallia sekä tuiki tuntemattomia saku-bändejä. Mutta löytyy levyltä ainestakin - vähintään tuon maksamani kolmen euron verran.

Vuoden tai parin takaisista keskiraskaansarjan bändeistä esille on päässyt ihan hyvä ja jopa mielenkiintoinenkin valikoima. Bush on ainoana edustettuna kahden biisin voimin. Mikäs siinä - ovathan nuo biisit sellaisia, että radiotarjonnasta erottuivat kuin kuuluisa helmi paskakasasta. Ei mitään maailmaa järisyttävää kuitenkaan.

The (Int.) Noise Conspiracyn Smash it Up on ihan jees perusbiisi bändiltä. Pampan poijaat, eli Ill Nino puolestaan täräyttää ilmoille oikein messevän God Save Usin. Ensimmäistä kertaa taidan tätäkin bändiä nyt kuulla.

Filterin biisi on puolestaan aikasta lailla tylsä. Huomattavasti iskevämpiä ovat ne viisut olleet, mitkä aiemmin on korviini kantautuneet. Huomattavasti paremmin saman tyylin taitaa Life of Agony - jonka edustussävelmä Weeds tosin taitaakin olla jo vanhempaa perua. Myös TSOL vetää sen verran tylsän biisin, että mieleni tekee skipata se yli. Bändi on tosin muutenkin hivenen tylsä IMO.

Löytyyhän levyltä sivullekirjoittaneen suursuosikki Bad Religionkin yhden biisin pituisesti. Sorrow ei ole kyllä mikään tyypillinen BR-biisi, mutta kohtalainen veisu kuitenkin loistavalta "comeback"-älpyltä. Toinen konkaribändi, New Order on puolestaan edutettuna klassisella Chrystalilla, jonka upea melodia sai minut kestohyräilemään viime(?) kesänä.

Popimpaa tuttua puolta löytyy sitten Placebon, Starsailoin ja Motorpsychon tarjoamana. Molko laulaa totutun mukavasti Black Eyed -biisin, mutta tämän perusteella taitaa nuo kaksi ekaa levyä riittää mulle. Starsailorin Alcoholic alkoi aikoinaan kärsiä vähän liiallisestakin radion voimasoitosta, mutta kyllähän tämä on hieno tsipale tulokasbändiltä. Oikein mukava poppispala. Hey Jane menee jo ehkä power-popin puolelle. Kasakkakomppi vie kappaletta eteenpäin todella tehokkaasti.

Sitten todelliset klassikot. Alice in Chainsin Would? tuskin esittelyjä kaipaa? Dealin sisarusten, eli The Breedersin Cannonball puolestaan on niin loistava kappale, että olen monen monta kertaa harkinnut kyseisen plätän tilaamista vain saadakseni tämän biisin. Muutenhan ko levy on käsittääkseni enemmän tahi vähemmän kuraa. Ja toki levyltä löytyy räminärokin kantaisiä, eli Social Distortion, jonka iskelmäksi on valittu Don't Drag Me Down. Valinta on varmaankin ollut vaikea, sillä White light... -levyltään on vaikea nostaa yhtään biisiä toisen yläpuolelle.

Kerrataan väliin sitten niitä surkeimpia tapauksia, ketään suuremmin nimeämättä. Cypress Hill ei kyllä uppoa meikään, ei sitten millään. Huonointa musiikkia maailmassa lienee silti saksalainen nu-metal. Aargh. Siltikin Silverchair from down-under saa kunnian vetää kisassa pohjat. Anthem for the Year 2000 on k-a-m-a-l-a tekele. Onneksi ei soinut aikoinaan kauheasti. Kittien osakkeet puolestaan laskivat silmissäni biisinsä myötä.

Mitäs vielä? Cavalerojen taiston vie Soulflylla lattiaa pyyhkivä Sepultura. Covereita tunnistin kaksi. Yhtye nimeltään 16 Hell Ventilator esittää kappaleen Maniac, joka on kyllä pirun tuttu, vaan mistä? Olisiko ollut jonkun sarjan tunnaroina jopa aikoinaan? Tekijöiksi merkattu Michael Sembello ja Dennis Matkovsky. Emil Bulls taas versioi Take on men. Huono versio, mutta eihän näin timangia biisiä saa täysin turmelluksi kukaan.

