Mainos

Lapsi- ja vanhemmuusasiat

  • 115 269
  • 669

Kauko Viisas

Jäsen
Suosikkijoukkue
JYP
Äidin pitäisi ihanteiden ja vähän luonnostaankin olla lapselle kaiken kattava rakastava perusturva, sellainen jonka syliin saa aina juosta kun tarve sitä vaatii. Sellaisen puute aiheuttaa lapsen kehitykselle varmasti erinäistä hallaa, mutta kun tuosta ei vain tunnu löytyvän mitään tutkittua tietoa. Itse en koe mitenkään suuresti traumatisoituneeni äidittömyydestä, mutta kyllähän tuo luonteeseeni on aivan takuulla vaikuttanut.
Jos käsitin oikein, niin äitisi menehtyi sinun ollessasi lapsi.

Oma "äidittömyyteni" liittyy pikkulapsena kuulemaani - ei varmaankaan tarkoitettu korvilleni - keskusteluun äidin ja naapurinrouvan kesken: yksityiskohtia en kerro, mutta viesti oli sangen selvä, en halunnut tuota poikaa, siis minua, enää.

Sen keskustelun kuuleminen, myöhempi äitini käyttäytyminen, on varmuudella vaikuttanut omaan käyttäytymiseeni ja suhtautumiseeni naisia kohtaan ylimalkaan. Miten luulette sen vaikuttaneen? Olenko ollut aggressiivinen vai hakenut hyväksyntää tai jotain muuta siltä väliltä?

Lopulta äitini sulki minut elämästään - toki kuoleman jälkeisen kirjeen kautta, vaikka olin toiseksi viimeinen ihminen, joka ylipäätään häntä tapaili.

Nyt lapseni (aikuinen ihminen nykyään) äiti on lopettanut yhteydenpidon lapseensa jostain syystä.

En voi olla ajattelematta, että alitajuisesti rakastuin naiseen, joka on melko vahvasti äitini kaltainen.
 

K.A.H

Jäsen
Suosikkijoukkue
Porin Ässät
Jos käsitin oikein, niin äitisi menehtyi sinun ollessasi lapsi.

Oma "äidittömyyteni" liittyy pikkulapsena kuulemaani - ei varmaankaan tarkoitettu korvilleni - keskusteluun äidin ja naapurinrouvan kesken: yksityiskohtia en kerro, mutta viesti oli sangen selvä, en halunnut tuota poikaa, siis minua, enää.

Sen keskustelun kuuleminen, myöhempi äitini käyttäytyminen, on varmuudella vaikuttanut omaan käyttäytymiseeni ja suhtautumiseeni naisia kohtaan ylimalkaan. Miten luulette sen vaikuttaneen? Olenko ollut aggressiivinen vai hakenut hyväksyntää tai jotain muuta siltä väliltä?

Lopulta äitini sulki minut elämästään - toki kuoleman jälkeisen kirjeen kautta, vaikka olin toiseksi viimeinen ihminen, joka ylipäätään häntä tapaili.

Nyt lapseni (aikuinen ihminen nykyään) äiti on lopettanut yhteydenpidon lapseensa jostain syystä.

En voi olla ajattelematta, että alitajuisesti rakastuin naiseen, joka on melko vahvasti äitini kaltainen.
Kyllä, äitini menehtyi kun olin lapsi. Ei kuitenkaan vielä silloin 2-vuotiaana kun hän elämästäni häipyi. Siinä vaiheessa vanhemmilleni tuli avioero äitini alkoholismin tai oikeammin sekakäytön takia. Seuraavat vuodet äitini eli jossain juoppoporukoissa, en edes tiedä missä, kunnes pääsi kuiville 6 vuodeksi. Siinä vaiheessa tapasin häntä kerran viikossa, ja meillä oli ihan hauskaa yhdessä. Äiti oli selvänä erittäin hyvä ihminen, mutta aivan liian herkkä tähän maailmaan. Valitettavasti sitten 6 vuoden kuivilla olon jälkeen hän jälleen retkahti, ja se koitui sitten lopullisesti hänen kohtalokseen. Mistään en ole hänelle katkera. Mielenterveyden kanssa hän olisi tarvinnut apua, eikä sille mitään voi kun ihminen sairastuu.

Teki pahaa lukea tuo sinun tarina, isänä en mitenkään voi käsittää miten joku ei voi kiintyä omaan lapseensa. Itselleni tekee välillä pahaa olla työpäivän verran erossa tyttärestäni, ikävä iskee siinäkin ajassa. Jostain olen kuullut, että ihmiset usein tuppaavat valitsemaan puolisokseen vanhempiensa kaltaisen ihmisen. Voihan tuo sinun kohdallasi todella olla niin. Onhan minunkin puolisollani herkkä mieli, eli siinä mielessä jotain samaa äitini kanssa.
 
Viimeksi muokattu:

Kauko Viisas

Jäsen
Suosikkijoukkue
JYP
Teki pahaa lukea tuo sinun tarina, isänä en mitenkään voi käsittää miten joku ei voi kiintyä omaan lapseensa.
Tässäkin on monia tekijöitä, joita on vaikea selittää tai ymmärtää kun ei tiedä kaikkia kulloisia tilanteita. Äitini oli parhaimmillaan erittäin hyvä äiti kuitenkin, mutta koin aina, että "pilasin hänen elämänsä". Sehän ei ole totta, vai pilasinko?

Kuulin usein äitini sanovan, että on liitossa vain lapsien vuoksi. MIksi ihmeessä? Tätä olen ihmetellyt, mutta kyse lienee vain perinteisestä ajattelusta, että perhe pysyy koossa - muu olisi häpeällistä (puhumme siis 70-luvusta).

