Huvittaa lukea näistä uusavuttomista vanhemmista, jotka ovat antaneet mukulansa toimia tahtonsa mukaan (
linkki uutiseen). Ainakaan oman poikani kanssa mistään ei olisi tullut mitään, jos olisi toimittu hänen tahtonsa mukaan pojan olleessa n. 3 vanha...
Niinpä! Esimerkki elävästä elämästä noin minuutti sitten: 3-vuotias tyttäreni nukahtaa olkkarin lattialle kesken piirrettyjen. Mieheni nostaa lapsen syliinsä, jolloin alkaa kauhea huuto: - "En halua nukkumaan, mä katsoin just piirrettyjä!!!". Isi kantaa huutavan tytön sänkyynsä ja väistelee potkuja. Lapsi laitetaan sänkyynsä, peitellään ja huudoista välittämättä sanotaan, että nyt levätään hetki. Kuuluu itkunsekaista piipitystä hetken, kunnes neiti sammuu.
Tilanne olisi voinut mennä toisinkin, eli olisimme voineet alkaa keskustella ja neuvotella tytön kanssa ja hän olisi kunnolla herännyt isänsä sylissä. Ja luultavasti hän olisi lopulta saanut tahtonsa läpi ja kiukutellut väsymyksen vuoksi koko loppupäivän. Meillä nyt muutenkin aikuiset päättävät asioista, joten lapsilla on kyllä varsin selvästi syöpynyt mieliin, mitä kannattaa kokeilla ja mitä ei. Kyllä meilläkin iltaisin lapset huutavat ja kiukuttelevat, etteivät halua mennä nukkumaan. Siinähän huutavat. Aikansa huudettuaan, alamme mekin hermostua ja huutaa ja uhkailla jäähyllä ja hetken päästä lapset nukkuvat sikeästi. Aikaisemmat kokemukset ja johdonmukaisuus asioissa selkeyttävät lapsenin elämää. Ja kyllä, ei ole ollenkaan harvinaista, että lapset päättävät päivänsä jäähypenkillä. Tai aloittavat aamunsa. Kaikella on rajansa ja ihan mitä tahansa käytöstä ei meillä suvaita. Teoilla on seuraukset ja pikkuhiljaa on alkanut mennä jakeluun. Mutta ei se helpolla ole tullut. Ja aivan varmasti saamme käydä tulevaisuudessakin kovaäänistä keskustelua siitä, mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Mutta sellaista se on, perhe-elämä.
Mua on alkanut suorastaa vituttaa eräs lähipiirin lapsi. Poika on 5-vuotias ja perheensä ainokainen. Äiti lukee kasvatusoppaita mielellään ja välillä tunnen itseni laiskaksi äidiksi, kun en itse jaksa opuksia lukea, vaan luotan maalaisjärkeen ja omiin kokemuksiini. Periaatteessa meillä on hyvinkin samanlaiset kasvatusperiaatteet. Käytäntö on kuitenkin osoittanut, että olemmekin hyvin kaukana toisistamme, mitä tulee kurinpitämiseen ja johdonmukaisuuteen. Kaverini kyllä uhkaa lastaan milloin milläkin seuruksella, mutta kovinkaan montaa kertaa en ole nähnyt, että uhkauksia toteutetaan. Yleensä poika saa pitää päänsä ja tämän poika on jo oppinutkin. En tiedä, mistä johtuu etteivät pojan vanhemmat kykene näkemään oman toimintansa vaarallisuutta, koska jo nyt on nähtävissä, että pojan jatkaessa samalla linjalla, hän ei suurta suosiota tule kaveripiirissään tule nauttimaan. Itseasiassa, ainoa tapa millä hän tulee kaverinsa pitämään on, että hänellä on pitäjän makeimmat lelut. Ongelmaksi voi tosin muodostua se, että niillä leluilla ei muut saa leikkiä, koska ne ovat HÄNEN!