Ignite on myös täsyin uusi tuttavuus, ihan ok-sellainen. Vähän kuin Odorantsia oi-maustein. Tai jotain. Kierroksen kovin on kuitenkin ehdottomasti - ennakkoluuloistani huolimatta - Static-X kappaleellaan Get to the Gone. Aivan ässärykäisy!


Suosittelen ostamaan kolmen euron hintaan, jos suinkin kiinnostaa. Ihan mukava läpileikkaus vähän äänekkäämpään tai rokimpaan poplaarimusiikkiin.

 

[Nännimäinen]

Kaksi sinkkua. Minun mielestäni maailman parhaan bändin vokalistin soolotuotos sekä oikeasti maailman parhaan bändin uutuus.

Dave Gahan: Dirty sticky floors (+Stand up & Maybe)

Verrattuna Goren sooloon mennään tässä selvästi myyvemmällä ja popimmalla linjalla. Dirty sticky floors on varsin simppeli ja sinkkubiisiksi keskinkertainen (ilman uu-uu stemmoja jopa hyvä), mutta Gahan pelastaa paljon.

Entä raidat, joita ei löydy Paper Monsters cd:ltä? Stand up on tyypillinen b-puolen jollotus, mutta akustisella kitaralla höystetty rauhallinen ja aika epämodemainen Maybe toimii.


Radiohead: There there (+Paperbag writer-Where bluebirds fly)

Jos (ja kun) Radioheadin pian julkaistava ja kovasti odotettu pitkäsoitto Hail to the thief on yhtä loistava kuin ensimmäinen sinkku There there, on vuoden 2003 paras levy ilmestynyt. Piste.

Where bluebirds fly on hassua pulputusta ja surinaa (eikä sitä löydy tulevalta albumiltakaan), mutta nimibiisi ja Paperbag writer (jollain muinaisella brittiyhtyellä oli kai suunnilleen samanniminen biisi, mutta ketä se nyt enää jaksaa kiinnostaa) ovat sitä itseänsä. ASIAA! Ei ehkä enää niin "vaikeaa" kuin Kid A, mutta hienoa musiikkia joka tapauksessa. Kunpa jo pian pääsisi albumiin käsiksi!

 

[Moto]

Don Huonot: Paha Kesä -EP

Kun pitkään toiminut bändi tekee EP:n, kysymyksessä on useimmiten enemmän tai vähemmän turha välityö. Onhan noita toki poikkeuksiakin, kuten Midnight Oilin Species Deceases, jonka neljästä biisistä kolme kuuluu bändin ehdottomaan parhaimmistoon.

Don Huonojen viime vuoden nimetön albumi palautti jossain määrin uskoa bändiin surkeahkon Tähden ja Aholan surkean soolon jälkeen, mutta eipä tuokaan levy ole enää ensimmäisten viikkojen jälkeen pahemmin soittimessani pyörinyt. (Se on toinen kahdesta epä-cd:stäni, joten senkään takia ei viitsi soitintaan saastuttaa...) Sama vika on vaivannut oikeastaan kaikkia hankkimiani Don Huonot-albumeita, ensimmäisinä päivinä niitä kuuntelee, mutta sitten ne jäävät hyllyyn pölyä keräämään ja jaksaa joskus harvoin kuunnella korkeintaan yksittäisiä biisejä. Tokkopa tämäkään kovin aktiiviseen rotaatioon päätyy...

70-luvun lapset
Tämän kaltaisia nostalgiapaukkuja on kuultu ihan riittävästi esim. Hectorilta. Siinä mielessä tuntuu läheisemmältä, että tämä käsittelee osittain omia lapsuusvuosia, vaikka omat muistikuvat ovatkin lähinnä 80-luvun puolelta.

Viimeinen kesä
Tämän EP:n "sinkkujulkaisu". No, oikeaa sinkkua ei tietenkään EP:ltä lohkaista, mutta se biisi mikä on toimitettu radiosoittoon. Nipun paras biisi, mutta se ei ole kovin ihmeellinen meriitti. Tusinadonhuonotralli. Ryyppykaverit Pata Ässästä laulavat taustoja ja lähinnä niiden takia tätä biisiä voisi käyttää vaikka urheilukilpailujen musiikkina.