Minä päädyin eroon lapseni äidin kanssa juurikin lapsen edun ja omien kokemusteni vuoksi ja väitän, että ratkaisu oli oikea vaikkakin radikaali.

Bonuslapsi synnyttää ensiviikolla, toisella on jo kaksi lasta - myös isovanhemmuudella on aikansa ja paikkansa.
 

Alex

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara
Itseäkin ”huijattiin”, että vauva- ja taaperoaika olisi se pahin koetinkivi, mutta totuus on iskenyt nyt kun vanhempi lapsi on 5v ja vastustaa kaikkea mahdollista samalla kun nuorempi on 2v ja omaa myös vahvan oman tahdon. Tämä yhdistelmä on huomattavasti pahempi kuin kumpikaan vauva-aika ja toivottavasti tämä loppuu pian. Arki on aika kovaa vääntämistä vanhemman kanssa, joka ei tiedä onko tällä hetkellä pieni vai iso. Lopulta itku tulee helposti kun on ensin vastustanut kaikkea mahdollista.

Eiköhän tämä helpota jo vuoden sisällä kun molemmat pääsevät pahimman vaiheen ohi. Eikä kannata tosiaan tuomita vanhempia, jotka eivät saa uhmaikäisiä kuriin, se ei todellakaan ole kovin helppoa ilman huutoa.
 

Pallister

Jäsen
Suosikkijoukkue
NHL
Itseäkin ”huijattiin”, että vauva- ja taaperoaika olisi se pahin koetinkivi, mutta totuus on iskenyt nyt kun vanhempi lapsi on 5v ja vastustaa kaikkea mahdollista samalla kun nuorempi on 2v ja omaa myös vahvan oman tahdon. Tämä yhdistelmä on huomattavasti pahempi kuin kumpikaan vauva-aika ja toivottavasti tämä loppuu pian. Arki on aika kovaa vääntämistä vanhemman kanssa, joka ei tiedä onko tällä hetkellä pieni vai iso. Lopulta itku tulee helposti kun on ensin vastustanut kaikkea mahdollista.

Eiköhän tämä helpota jo vuoden sisällä kun molemmat pääsevät pahimman vaiheen ohi. Eikä kannata tosiaan tuomita vanhempia, jotka eivät saa uhmaikäisiä kuriin, se ei todellakaan ole kovin helppoa ilman huutoa.
Tämä on hyvin tuttua täällä ja nyt kun tuo pahin uhmaikä on takana niin suorastaan ihmetyttää siitä selvittiin ilman mitään sen ihmeellisempää.
Poikani on hyvin itsepäinen sekä myös lyhyellä pinnalla varustettu mikä peritty molemmilta vanhemmilta.
Hemmetin raskasta oli kyllä välillä väsyneenä väitellä ties mistä, siihen korona ja sota Ukrainassa kertauksineen niin kyllä oli pinna tiukalla+ tes-neuvottelut perään missä olin mukana jonkun verran.
Ja myönnän suorilta että kyllä siinä pinna paloi itseltä monta kertaa kun mikään ei käynyt vaikka välillä kävin jäähdyttelemässä itseäni ulkona yms.
Nyt kun uhmaikä on takana niin välillä mietin että miksi sitä oli niin pinna kireällä välillä kun jälkikasvu on lähes enkeli vrt. parin vuoden takaiseen verrattuna. Päiväkodin hoitajakin ihmetteli kun näki pojan vapaa-ajalla sattumalta että onpa poika muuttunut.
Jännä juttu tuon uhmaiän kanssa oli se että ollessa mummillaan ei oireita ilmennyt. Edes yökylässä ei minkäänlaista kiukuttelua.
Neuvola sanoi tämän olevan normaalia kun mummi on ollut syntymästä asti hyvin lähellä lasta päivittäin ja lapsi tuntee hänet kuin lähiperheen eli ei ole normaalia "vieraskoreutta".

Eli tsemppiä sinne. Kyllä se siitä vaikka välillä käykin ulkona tuuleen huutamassa.
 

L. Öysä

Jäsen
Suosikkijoukkue
Valioliiga
Teki pahaa lukea tuo sinun tarina, isänä en mitenkään voi käsittää miten joku ei voi kiintyä omaan lapseensa.
En itsekään tätä isänä pysty käsittämään, mutta lapsena ja isäni poikana valitettavasti kyllä. Oma lapsuuteni meni isäni pahenavaa alkoholiongelmaa katsellessa. Näin häntä keväästä syksyyn pääosin viikonloppuisin reissutöiden vuoksi, jos hän oli siinä kunnossa että pystyi kotiin tulemaan. Talvisin töitä ei aina ollut ja silloin hän oli enimmäkseen kotona. Äitini teki vuorotöitä ja minulle vanhimpana lapsena lankesi mm. vastuu sammuneen isäni herättelystä autotallista autostaan ja varmistaa että hän pääsee sänkyyn ennenkuin äitini palaa aamulla töistä kotiin. Näin pääsi vähemmällä eikä tarvinnut kärsiä riidasta (mykkäkoulusta). Koskaan näistä asioista ei puhuttu ääneen ennenkuin isäni viimein oli tappaa itsensä, mutta sen sijaan käyttikin viimeisen oljenkortensa ja raitistui. Itseäni tässä sopassa on jäänyt vaivaamaan se, että asiaa ei koskaan käsitelty missään tai kenenkään toimesta meidän lasten näkökulmasta. Olen onnellinen isäni puolesta, että hän raitistui, mutta minä menetin isäni jo hyvin pienenä enkä koskaan saanut häntä takaisin. Joskus mietin, että pitäisi varmaan sulkeutua hänen kanssaan vaikka viikonlopuksi mökille tekemään sitä mitä me ei olla koskaan tehty, eli puhumaan. En voi kuin toivoa koko sydämestäni, että olen itse osannut olla omille lapsilleni edes hieman enemmän läsnä ja turvana kuin mitä itse olen osakseni saanut.
 