On kauheaa ajatella, että joku lapsi vituttaa. Enemmänkin se on tietenkin se käytös. Ja ihan oikeastihan syy on vanhempien. Käytännössä vain on hyvin vaikeaa jatkuvasti ajatella, että syy ei olisi myös lapsen. Vinkuminen ja toisten pomottaminen vain on niin ärsyttävää, ettei omille fiiliksilleen oikein mahda mitään. Kun en ole tavannut neuvotella omien lastenikaan kanssa, en sitä mielelläni tee muidenkaan lasten kanssa. Ja kyse on siis alle kouluikäisestä tenavasta. Tämän pojan kohdalla olen kyllä käyttänyt ystävällistä ja pitkäpinnaista suostuttelua varmasti enemmän kuin omien lasteni kanssa yhteensä. Ja lopputulos on aina ollut se, että poika on saanut haluamansa. Minä en voi poikaa määrätä, toisin kuin omiani ja kun pojan vanhemmat ovat poikansa kanssa samaa mieltä, mä en oikein mahda sille mitään. Lopputuloksena on se, että eipä oikein huvita perheen kanssa enää hengailla, vaikka ennen oltiin ihan päivittäin tekemisissä. En kertakaikkiaan jaksa kuunnella sitä marisemista. En siedä sitä omiltakaan. Ja vapaa-aikaansa ei huvita käyttää siihen, että ehdoin tahdoin joutuu vitutuksen valtaan. Ikävää tietenkin lapsille, koska varsinkin vanhemmalla tyttärellämme on edelleen hyvin vahva mielikuva siitä, että he ovat parhaat kaverukset. Käytännössähän heillä ei enää oikein yhteisiä leikkejäkään ole. Toinen kun ei saa päättää ikinä mistään, toisen ollessa pomo. Se hyvä puoli tässä on ollut, että omat lapsemme ovat hieman jo alkaneet ymmärtää, mitä tapahtuu, jos lapsi saa päättää. Asia ei tietenkään ole ihan niin mustavalkoinen, mutta mielestäni on hyvä, että lapset ihmettelevät kaverinsa käytöstä. Mutta ystävyysside on niin vahva, että lapsemme pyrkivät olemaan pojalle hyvin solidaarisia ja useimmiten heillä jää luu käteen.
Kaikkein pöyristyttävintä on se, että aikuisten keskenään sopimat asiat eivät päde, jos se ei pojalle sovi. Mulle se ei kauhean hyvin sovi, että mun "auktoriteettiäni" murretaan lapsen kuullen toteamalla hetken päästä, että voimmehän tehdä vaikkapa niin ja näin, ihan kuten poikani oli halunnutkin. Nyt olemmekin mieheni kanssa alkaneet tehdä sitä, että jos ja kun suunnitelmat muuttuvat, me perumme ne kokonaan. Tehkööt keskenään, kuten haluavat.
Voin hyvin kuvitella, että kun kyseinen poika koulutiensä aloittaa, opettajat ovat helisemässä. Jos poika on jo nelivuotiaana sanonut minulle, "mun äiti ei kyllä tule uskomaan sun sanomisiasi, vaan uskoo mua enemmän" (ja näin muuten tapahtui, vaikka sen jo etukäteen tiesinkin), mikähän mahtaa olla tilanne seitsemänvuotiaana ekaluokkalaisena. En pidä ollenkaan mahdottomana, että voimakastahtoinen äiti ei pidä sitä mahdollisena, että hänen poikansa ei esim. antaisi luokassa työrauhaa muille. Ja äiti ei kyllä kaihda koviakaan keinoja saadakseen tahtonsa läpi. Uhkailut ja lakimiehellä kovistelut ovat ihan mahdollisia keinoja, jos tilanne ei radikaalisti parin seuraavan vuoden aikana muutu. Kysymykseen, "Mihin kouluun aiotte omat lapsenne laittaa?", vaikuttaa vahvasti myös se, miten todennäköisesti tämä poika päätyy samalle luokalle. Koska on vain ajan kysymys, milloin hänen käytöksensä loukkaa omia lapsiani niin paljon, että sydän särkyy. Mielummin säilytämme kivat muistot ajalta, kun lapset olivat 1-3v.