Jääprinsessa
Tusinadonhuonotballadi. Tässä biisissä liikutaan tammikuussa, muissa biiseissä kesässä. Pikkukiva rakkauslaulu, mutta kun näitä on jo niin niin niiiiiin monta. Lentohiekkaa, Piikkilankaa, Tuulee... ym. saavat seuraa.

Viisaat jatkais talviuniaan
Paha kesä-teema palaa kummittelemaan. Joo, en muuta sanottavaa biisistä keksikään...

Saapahan Don Huonot ainakin uutta materiaalia kesäkeikoilleen. Oikein muuta syytä tälle levylle ei keksikään. Ehkä olisi kannattanut noudattaa viimeisen biisin otsikkoa...

Kannessa on muuten tissit. Kahdet tissit. Vau... Mutta kun ne ovat naaman epämääräisestä karvaröykkiöstä päätellen amis-lajiin kuuluvan otuksen päällä olevassa t-paidassa, ei kantta voi hyvälläkään tahdolla kovin kauniina... Muutoin kansilehden kuvitus kuvaa lähinnä vittumarkojen ja pissaliisojen kesänviettoriittejä.

Mainitaan nyt vielä, että tämä levy on oikea CD-levy, vaikka onkin B-"me kopiosuojaamme kaiken mummomusiikinkin"-MG:n julkaisema. Luultavasti tämä on mielletty sitten enemmän sinkuksi kuin albumiksi. En olisi epä-cd:tä ostanutkaan.

**

(Yhden biisin nimi editoitu oikeaan muotoon)

 

[Prookie]

Anthrax - <The Collection>

Anttilan levyjä selatessa pisti silmään tämmöinen Anthraxin kokoelma. Kun aikoinani heikkona hetkenä menin myymään kaikki Belladonnan aikaiset Anthrax-LP:t, niin täytyihän tämä kokoelma ostaa 6.99 € hintaan.

Mikään virallinen kokoelma tämä ei taida olla. Sen kyllä huomaa, kansilehdestä ei juuri tietoa löydy.

Biisilista on melko erikoinen, jos tämä levy nyt joku Best of on olevinaan.

Biisilista:

1. A.I.R.
2. Armed And Dangerous
3. Bring The Noise
4. Anti-Social
5. Metal Thrashing Mad - Live
6. Efilnikufesin (N.F.L.) - N.F.L.
7. Parasite
8. Gung-Ho
9. Misery Loves Company
10. Out Of Sight, Out Of Mind
11. Make Me Laugh
12. Keep It In The Family
13. In My World
14. Got The Time
15. I'm The Man '91
16. Madhouse

Debyyttilevyltä ei ole kuin yksi livekappale. No, eipä Fistful Of Metal mikään kummoinen levy olekaan. Spreading The Diseaselta on oikeastaan kappalevalinnat (4 biisiä) kohdillaan. Among The Livingilta, mikä on mielestäni paras Belladonnan aikainen levy ei ole kelpuutettu kuin yksi biisi (N.F.L.), tämäkin on liveversio, vaikka kansissa ei niin luekaan. Missä ovat esim. Among The Living, I Am The Law ja Indians. Anthraxin huonoimmalta levyltä State Of Euphorialta on kelpuutettu neljä biisiä. Toki Anti-Social on ässäbiisi, mutta muut kolme ovat täysin turhia. Levyn toinen helmikappale Be All, End All loistaa poissaolollaan. B-puolikokoelmalta Attack Of The Killer B's on mukana kolme biisiä. Ihan OK valinnat, mutta I'm The Man '91:sen olisi voinut korvata alkuperäisellä I'm The Manilla. Belladonnan viimeiseksi levyksi jääneeltä Persistence Of Timelta on mukana kolme biisiä. Valinnat ihan jees, tosin Belly Of The Beast olis ollu mukava.

Kaikenkaikkiaan juostenkustu kokoelma, mutta kyllä tästä kohtuullisen otannan saa tämän loistavan yhtyeen vanhoista levyistä. Jos ei ole vanhoihin levyihin tutustunut, niin tästä saa halvalla näytteen.