Pallister

Jäsen
Suosikkijoukkue
NHL
En itsekään tätä isänä pysty käsittämään, mutta lapsena ja isäni poikana valitettavasti kyllä. Oma lapsuuteni meni isäni pahenavaa alkoholiongelmaa katsellessa. Näin häntä keväästä syksyyn pääosin viikonloppuisin reissutöiden vuoksi, jos hän oli siinä kunnossa että pystyi kotiin tulemaan. Talvisin töitä ei aina ollut ja silloin hän oli enimmäkseen kotona. Äitini teki vuorotöitä ja minulle vanhimpana lapsena lankesi mm. vastuu sammuneen isäni herättelystä autotallista autostaan ja varmistaa että hän pääsee sänkyyn ennenkuin äitini palaa aamulla töistä kotiin. Näin pääsi vähemmällä eikä tarvinnut kärsiä riidasta (mykkäkoulusta). Koskaan näistä asioista ei puhuttu ääneen ennenkuin isäni viimein oli tappaa itsensä, mutta sen sijaan käyttikin viimeisen oljenkortensa ja raitistui. Itseäni tässä sopassa on jäänyt vaivaamaan se, että asiaa ei koskaan käsitelty missään tai kenenkään toimesta meidän lasten näkökulmasta. Olen onnellinen isäni puolesta, että hän raitistui, mutta minä menetin isäni jo hyvin pienenä enkä koskaan saanut häntä takaisin. Joskus mietin, että pitäisi varmaan sulkeutua hänen kanssaan vaikka viikonlopuksi mökille tekemään sitä mitä me ei olla koskaan tehty, eli puhumaan. En voi kuin toivoa koko sydämestäni, että olen itse osannut olla omille lapsilleni edes hieman enemmän läsnä ja turvana kuin mitä itse olen osakseni saanut.
Sama täällä. Oma isäni alkoholisoitui pikkuhiljaa juuri kun olin kasvamassa teiniksi, jäi varhaiseläkkeelle valitettavan sairastumisen johdosta ja ongelma paheni valitettavasti juuri kun olin menossa yläasteelle kun aikaa ja rahaakin oli, toki äitini oli tajunnut ottaa eron jo aikaa sitten, kiitos siitä hänelle. Mutta viikonloppuna kun olin hänen luonaan niin ei pystynyt siltikään olemaan selvinpäin, muistan kun oli vessassa pakko käydä piilopullolla ja luuli että en tajua.
Oli kiva pienessä kunnassa olla "kylillä" kun oma isä makasi välillä ojassa paikallisen edessä ja 10 tuttua kävi sen ilmoittamassa. Yksikään ei tosin vittuillen sanonut joten ilmapiiri nykyiseen oli varsin eri 90-luvulla eikä häntä vedetty turpaan niinkuin osaa muista juopoista jos joku muistaa tuon "juopunmetsästyksen" mitä ysärillä jotkut 15-18v. "kovikset" harrastivat paikallisten edessä. Toki olisivat saaneet yllätyksen jos tuo olisi tolpillaan pysynyt, oma nenä on vieläkin vähän vinossa kun kerran tirvaisi siihen aikuisiän ainoassa selvittelyssä.
60v. ehti elämään elämäänsä niinkuin halusi, poltti ketjussa ja veti viinaa. Lääkäri sanoi minulle että lääketieteen ihme kun eli 71v. noilla elintavoilla eikä paljon mistään piitannut ja menehtyi vielä kaiken lisäksi tapaturmaisesti eikä mihinkään sairauteen, varsinkaan loppuvuosina kun oli lääkkeitä yms. määrätty.

Se on sanottava että teini-iän huolesta kun pääsi yli niin ei oikeastaan kiinnostanut mitä tekee ja missä, sen olen koittanut muistaa oman jälkikasvun kohdalla.
 

K.A.H

Jäsen
Suosikkijoukkue
Porin Ässät
En itsekään tätä isänä pysty käsittämään, mutta lapsena ja isäni poikana valitettavasti kyllä. Oma lapsuuteni meni isäni pahenavaa alkoholiongelmaa katsellessa. Näin häntä keväästä syksyyn pääosin viikonloppuisin reissutöiden vuoksi, jos hän oli siinä kunnossa että pystyi kotiin tulemaan. Talvisin töitä ei aina ollut ja silloin hän oli enimmäkseen kotona. Äitini teki vuorotöitä ja minulle vanhimpana lapsena lankesi mm. vastuu sammuneen isäni herättelystä autotallista autostaan ja varmistaa että hän pääsee sänkyyn ennenkuin äitini palaa aamulla töistä kotiin. Näin pääsi vähemmällä eikä tarvinnut kärsiä riidasta (mykkäkoulusta). Koskaan näistä asioista ei puhuttu ääneen ennenkuin isäni viimein oli tappaa itsensä, mutta sen sijaan käyttikin viimeisen oljenkortensa ja raitistui. Itseäni tässä sopassa on jäänyt vaivaamaan se, että asiaa ei koskaan käsitelty missään tai kenenkään toimesta meidän lasten näkökulmasta. Olen onnellinen isäni puolesta, että hän raitistui, mutta minä menetin isäni jo hyvin pienenä enkä koskaan saanut häntä takaisin. Joskus mietin, että pitäisi varmaan sulkeutua hänen kanssaan vaikka viikonlopuksi mökille tekemään sitä mitä me ei olla koskaan tehty, eli puhumaan. En voi kuin toivoa koko sydämestäni, että olen itse osannut olla omille lapsilleni edes hieman enemmän läsnä ja turvana kuin mitä itse olen osakseni saanut.
Kaikkea sitä lapset joutuvatkin kestämään vanhempiensa toilailujen tähden. Osanottoni sinulle siitä. Minä onneksi olin niin pieni kun äitini joi kotona, etten muista siitä yhtään mitään. Jotain kuitenkin kuullut isältäni. Mutta, ei meilläkään noista asioista juuri koskaan puhuta. Se taitaa olla nuo tietyn sukupolven miehet sellaisiksi kasvaneet, että mistään ei puhuta mitään. Korkeintaan eilisistä urheilutuloksista.
 
