Levyarvosteluketju

[Tpip]

Asa Masa - Jou Jou

Asan julkaisuhistoriaan peilaten, oli mielenkiintoista päästä kuuntelemaan mihin suuntaan Asa vie suomihiphopin tällä kertaa. Jou Jou on Matti Salon kuudes studioalbumi, tällä kertaa Asa Masa -nimellä julkaistuna ja musiikillisesti edelliset levyt ovat joka kerta ottaneet aina askeleen lähemmäs suomalaisugrilaista etnomusiikka. Itseasiassa tällä kertaa mennään soundillisesti ehkä askel taaksepäin, ei negatiivisella tavalla, mutta levy soundiltaan huomattavasti lähempänä Terveisiä kaaoksesta -albumia, kuin Loppuasukas -lättyä. Kansanmusiikki kuuluu toki levyllä, mutta jollain tavalla tämä on lähempänä hip hopia kuin välillä hyvinkin mystinen Loppuasukas. Samoin iloisuus ja leikkisyys tulee Jou Jou:lla esille käytännössä koko levyn. Siinä missä Via Karelia oli aatteellista, melankolista, Asan omin sanoin "ryssäräppiä", niin nyt mennään huomattavasti kevyemmin. Muutenkin mennään edellisiä suorempaan, Asan sanoitukset ovat olleet usein hyvin monimutkaisia ja monitarkoituksellisia. Nyt on mutkia hieman suoristettu ja homma toimii helvetin hyvin. Sanoitukset pyörivät Suomen ja suomalaisuuden ympärillä hyvähenkisen hiphopilla "hassuttelun" muodossa, kuten albumin nimikin antaa jo ymmärtää, JOU JOU! Asa suomentaa todella loistavasti levyllä muutkin hiphop kliseet. Kokonaisuutena levy on todella ehjä ja viimeisen biisin jälkeen jää kaipaamaan lisää.

Suosittelen todella vahvasti, myös niille joille aattelinen ja vaikeaselkoinen slobo-Asa ei ole uponnut.

 

[Huerzo]

Mylo Xyloto

Nostetaas vanhaa ketjua ylemmäs. Coldplayn Mylo Xyloto päätti kolmen vuoden tauon edellisen hittilevyn jälkeen. Tällä kertaa levy siirtyy ulos stadionrockin kaikkein keskeisimmistä kuvioista ja - ainakin yrittää olla - teemalevy, jossa rakastavaiset jengiläiset tukeutuvat toisiinsa taistelussa vainoavaa yhteiskuntaa vastaan. Teemalevyn teossa ei ole täysin onnistuttu, vaan esimerkiksi My Chemical Romancen vastaavan tasosta jäädään selvästi.

Levyn paras raita on "Charlie Brown", ihmettelen miksi se ei ole single-julkaisuna. Kitarakoukku on helkkarin toimiva ja jää roikkumaan korvakäytäviin pitkiksi ajoiksi. Tunnelmaltaan se on edellisen levyn tasoa ja tyyliä.

Single "Paradise" raikaa kevyen iloisena ja ylittää kuulijan mielialasta ja mausta riippuen ylituotetun ja laskelmoidun singleraidan kynnyksen. Vanhimmat kuuntelijat huomaavat (tahattoman?) lainauksen Roxetten "Wish I Could Fly"-hitin bassoraidasta.

"Every Teardrop Is A Waterfall" on toinen single-lohkaisu, joka jättää toivomisen varaa tuottamispuolen osalta. Oikeastaan ongelma - tuottaminen - vaivaa koko levyä. On säksätystä, helistystä ja äänikikkailua, mutta kuulijalle jää tuntuma, että tällä halutaan todistaa pakonomaista hei-olemme-muuttuneet-asennetta. Pahiten tätä kärsii "Up In Flames", johon lisätty sähkörumpukomppi särkee pahasti korvaan muuten niin kauniin pianoballadin päällä. Kuuntelukertojen myötä asiaan tosin tottuu.

Rihanna lauleskelee mukana "Princess Of China"-kipaleella ja on kumarrus - ei, polvistuminen R&B-sukupolven suuntaan. Toimiva viisu, ja ehkä lähimpänä teemalevyn ideaa ja vaikuttaa lähtökohdalta, jonka perusteella soundimaailmaa on säädetty kohdalleen.

Kokonaisuutena arvosana on "ok", melodioita, suuruuden ja ilmavuuden tunnetta on koko rahan edestä. Mutta toisaalta - tässäkö oli kaikki? Aiempien levyjen koskettavuus on kateissa. Vain levyn yksi kappale, "Charlie Brown", sai hakemaan kitaran esiin, mikä on perinteisesti ollut erinomaisen raidan tunnusmerkki.