***½

 

[Nännimäinen]

Radiohead: Hail to the Thief

Se kasvaa juuri niinkuin odotinkin. Radioheadin uusimmasta albumista ei aluksi tahdo saada otetta, mutta kärsivällisyys palkitaan ja ännännen kuuntelukerran jälkeen huomaat ostaneesi erinomaisen levyn. Ei mitään uutta Radioheadin ystäville.

Levy kännistyy äänellä, joka aiheutuu sähkökitaran kytkemisestä vahvistimeen. Kitarat ovatkin suuremmassa roolissa kuin kolmella edellisellä Radiohead-albumilla, mutta konesäksätystäkin on onneksi edelleen mukana. Avausbiisi 2+2=5 alkaa lupaavasti, mutta loppurevityksessä Thom Yorke kuulostaa minun makuuni liikaa Johnny Rottenilta.

Hail to the Thief kuulostaa joka kuuntelukerralla hieman erilaiselta ja biiseistä tuntuu aina löytyvän sävyjä, joita ei aikaisemmin ole pannut merkille. Myös levyn hienot lyriikat ansaitsevat tulla mainituksi, poikkeuksellisesti ne on jopa painettu kansilehteen! Juuri tällä hetkellä parhaat vibat aiheutuvat ahdistavasta ja jopa pelottavasta The Gloaming-biisistä, jota omaperäiset kompuutteriäänet hienosti värittävät. Hienoa musiikkia.

Muita huippukohtia ovat kauniit Sail to the Moon, Where I end and You Begin, I will, Scatterbrain ja sinkkubiisi There there. Varsinaisia huteja ei levylle mahdu, vaikka Go to Sleep-biisin intro kuulostaakin hieman joltain Bon Jovin kantrihenkiseltä balladilta.

 

[Moto]

Lapinlahden linnut - Kolmas jalka haudassa

Hiski Salomaan joutsenlauluksi jäänyt, kesäkuun alussa ilmestynyt Kolmas jalka haudassa on ensimmäinen pelkästään uutta materiaalia sisältävä Lintu-albumi neljään vuoteen. Ehkäpä suosion hiipumisesta johtuen tämä albumi julkaistiin Poptorin kautta. Hyvänä puolena on se, että hinta on heti tuoreeltaan 10 euroa, mutta kuulemma ihmisillä on ollut suuria vaikeuksia löytää tätä levyä, koska perinteiset levykaupat suhtautuvat hieman nihkeästi omat hyllynsä vaativaan Poptoriin. Minulle ei tuottanut vaikeuksia, kun ostin levyn heti tuoreeltaan oman kotikadun varrella sijaitsevasta marketista.

Lappareiden levyt ovat yleensä aika taattua kamaa, ilman suurempia yllätyksiä. Jos tykkää aiemmista, tykkää varmasti tästäkin ja jos ei ole tykännyt aiemmista, tuskin kannattaa odottaa tältäkään ihmeempiä yllätyksiä.

Trilobiittinä luokses ryömin - Erittäin tyypillinen levyn avauskappale. Nimi laittaa hakemaan tietosanakirjan ja sivistämään itseään... Hyödyllistä. Pekka Hedkrok laulaa ja muu bändi tukee kertosäkeessä hyvin lapparimaisesti yhteen ääneen.

Kolmas jalka haudassa - Timo Erängön laulama oodi impotenssille. Tässä biisissä on rima hieman navan alapuolella, mutta taattua keikkakamaa. Mari Rantasila tekee lyhyen, mutta napakan vierailun.

Aiaiaivoivoivoi - Sinkkuna (luultavasti vain promona) jo alkuvuodesta julkaistu perusrallatus. Hauskahko yhteislaulu, mutta kuultu jo miljoonaan kertaan aiemminkin.

Jos kaikki ois ilmaista - Hiski-vainaa tulkitsee tunteella tämän kauniin "keskiluokan rakkauslaulun".

Meidän manageri - Kunnianosoitus rankkaa työtä tekevälle managerille. Devil Virtanen vetäisee lopuksi levyn parhaan kitarasoolon.

Rikkaiden lapset on rumia - Säveltäjänä vieraileva tähti J. Knuutinen. Levyn rauhallisempaa antia.