Suosikkijoukkue
HIFK
En itsekään tätä isänä pysty käsittämään, mutta lapsena ja isäni poikana valitettavasti kyllä.
Sama täällä.
Liitytään vielä joukkoon sanoen myöskin, että sama täällä.

Isän alkoholismi ja yleinen perusluonne muutenkin oli kaikkea muuta kuin, miten sen sanoisi, välittävä.
Ei miltään osin paha ihminen, ei olisi tehnyt pahaa kärpäsellekään, mutta isä oli vain paikalla, ei läsnä.
Alkoholi vei enemmän ja enemmän ihmistä ja käytännössä isähahmo puuttui koko lapsuuden, vaikka se isä olikin paikalla.
Lapsena kasvaessa ja varhaisaikuisena sitä tunsi häpeää ja vihaa asiasta. Tuntui, että jäi niin paljon isä-poika asioita täysin kokematta.

En voi kuin toivoa koko sydämestäni, että olen itse osannut olla omille lapsilleni edes hieman enemmän läsnä ja turvana kuin mitä itse olen osakseni saanut.
Nyt viisivuotiaan pojan isänä sitä on osannut ottaa myös voimavaroja sieltä omasta lapsuudesta ja nuoruudesta.
Tietää mitä olisi itse halunnut saada, hetkiä, asioita ja kokemuksia, niin nyt varmasti osaa paremmin antaa niitä omalle lapselleen.
 

Knox

Jäsen
Suosikkijoukkue
Flyers
Joo siis todellakin näin. Mutta pakko kommentoida tuohon alempaan kappaleeseen, että jos oletettavasti sinulla on vasta yksi alle 2-vuotias niin voin sanoa kaikella kunnioituksella, että et tiedä vielä yhtään mitään mistään. Tämä siis kaikella rakkaudella, eikä mitenkään vittuillen.

Omasta kokemuksesta tuo 1-2-v aika yhden lapsen kanssa oli jälkeenpäin ajateltuna niin helppoa ja mukavaa, kun pieni taapero teki iloisesti kaiken mitä sanottiin ja ohjeistettiin. Sitten iski oikein kunnon helvetillinen uhma päälle siinä 2,5 vuoden kohdalla ja yhtäkkiä siitä ihanasta enkelistä muodostui kaikkea vastustava anarkisti-demoni. Siihen vielä sopivasti pikkusisaruksen syntymä niin soppa oli aika valmis. Ja sitä tässä on eletty viimeisen vuoden ajat, kun kuopus täyttää ensi viikolla ensimmäisen vuoden.

Mikä tässä oli pointtina... Ainiin se, että vähän kaduttaa kun alle 2-vuotiaan vanhempana minäkin tuomitsin mielessäni niitä vähän isompien lasten vanhempia, kun eivät saaneet lapsiaan kuriin. Mutta se uhma, joo onnea siihen teillekin @Knox . Se tulee sieltä kyllä ennemmin tai myöhemmin ja silloin ymmärrät, ettei kaikki ollutkaan niin kuin välttämättä olit ajatellut. Mutta joo, niinhän sitä sanotaan, että vanhemmuus on vaikeaa vain hyville vanhemmille. Koitetaan kaikki olla hyviä vanhempia parhaamme mukaan.

Kirjoitin vissiin epäselvästi, mutta meillä on kaksi lasta, toinen neljä ja toinen alle parivuotias.

Joten uhmat, kiukuttelut ja muut ihanuudet on varsin tuttuja. Mutta en ymmärrä miten esimerkiksi uhma vaikuttaa asiaan, kyllä me vaaditaan perusasioita lapsilta vaikka heillä olisi minkälainen uhmakohtaus päällä.

Ja alunperin taisin viitata ruokailuun, ja siihen että kyllä neljävuotiaalta voi vaatia jo tiettyjä asioita ruokapöydässä. Toki neljävuotias on vielä pieni lapsi, eikä häneltä voi odottaa kohtuuttomia, mutta ikätason mukaan ainakin meillä on opeteltu ja vaadittu asioita. Kuopus on taas kohta kaksi, ja häneltä ei oikeastaan voi vaatia pöydässä kuin sen, että syö ylipäänsä.

Ja kurin puutteella viittasin siihen, että aika monesti näkee tilanteita missä lapsi tekee just miten haluaa, eikä vanhemmat edes yritä puuttua käytökseen. Pahimmillaan homma on juuri sitä, että isommat lapset terrorisoivat leikkipuistossa menoa, eikä pienemmät uskalla leikkiä kunnolla.
 

Eddie

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kärpät & kaikki karsintasarjat
En jaksa pidemmin kirjoittaa, mutta meillä on kaksi Asperger tai nepsy lasta ja kaksi "normaalia". Voin sanoa, että ei ole maailman helpoin homma käsitellä asiaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät usko tällaisiin diagnooseihin tai vähättelevät asiaa heti, jos sattuu tulemaan puheeksi. En olekaan asiasta puhunut enään kenellekään vuosiin. Valitettavasti nämä vähättelijät ja ei uskovat ovat aika lähellä.

Voin itse sanoa kokemusperäisesti, että nämä diagnoosit eivät ole turhia, eikä niitä ole kenenkään ulkopuolisen syytä vähätellä kenellekään. Minulla sattuu tässä olemaan aika hyvä näkökulma näihin asioihin ja näen joka päivä ne erot ja ongelmat. Asperger lapset ovat toki kykeneviä moniin asioihin ja ehdottomasti yhtä rakkaita. He vain näkevät tämän maailman vähän eri tavalla ja käsittelevät asioita eri tavalla. Siihen liittyy hirveä määrä asioita, joita ei pysty sanoittamaan ja jotka huomaa vain jos elää koko ajan heidän kanssaan. Ulkopuolinen voi parin tunnin näkemisellä pitää täysin normaalina ja siten vähätellä näitä tai väittää hölynpölyksi.
 
Kirjoitin vissiin epäselvästi, mutta meillä on kaksi lasta, toinen neljä ja toinen alle parivuotias.

Joten uhmat, kiukuttelut ja muut ihanuudet on varsin tuttuja. Mutta en ymmärrä miten esimerkiksi uhma vaikuttaa asiaan, kyllä me vaaditaan perusasioita lapsilta vaikka heillä olisi minkälainen uhmakohtaus päällä.

Ja alunperin taisin viitata ruokailuun, ja siihen että kyllä neljävuotiaalta voi vaatia jo tiettyjä asioita ruokapöydässä. Toki neljävuotias on vielä pieni lapsi, eikä häneltä voi odottaa kohtuuttomia, mutta ikätason mukaan ainakin meillä on opeteltu ja vaadittu asioita. Kuopus on taas kohta kaksi, ja häneltä ei oikeastaan voi vaatia pöydässä kuin sen, että syö ylipäänsä.

Ja kurin puutteella viittasin siihen, että aika monesti näkee tilanteita missä lapsi tekee just miten haluaa, eikä vanhemmat edes yritä puuttua käytökseen. Pahimmillaan homma on juuri sitä, että isommat lapset terrorisoivat leikkipuistossa menoa, eikä pienemmät uskalla leikkiä kunnolla.
Joo siis olen täysin samaa mieltä tuosta kaikesta. Eikä tuo alkuperäinen viestini sinänsä liittynyt pelkästään sinuun vaan yleisesti avasin omaa tilannettani.
 

Orlando

Jäsen
Suosikkijoukkue
Porin Ässät
Itseäkin ”huijattiin”, että vauva- ja taaperoaika olisi se pahin koetinkivi, mutta totuus on iskenyt nyt kun vanhempi lapsi on 5v ja vastustaa kaikkea mahdollista samalla kun nuorempi on 2v ja omaa myös vahvan oman tahdon. Tämä yhdistelmä on huomattavasti pahempi kuin kumpikaan vauva-aika ja toivottavasti tämä loppuu pian. Arki on aika kovaa vääntämistä vanhemman kanssa, joka ei tiedä onko tällä hetkellä pieni vai iso. Lopulta itku tulee helposti kun on ensin vastustanut kaikkea mahdollista.

Eiköhän tämä helpota jo vuoden sisällä kun molemmat pääsevät pahimman vaiheen ohi. Eikä kannata tosiaan tuomita vanhempia, jotka eivät saa uhmaikäisiä kuriin, se ei todellakaan ole kovin helppoa ilman huutoa.
Meillä tähän mennessä kaikista pahin sekoilu alkoi tässä kesän kynnyksellä, kun pojat täyttivät 3- ja 6 vuotta.

Tuo n. kolmivuotiaana alkava muutos oli tietyllä tapaa ennakoitavissa, kun vanhemman kanssa sama käyty läpi, mutta 6-vuotiaan uusi "tahtoikä" tuli vähän yllätyksenä. Toki vanhemman lapsen muutos voi johtua puhtaasti pikkuveljen muutoksesta.

Joka tapauksessa kesä oli enemmän tai vähemmän kireitä hermoja, mutta nyt vanhemman pojan eskarin alettua helpottanut jonkin verran. Varmaan ihan puhtaasti senkin takia, etteivät joudu katselemaan toistensa naamoja koko aikaa.
 

1stApril

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ässät
En jaksa pidemmin kirjoittaa, mutta meillä on kaksi Asperger tai nepsy lasta ja kaksi "normaalia". Voin sanoa, että ei ole maailman helpoin homma käsitellä asiaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät usko tällaisiin diagnooseihin tai vähättelevät asiaa heti, jos sattuu tulemaan puheeksi. En olekaan asiasta puhunut enään kenellekään vuosiin. Valitettavasti nämä vähättelijät ja ei uskovat ovat aika lähellä.

Voin itse sanoa kokemusperäisesti, että nämä diagnoosit eivät ole turhia, eikä niitä ole kenenkään ulkopuolisen syytä vähätellä kenellekään. Minulla sattuu tässä olemaan aika hyvä näkökulma näihin asioihin ja näen joka päivä ne erot ja ongelmat. Asperger lapset ovat toki kykeneviä moniin asioihin ja ehdottomasti yhtä rakkaita. He vain näkevät tämän maailman vähän eri tavalla ja käsittelevät asioita eri tavalla. Siihen liittyy hirveä määrä asioita, joita ei pysty sanoittamaan ja jotka huomaa vain jos elää koko ajan heidän kanssaan. Ulkopuolinen voi parin tunnin näkemisellä pitää täysin normaalina ja siten vähätellä näitä tai väittää hölynpölyksi.