Raja se on raittiudellakin - Ari Wahlsten kokeilee siipiään säveltäjänä luultavasti ensimmäistä kertaa. Wahlstenin ja Erängön laulama juomalaulu. Hedkrokin asema bändin säveltäjämaestrona ei ole ainakaan vielä uhattuna.

Hiljaisten miesten baari - Levyraadin voittajakappale ja toinen levyn ehdottomista helmistä. (Palaamme siihen toiseen myöhemmin.) Varsin koskettava sanoitus ja ajatus hiljaisten miesten baarista kiehtoisi ainakin minua, olettaen, että sinne saataisiin houkuteltua naisiakin. Vakava haastaja vanhalle klassikolle Sateet tulevat, kun puhutaan Lappareiden parhaasta slovarista. Päävokalistina jälleen Hedkrok.

Kaupungin suudelluin suu - Biisi, joka ei aluksi vaikuttanut miltään, mutta enemmän kuunneltuna kuuluu jo levyn parhaimmistoon. Loppupuolen "päänsekoitusosuus" on Lapinlahden linnut-huumoria tyypillisimmillään. Wahlsten laulaa.

Pää täynnä lompakko tyhjä - Hiskin laulama tylsähkö rallatus. Sävellys on Hiskin, Hate Kinnusen ja Devil Virtasen kyhäämä. Ehkäpä Hedkrokin kannattaisi pitää sävellysohjat visusti käsissään, kun Pekka Rechardtin lähdön jälkeen hänelle ei tunnu olevan kunnon haastajia.

Turun tuomiokirkon kellot lyövät minua - Toteutukseltaan ja myös sävellykseltään näppärä biisi. Säestykseen osallistuvat aidot Turun tuomiokirkon kellot.

Suomi takaisin - Toinen levyn helmistä. Vaikka periaatteessa olenkin EU:n kannalla, tämä perinteistä suomikuvaa puisine huuseineen, Suomen markkoineen, Spedo Showneen ja Kekkosineen takaisin huutava biisi saa isänmaalliset tunteet pintaan. Klassikon ainesta.


Lapinlahden linnut oli parhaimmillaan vuosina 1988-1990, jolloin se teki paitsi kolme parasta levyään (Lauluja nuppilasta, Elämä janottaa ja Tähdet kertovat), myös kaksi parasta TV-sarjaansa. Sen jälkeen taso on tasaisesti hiipunut, mutta mitään pohjakosketusta ei kuitenkaan ole tullut. Edellistä levyä Isoa munaa en ole kokonaan kuullut, mutta muutaman kuulemani biisin perusteella sanoisin tämän olevan ainakin edeltäjäänsä parempi.

***

 

[Paitselo]

Moto, kiitos.

Hoisit homman niin että pakkohan tuo levy on käydä ostamassa. Tosin minun levyhyllyssäni edellinen Lappareitten levy on niiltä ajoilta kun mukana kohelsivat vielä Tapio Liinoja ja Mikko Kivinen.

MUUTEN, miten ihmeessä tässä ketjussa ei ole vieläkään arvosteltu Maija Villkumaa Eitä? Meikäläisen jälkikasvu hankki tuon levyn kesäkuussa jua pääsi käymään niin hassusti että poika ei tykännytkään! Vaan minäpä tykkään! Laittakaa nyt ihmeessä kommentteja te levyyn tutustuneet. Minä teen oman syväanalyysini hieman myöhemmin paremmalla ajalla.

Maijaa siteeraten: kusipää kun kuolee, aina syntyy uus...

PSST: minkähän takia takia monet nuoretkin ihmiset käyttävät cd-levyistä nimitystä albumi? Tuosta tulee vain ja ainoastaan mieleen vanhat kunnon rapisevat ja kohisevat vinyyliälppärit isoine pahvikuorineen. Moni nykyteini ei ole eläessään edes vinyylilevyä nähnyt, joten mistä moinen nimitys?

 

[rapster]

Jaaha, josko sitä itsekin "kontribuuttaisi" tähän ketjuun, kun lohkesikin yllättäen tovi luppoaikaa. Seuraavanlaisia levyjä tuli kuunneltua kaverin möksällä:

Tomahawk: Mit Gas

Patton on taas vauhdissa tällä levyllä, ei ole käynyt Raipeja. Levyltä löytyy kiitettävää meuhkaamista, Tool-henkisiä äänivalleja ja tietysti se pakollinen espanjaksi laulettu hituri. Jee jee, jää kuunteluun. Hyvä kännissä.
_

Mokoma: Mokoman 120 päivää

Tämä lätty vakuuttaa minut epätasaisuudellaan, jos jollakin. ensikuulemalla muutaman hyvän biisin vastapainoksi levylle tuntui jääneen liikaa kulunutta open e- ja muuta perusheviriffittelyä ja muuta väsynyttä smegmaa. Laulajan ääni on hieman persoonaton ja jotenkin epävireisen kuuloinen, biisien sanat on tehnyt ilmeisesti naapurin koira. Samaan hengenvetoon täytyy kuitenkin todeta, että suhtaudun suomenkielisiin lyriikoihin huomattavasti suuremmalla kriittisyydellä kuin esim. lontoolaisiin vastaaviin. Kokonaisuutena ei oikein lämmittänyt, mutta ehkä annan tälle kuitenkin vielä uuden tilaisuuden, ennen kuin kiikutan mokoman takaisin levykauppaan. Yritystä on kuitenkin, eikä tällaisia ole Suomessa liikaa.

_

Opeth: Damnation

Jännää ihme fiilistelyä ruotsalaispojilta. Paljonkin kevyempää linjaa edustaa tämä kuin annoin itseni olettaakaan, mutta eipä tuo haittaa, sillä biisit koukkuineen ovat hyviä sekä muusikot laulajineen aikasta taitavia elämöimään. Harmi ettei tule nähtyä Ilosaaressa, kun peruuttivat, perkeleet. Onkohan niiden vanhempi tuotanto (kehuttu Deliverance etenkin) samanlaista kuin tämä?

_

Sekä kerran hirveessä jurrissa kuunneltuna Eelsin Hootenanny kuulosti todella hyvältä, varsinkin biisi "Restraining Order Blues". Tuntuisi siltä, että Souljacker-levyn tietoinen hittitehtailu on vaihtunut taas vähän yksinkertaisempiin soundeihin ja rauhallisempaan menoon, mikä kyllä istuu hyvin artistin tyyliin.

 

[Moto]

Re: Moto, kiitos.

Viestin lähetti Predator
Hoisit homman niin että pakkohan tuo levy on käydä ostamassa. Tosin minun levyhyllyssäni edellinen Lappareitten levy on niiltä ajoilta kun mukana kohelsivat vielä Tapio Liinoja ja Mikko Kivinen.

----

PSST: minkähän takia takia monet nuoretkin ihmiset käyttävät cd-levyistä nimitystä albumi? Tuosta tulee vain ja ainoastaan mieleen vanhat kunnon rapisevat ja kohisevat vinyyliälppärit isoine pahvikuorineen. Moni nykyteini ei ole eläessään edes vinyylilevyä nähnyt, joten mistä moinen nimitys?

Itselläni tilanne on tällä hetkellä Lapparilevyjen kannalta melkeinpä päinvastainen. Alkupään tuotanto minulla oli aikoinaan kasetteina, kun en vielä CD-soitinta (tai vinyylisoitinkakaan) omistanut, mutta typeryyksissäni menin laittamaan ne pois. Viime aikoina olenkin vähän paikkaillut puutteita. Niitä vanhempia tuntuu olevan aika hankala löytää, kun uusia painoksia ei kai pahemmin olla otettu.

Ehkäpä tuo 'albumi' on paras nimitys, kun puhutaan pitkäsoitoista. LP ei oikein sovi CD:stä puhuessa ja pelkkä CD ei tee eroa sinkkujen ja albumeiden välille... Vinyyliaikana nuo nimitykset olivat niin selkeitä. LP, EP, maxi, sinkku... Nykyään kaikki on vaikeampaa. Onhan käsite 'sinkun b-puoli' jäänyt myös elämään ja hyvä niin. Joidenkin tyrkyttämä 'sinkun bonusraita' kuulostaa idioottimaiselta.