Eipä näihin voi oikein muuta neuvoa antaa, kun jättää nämä vähättelijät omaan arvoonsa. Itsellä kokemusta refluksista kärsivän lapsen syömättömyydestä. Ei vaan ymmärretä lapsen äidin kanssa, että "kyllä lapsi syö, kun sillä on nälkä" tai "lapsi on vaan nirso".
 

Pottakameli

Jäsen
Suosikkijoukkue
JYP
Itseäkin ”huijattiin”, että vauva- ja taaperoaika olisi se pahin koetinkivi, mutta totuus on iskenyt nyt kun vanhempi lapsi on 5v ja vastustaa kaikkea mahdollista samalla kun nuorempi on 2v ja omaa myös vahvan oman tahdon.
Se on vähän arpapeliä aina millaisena mikäkin aika näyttäytyy. Jokainen on niin erilainen yksilö kasvaessaan.

Toisaalta haasteet elämässä ei lopu, kun lasten kasvaessa tulee aina uusia tilalle.

Omat lapset on pian tuollaisen esiteiniyden kynnyksellä ja aika helppoa sillä lailla on ollut, vaikka hieman jotain
orastavaa teineilyä on välillä ollutkin.

Toki toisella lapsella on vielä tuo autismi diagnoosina, niin se tuo pientä lisämaustetta elämään...mutta ei kuitenkaan tuo huonoa makua ollenkaan.

En kyllä yhtään kaipaa vauvoja tai haluaisi sellaisia tulevaisuudessakaan, jos joskus johonkin ns. Oikeaan/normaaliin parisuhteeseen vielä eksyy. Voi tosin olla ettei huvita sekään, kun ei ole vuosiin huvittanut.

Antaa muiden lisääntyä.
 

Hepitus

Jäsen
Suosikkijoukkue
SaiPa
Mitä tuohon lapsuudenkotiin tulee, niin en kyllä itsekään muista juurikaan tapauksia, että vanhempani olisivat esimerkiksi sanoneet rakastavansa minua. Isäni en muista kertaakaan halanneen tai osoittaneen rakkautta oikein millään tavalla. Ei kai ole vain kyennyt siihen. Se isän alkoholismi oli asia, joka siellä lapsuudenkodissa niin valtavan voimakkaasti vaikutti kaikkeen ja varjosti kaikkea. Äidillä meni valtavasti energiaa siihen isän kanssa riitelyyn, ja ei hänkään varmaan oikein kokenut sellaista rakastavaa parisuhdetta milloinkaan, jota olisi oikeasti kaivannut. Ja tietysti tuo on sitten säteillyt eteenpäin myös minuun.

Se miten nämä on minulla oireilleet on sitten aikamoisen heikko itsetunto, ylikiltteys ja liiallinen ihmisten miellyttäminen. Hyväksynnän loputon kerjääminen, ja erilaiset addiktiot. Sellainen sanoittamaton paha olo tuolla sisällä.

Kyllähän lapsen itsetunnon ja terveen minäkuvan muodostumisen nimissä on aivan mittaamattoman tärkeää, että hänelle sanotaan ja näytetään se, että miten häntä rakastetaan.
Tämä oli kuin omalta näppäimistöltä. Täysin sama kohtalo täällä.

Onneksi omat lapseni ovat saaneet kokea rakkautta ja läheisyyttä, mutta tähän on vaikuttanut se, että vaimoni on suhteellisen tasapainoinen ja rakastettava ihminen.
-h-
 

K.A.H

Jäsen
Suosikkijoukkue
Porin Ässät
Kyllähän lapsen itsetunnon ja terveen minäkuvan muodostumisen nimissä on aivan mittaamattoman tärkeää, että hänelle sanotaan ja näytetään se, että miten häntä rakastetaan.
Aivan totta. Liian moni lapsi joutuu kotonaan elämään niin, ettei saisi olla olemassa tai ettei häntä huomata. Itselläni on siitä kokemusta, ja kyllä se näkyy minussa tänäkin päivänä.
 

Tadu

Jäsen
Suosikkijoukkue
Україна
Se miten nämä on minulla oireilleet on sitten aikamoisen heikko itsetunto, ylikiltteys ja liiallinen ihmisten miellyttäminen. Hyväksynnän loputon kerjääminen, ja erilaiset addiktiot. Sellainen sanoittamaton paha olo tuolla sisällä.
Kuvaa myös alle 30-vuotiasta minua, varmaankin samoista syistä. Jotenkin kuitenkin näin jälkikäteen ajateltuna pääsin tuosta yli noin kolmekymppisenä. Nykyään mulla on ihan ok itsetunto ja osaan pitää puoleni. Muutos varmaan näkyi silloin ulospäinkin kun tapasin samoihin aikoihin nykyisen vaimoni, ja kohta 10 vuotta yhdessä. Sitä ennen yritin selvästi miellyttää muita, kun nykyään osaan olla oma itseni.

Hankalia juttuja.
 

Creed Bratton

Jäsen
Suosikkijoukkue
Україна
Siirrän tämän tänne…

Painavaa asiaa varsinkin pienten lasten sähköpotkulautailusta. Jotainhan tälle "villin lännen" meiningille pitäisi tehdä.

Tää kertoo paljon tietyistä vanhemmista, kun ei aseteta mitään rajoja lapsille ja alakouluikäisillä on älypuhelimet maksuominaisuuksilla. Ihan järjetöntä.

Kyseenalaistan suuresti miksi alakoululaisella pitäisi olla älypuhelin.

Puhumattakaan siitä, että annetaan sen lapsen ladata kaikenmaailman skuuttisovellukset ja annetaan siihen vielä maksukortti. Sitten, kun lapsi makaa ruumishuoneella niin joku ”vuoden tyhmin vanhempi”-palkinto voitaisiin antaa.

Jos nyt vielä jatkan tätä valitusvirttä tyhmistä vanhemmista, niin oltiin viime viikolla yhtenä iltana Leppävaaran maauimalassa koko perhe (2- ja 5-vuotiaat tytöt). Kiinnitin aika nopeasti huomiota, kun sellainen 3-4 vuotias poika ilman mitään kellukkeita pyöri siinä lasten altaassa (olisko siinä metrin verran vettä) yksin. Jossain kohtaa vaimo kysyi häneltä onko hänellä kaikki ok, mutta näytti olevan. ”Yllättäen” pojan vanhemmat keskittyivät enemmän ottamaan aurinkoa ja selaamaan kännykkää auringonottopaikalla. Lähtiessä olisi tehnyt mieli mennä kysymään, että haluatteko te liittyä niiden vanhempien joukkoon kenen lapsi on hukkunut kesän aikana, kun ei paljoa kiinnostanut lapsen menoa seurata. Mutta onneksi tällä kertaa ei käynyt mitään. Ja ihan kantasuomalaisia olivat.
 

adolf

Jäsen
Suosikkijoukkue
Leijonat & Haminan Palloilijat
Kyllähän tuolla lapsen kohtaamattomuudella, josta täällä on puhuttu, että some on vanhemmille sitä lasta tärkeämpää, varmistetaan hänelle jonkinlaisia ongelmia tulevaisuuteen.

Meidän kaikkien ytimessä on kuitenkin polttava tarve sellaisella nähdyksi ja kuulluksi tulemiselle. Jos vanhempien suunnalta tämä tarve sivuutetaan, niin tuolla ei voi mitenkään olla olematta negatiivisia seurauksia.

Varmaan siinä vanhemmilla itselläänkin on jotain ongelmia sitten itsensä kanssa, jos se Instagram-postauksen saaminen nettiin perhelomalla on tärkeämpää, kuin se että olkeasti olisi läsnä sen lapsen kanssa siellä lomalla.

Viitaten nyt siis tähän esimerkkiin:

Vanhemmat, lapset ja somekäyttäytyminen-teemaan liittyen mainitsen tarinan, minkä aikoinaan näin ulkomaanmatkalla.

Kaksi pariskuntaa, ehkä kolmissakymmenissä, naiset hyvännäköisiä kuin mitkä, mutta naama jatkuvasti norsunvitulla. Toisella pariskunnalla oli ehkä puolivuotias lapsi ja toisella noin viisivuotias.

Tämä viisivuotias kovasti halusi äitinsä huomiota, mutta mamma vain tyrkki poikaa kauemmas, kunnes piti ottaa selfie. Siihen lapsi kelpasi ja muijakin väänsi kasvoilleen tekopirteän hymyn. Kuvan ottamisen jälkeen muksu taas syrjään.

Sitten tuli hetki, jolloin pienempi lapsi meinasi pudota jakkaralta, ja ainoa, joka asiaan kiinnitti huomiota, oli tämä isompi lapsi.
Siinä tuli kyllä surullinen fiilis näiden lasten puolesta.
Ja mietittyä, että moraaliltaan korkein näytti olevan se noin viisivuotias poika.

Loistava esimerkki siitä, että miten kauhean vahingollista someriippuvuus voi olla niin riippuvaiselle itselleen, kuin hänen läheisilleenkin. Ja millaista feikkaamista ne instagram-postaukset sitten kaikkein räikeimmillään voivat niiden tykkäysten kalastelussa olla.
 
Viimeksi muokattu:

madeOFspade

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ässät
Mä ainakin olen niin addiktoituva ihminen, että tein keväällä ratkaisun ja poistin tiktokin puhelimesta. Siihen videoiden selailuun jäi koukkuun ja etenkin omien lasten kanssa hengailu kärsi.

En ole hetkeäkään katunut tuota sovelluksen poistoa.
 

Knox

Jäsen
Suosikkijoukkue
Flyers
Olen tälle palstalle monesti avautunutkin omista appivanhemmista, ja heidän käytöksestään. Nyt tuli sitten itselle raja vastaan kerralla ja tosissaan.

Meidän kuopuksella on pitkä tukka, mikä tietysti on kamalaa koska kyseessä on poika. Ensinnäkin tukka on ihan saatanan tyylikäs, kunnon rokkitukka. Ja toisekseen kysymys on käytönnöstä, poika on niin vilkas että ei se pysy paikallaan kahta sekuntia kauempaa, yritä siinä sitten leikata tukkaa.

Lapset olivat eilen pari tuntia isovanhemmillaan hoidossa, ja minä kävin hakemassa muksut yksin. Pääsin anoppilaan ja suusta pääsi spontaani "mitä helvettiä pojan tukalle on käynyt". Anoppi kertoo ylpeänä että hän leikkasi sitä, ei kuulema nähnyt mitään kun tukka oli tiellä.

Tunsin kuinka veri rupesi kiehumaan ja kuinka raivo valtaa mielen. Pysyin rauhallisena koska lapset olivat vieressä. Kysyin, että mikä saa heidät ajattelemaan, että he voivat tehdä tämmöisiä päätöksiä meidän lapsien asioista. Appiukko rupesi tuhahtelemaan ylimielisesti, että äläpä siinä isottele. Ja sitten lähti, sanoin että vittu tämä on viimeinen kerta kun teette yhtään mitään tämmöistä, että ei saatana ole teidän asia leikata sitä tukkaa. Teillä ei itseasiassa ole mitään sanavaltaa mihinkään lasten asioihin, onko ymmärretty.

Appiukko lähti kävelemään pois, anoppi jankutti miten poika ei nähnyt mitään. Sanoin että älä jaksa valehdella, ei me niin typeriä olla.

Vaimo sai kotona vielä isomman hepulin, laittoi viestin vanhemmilleen että tämä oli viimeinen niitti, saatanan idiootit.

Paljon minäkin olen paskaa heiltä kestänyt, mutta tässä mentiin kaikkien mahdollisten rajojen yli niin että heilahti. Tarhassa on kuvaukset parin viikon päästä, ja pojan tukka näyttää siltä kuin se olisi ite leikannut sen.

Kuka saatana leikkaa TOISEN lapsen hiuksia, ja vain sen takia, että heitä ahdistaa kun pojalla on pitkä tukka.
 

K.A.H

Jäsen
Suosikkijoukkue
Porin Ässät
Olen tälle palstalle monesti avautunutkin omista appivanhemmista, ja heidän käytöksestään. Nyt tuli sitten itselle raja vastaan kerralla ja tosissaan.

Meidän kuopuksella on pitkä tukka, mikä tietysti on kamalaa koska kyseessä on poika. Ensinnäkin tukka on ihan saatanan tyylikäs, kunnon rokkitukka. Ja toisekseen kysymys on käytönnöstä, poika on niin vilkas että ei se pysy paikallaan kahta sekuntia kauempaa, yritä siinä sitten leikata tukkaa.

Lapset olivat eilen pari tuntia isovanhemmillaan hoidossa, ja minä kävin hakemassa muksut yksin. Pääsin anoppilaan ja suusta pääsi spontaani "mitä helvettiä pojan tukalle on käynyt". Anoppi kertoo ylpeänä että hän leikkasi sitä, ei kuulema nähnyt mitään kun tukka oli tiellä.

Tunsin kuinka veri rupesi kiehumaan ja kuinka raivo valtaa mielen. Pysyin rauhallisena koska lapset olivat vieressä. Kysyin, että mikä saa heidät ajattelemaan, että he voivat tehdä tämmöisiä päätöksiä meidän lapsien asioista. Appiukko rupesi tuhahtelemaan ylimielisesti, että äläpä siinä isottele. Ja sitten lähti, sanoin että vittu tämä on viimeinen kerta kun teette yhtään mitään tämmöistä, että ei saatana ole teidän asia leikata sitä tukkaa. Teillä ei itseasiassa ole mitään sanavaltaa mihinkään lasten asioihin, onko ymmärretty.

Appiukko lähti kävelemään pois, anoppi jankutti miten poika ei nähnyt mitään. Sanoin että älä jaksa valehdella, ei me niin typeriä olla.

Vaimo sai kotona vielä isomman hepulin, laittoi viestin vanhemmilleen että tämä oli viimeinen niitti, saatanan idiootit.

Paljon minäkin olen paskaa heiltä kestänyt, mutta tässä mentiin kaikkien mahdollisten rajojen yli niin että heilahti. Tarhassa on kuvaukset parin viikon päästä, ja pojan tukka näyttää siltä kuin se olisi ite leikannut sen.

Kuka saatana leikkaa TOISEN lapsen hiuksia, ja vain sen takia, että heitä ahdistaa kun pojalla on pitkä tukka.
Onpas ärsyttävää käytöstä appivanhemmilta. Ei muuta voi sanoa. Kasvattakaa lapsen hiuksista entistä pidemmät. Niin minä tekisin.
 

Knox

Jäsen
Suosikkijoukkue
Flyers
Onpas ärsyttävää käytöstä appivanhemmilta. Ei muuta voi sanoa. Kasvattakaa lapsen hiuksista entistä pidemmät. Niin minä tekisin.

Juu, mää sanoinkin että alan lakkaamaan siltä kynnet ja pukemaan mekkoon kun menevät sinne. Jos enää menevät ylipäänsä.

Nythän tuo tukka vasta tyylikäs onkin, kun on leikattu ihan miten sattuu. Anoppi oli vaimolle vastannut että oli hankalaa kun poika ei pysynyt paikallaan, vaimo vastasi että ihanko tosi :D

Tää ei välttämättä tunnu luettuna edes isolta jutulta, mutta olen ihan älyttömän vittuuntunut asiasta.
 

K.A.H

Jäsen
Suosikkijoukkue
Porin Ässät
Juu, mää sanoinkin että alan lakkaamaan siltä kynnet ja pukemaan mekkoon kun menevät sinne. Jos enää menevät ylipäänsä.

Nythän tuo tukka vasta tyylikäs onkin, kun on leikattu ihan miten sattuu. Anoppi oli vaimolle vastannut että oli hankalaa kun poika ei pysynyt paikallaan, vaimo vastasi että ihanko tosi :D

Tää ei välttämättä tunnu luettuna edes isolta jutulta, mutta olen ihan älyttömän vittuuntunut asiasta.
Se on joillakin ihan saakelin tiukassa, että tytöillä on pitkät hiukset ja vaaleanpunaista, pojilla lyhyet hiukset ja sinistä. Mitään muuta ei sallita, vaikka kyseessä olisi jonkun toisen lapsi.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös