Lapsi- ja vanhemmuusasiat

[Kauko Viisas]

Äidin pitäisi ihanteiden ja vähän luonnostaankin olla lapselle kaiken kattava rakastava perusturva, sellainen jonka syliin saa aina juosta kun tarve sitä vaatii. Sellaisen puute aiheuttaa lapsen kehitykselle varmasti erinäistä hallaa, mutta kun tuosta ei vain tunnu löytyvän mitään tutkittua tietoa. Itse en koe mitenkään suuresti traumatisoituneeni äidittömyydestä, mutta kyllähän tuo luonteeseeni on aivan takuulla vaikuttanut.

Jos käsitin oikein, niin äitisi menehtyi sinun ollessasi lapsi.

Oma "äidittömyyteni" liittyy pikkulapsena kuulemaani - ei varmaankaan tarkoitettu korvilleni - keskusteluun äidin ja naapurinrouvan kesken: yksityiskohtia en kerro, mutta viesti oli sangen selvä, en halunnut tuota poikaa, siis minua, enää.

Sen keskustelun kuuleminen, myöhempi äitini käyttäytyminen, on varmuudella vaikuttanut omaan käyttäytymiseeni ja suhtautumiseeni naisia kohtaan ylimalkaan. Miten luulette sen vaikuttaneen? Olenko ollut aggressiivinen vai hakenut hyväksyntää tai jotain muuta siltä väliltä?

Lopulta äitini sulki minut elämästään - toki kuoleman jälkeisen kirjeen kautta, vaikka olin toiseksi viimeinen ihminen, joka ylipäätään häntä tapaili.

Nyt lapseni (aikuinen ihminen nykyään) äiti on lopettanut yhteydenpidon lapseensa jostain syystä.

En voi olla ajattelematta, että alitajuisesti rakastuin naiseen, joka on melko vahvasti äitini kaltainen.

 

[K.A.H]

Jos käsitin oikein, niin äitisi menehtyi sinun ollessasi lapsi.

Oma "äidittömyyteni" liittyy pikkulapsena kuulemaani - ei varmaankaan tarkoitettu korvilleni - keskusteluun äidin ja naapurinrouvan kesken: yksityiskohtia en kerro, mutta viesti oli sangen selvä, en halunnut tuota poikaa, siis minua, enää.

Sen keskustelun kuuleminen, myöhempi äitini käyttäytyminen, on varmuudella vaikuttanut omaan käyttäytymiseeni ja suhtautumiseeni naisia kohtaan ylimalkaan. Miten luulette sen vaikuttaneen? Olenko ollut aggressiivinen vai hakenut hyväksyntää tai jotain muuta siltä väliltä?

Lopulta äitini sulki minut elämästään - toki kuoleman jälkeisen kirjeen kautta, vaikka olin toiseksi viimeinen ihminen, joka ylipäätään häntä tapaili.

Nyt lapseni (aikuinen ihminen nykyään) äiti on lopettanut yhteydenpidon lapseensa jostain syystä.

En voi olla ajattelematta, että alitajuisesti rakastuin naiseen, joka on melko vahvasti äitini kaltainen.

Kyllä, äitini menehtyi kun olin lapsi. Ei kuitenkaan vielä silloin 2-vuotiaana kun hän elämästäni häipyi. Siinä vaiheessa vanhemmilleni tuli avioero äitini alkoholismin tai oikeammin sekakäytön takia. Seuraavat vuodet äitini eli jossain juoppoporukoissa, en edes tiedä missä, kunnes pääsi kuiville 6 vuodeksi. Siinä vaiheessa tapasin häntä kerran viikossa, ja meillä oli ihan hauskaa yhdessä. Äiti oli selvänä erittäin hyvä ihminen, mutta aivan liian herkkä tähän maailmaan. Valitettavasti sitten 6 vuoden kuivilla olon jälkeen hän jälleen retkahti, ja se koitui sitten lopullisesti hänen kohtalokseen. Mistään en ole hänelle katkera. Mielenterveyden kanssa hän olisi tarvinnut apua, eikä sille mitään voi kun ihminen sairastuu.

Teki pahaa lukea tuo sinun tarina, isänä en mitenkään voi käsittää miten joku ei voi kiintyä omaan lapseensa. Itselleni tekee välillä pahaa olla työpäivän verran erossa tyttärestäni, ikävä iskee siinäkin ajassa. Jostain olen kuullut, että ihmiset usein tuppaavat valitsemaan puolisokseen vanhempiensa kaltaisen ihmisen. Voihan tuo sinun kohdallasi todella olla niin. Onhan minunkin puolisollani herkkä mieli, eli siinä mielessä jotain samaa äitini kanssa.

 

[Kauko Viisas]

Teki pahaa lukea tuo sinun tarina, isänä en mitenkään voi käsittää miten joku ei voi kiintyä omaan lapseensa.

Tässäkin on monia tekijöitä, joita on vaikea selittää tai ymmärtää kun ei tiedä kaikkia kulloisia tilanteita. Äitini oli parhaimmillaan erittäin hyvä äiti kuitenkin, mutta koin aina, että "pilasin hänen elämänsä". Sehän ei ole totta, vai pilasinko?

Kuulin usein äitini sanovan, että on liitossa vain lapsien vuoksi. MIksi ihmeessä? Tätä olen ihmetellyt, mutta kyse lienee vain perinteisestä ajattelusta, että perhe pysyy koossa - muu olisi häpeällistä (puhumme siis 70-luvusta).

Minä päädyin eroon lapseni äidin kanssa juurikin lapsen edun ja omien kokemusteni vuoksi ja väitän, että ratkaisu oli oikea vaikkakin radikaali.

Bonuslapsi synnyttää ensiviikolla, toisella on jo kaksi lasta - myös isovanhemmuudella on aikansa ja paikkansa.

 

[Alex]

Itseäkin ”huijattiin”, että vauva- ja taaperoaika olisi se pahin koetinkivi, mutta totuus on iskenyt nyt kun vanhempi lapsi on 5v ja vastustaa kaikkea mahdollista samalla kun nuorempi on 2v ja omaa myös vahvan oman tahdon. Tämä yhdistelmä on huomattavasti pahempi kuin kumpikaan vauva-aika ja toivottavasti tämä loppuu pian. Arki on aika kovaa vääntämistä vanhemman kanssa, joka ei tiedä onko tällä hetkellä pieni vai iso. Lopulta itku tulee helposti kun on ensin vastustanut kaikkea mahdollista.

Eiköhän tämä helpota jo vuoden sisällä kun molemmat pääsevät pahimman vaiheen ohi. Eikä kannata tosiaan tuomita vanhempia, jotka eivät saa uhmaikäisiä kuriin, se ei todellakaan ole kovin helppoa ilman huutoa.

 

[Pallister]

Itseäkin ”huijattiin”, että vauva- ja taaperoaika olisi se pahin koetinkivi, mutta totuus on iskenyt nyt kun vanhempi lapsi on 5v ja vastustaa kaikkea mahdollista samalla kun nuorempi on 2v ja omaa myös vahvan oman tahdon. Tämä yhdistelmä on huomattavasti pahempi kuin kumpikaan vauva-aika ja toivottavasti tämä loppuu pian. Arki on aika kovaa vääntämistä vanhemman kanssa, joka ei tiedä onko tällä hetkellä pieni vai iso. Lopulta itku tulee helposti kun on ensin vastustanut kaikkea mahdollista.

Eiköhän tämä helpota jo vuoden sisällä kun molemmat pääsevät pahimman vaiheen ohi. Eikä kannata tosiaan tuomita vanhempia, jotka eivät saa uhmaikäisiä kuriin, se ei todellakaan ole kovin helppoa ilman huutoa.

Tämä on hyvin tuttua täällä ja nyt kun tuo pahin uhmaikä on takana niin suorastaan ihmetyttää siitä selvittiin ilman mitään sen ihmeellisempää.
Poikani on hyvin itsepäinen sekä myös lyhyellä pinnalla varustettu mikä peritty molemmilta vanhemmilta.
Hemmetin raskasta oli kyllä välillä väsyneenä väitellä ties mistä, siihen korona ja sota Ukrainassa kertauksineen niin kyllä oli pinna tiukalla+ tes-neuvottelut perään missä olin mukana jonkun verran.
Ja myönnän suorilta että kyllä siinä pinna paloi itseltä monta kertaa kun mikään ei käynyt vaikka välillä kävin jäähdyttelemässä itseäni ulkona yms.
Nyt kun uhmaikä on takana niin välillä mietin että miksi sitä oli niin pinna kireällä välillä kun jälkikasvu on lähes enkeli vrt. parin vuoden takaiseen verrattuna. Päiväkodin hoitajakin ihmetteli kun näki pojan vapaa-ajalla sattumalta että onpa poika muuttunut.
Jännä juttu tuon uhmaiän kanssa oli se että ollessa mummillaan ei oireita ilmennyt. Edes yökylässä ei minkäänlaista kiukuttelua.
Neuvola sanoi tämän olevan normaalia kun mummi on ollut syntymästä asti hyvin lähellä lasta päivittäin ja lapsi tuntee hänet kuin lähiperheen eli ei ole normaalia "vieraskoreutta".

Eli tsemppiä sinne. Kyllä se siitä vaikka välillä käykin ulkona tuuleen huutamassa.

 

[L. Öysä]

Teki pahaa lukea tuo sinun tarina, isänä en mitenkään voi käsittää miten joku ei voi kiintyä omaan lapseensa.

En itsekään tätä isänä pysty käsittämään, mutta lapsena ja isäni poikana valitettavasti kyllä. Oma lapsuuteni meni isäni pahenavaa alkoholiongelmaa katsellessa. Näin häntä keväästä syksyyn pääosin viikonloppuisin reissutöiden vuoksi, jos hän oli siinä kunnossa että pystyi kotiin tulemaan. Talvisin töitä ei aina ollut ja silloin hän oli enimmäkseen kotona. Äitini teki vuorotöitä ja minulle vanhimpana lapsena lankesi mm. vastuu sammuneen isäni herättelystä autotallista autostaan ja varmistaa että hän pääsee sänkyyn ennenkuin äitini palaa aamulla töistä kotiin. Näin pääsi vähemmällä eikä tarvinnut kärsiä riidasta (mykkäkoulusta). Koskaan näistä asioista ei puhuttu ääneen ennenkuin isäni viimein oli tappaa itsensä, mutta sen sijaan käyttikin viimeisen oljenkortensa ja raitistui. Itseäni tässä sopassa on jäänyt vaivaamaan se, että asiaa ei koskaan käsitelty missään tai kenenkään toimesta meidän lasten näkökulmasta. Olen onnellinen isäni puolesta, että hän raitistui, mutta minä menetin isäni jo hyvin pienenä enkä koskaan saanut häntä takaisin. Joskus mietin, että pitäisi varmaan sulkeutua hänen kanssaan vaikka viikonlopuksi mökille tekemään sitä mitä me ei olla koskaan tehty, eli puhumaan. En voi kuin toivoa koko sydämestäni, että olen itse osannut olla omille lapsilleni edes hieman enemmän läsnä ja turvana kuin mitä itse olen osakseni saanut.

 

[Pallister]

En itsekään tätä isänä pysty käsittämään, mutta lapsena ja isäni poikana valitettavasti kyllä. Oma lapsuuteni meni isäni pahenavaa alkoholiongelmaa katsellessa. Näin häntä keväästä syksyyn pääosin viikonloppuisin reissutöiden vuoksi, jos hän oli siinä kunnossa että pystyi kotiin tulemaan. Talvisin töitä ei aina ollut ja silloin hän oli enimmäkseen kotona. Äitini teki vuorotöitä ja minulle vanhimpana lapsena lankesi mm. vastuu sammuneen isäni herättelystä autotallista autostaan ja varmistaa että hän pääsee sänkyyn ennenkuin äitini palaa aamulla töistä kotiin. Näin pääsi vähemmällä eikä tarvinnut kärsiä riidasta (mykkäkoulusta). Koskaan näistä asioista ei puhuttu ääneen ennenkuin isäni viimein oli tappaa itsensä, mutta sen sijaan käyttikin viimeisen oljenkortensa ja raitistui. Itseäni tässä sopassa on jäänyt vaivaamaan se, että asiaa ei koskaan käsitelty missään tai kenenkään toimesta meidän lasten näkökulmasta. Olen onnellinen isäni puolesta, että hän raitistui, mutta minä menetin isäni jo hyvin pienenä enkä koskaan saanut häntä takaisin. Joskus mietin, että pitäisi varmaan sulkeutua hänen kanssaan vaikka viikonlopuksi mökille tekemään sitä mitä me ei olla koskaan tehty, eli puhumaan. En voi kuin toivoa koko sydämestäni, että olen itse osannut olla omille lapsilleni edes hieman enemmän läsnä ja turvana kuin mitä itse olen osakseni saanut.

Sama täällä. Oma isäni alkoholisoitui pikkuhiljaa juuri kun olin kasvamassa teiniksi, jäi varhaiseläkkeelle valitettavan sairastumisen johdosta ja ongelma paheni valitettavasti juuri kun olin menossa yläasteelle kun aikaa ja rahaakin oli, toki äitini oli tajunnut ottaa eron jo aikaa sitten, kiitos siitä hänelle. Mutta viikonloppuna kun olin hänen luonaan niin ei pystynyt siltikään olemaan selvinpäin, muistan kun oli vessassa pakko käydä piilopullolla ja luuli että en tajua.
Oli kiva pienessä kunnassa olla "kylillä" kun oma isä makasi välillä ojassa paikallisen edessä ja 10 tuttua kävi sen ilmoittamassa. Yksikään ei tosin vittuillen sanonut joten ilmapiiri nykyiseen oli varsin eri 90-luvulla eikä häntä vedetty turpaan niinkuin osaa muista juopoista jos joku muistaa tuon "juopunmetsästyksen" mitä ysärillä jotkut 15-18v. "kovikset" harrastivat paikallisten edessä. Toki olisivat saaneet yllätyksen jos tuo olisi tolpillaan pysynyt, oma nenä on vieläkin vähän vinossa kun kerran tirvaisi siihen aikuisiän ainoassa selvittelyssä.
60v. ehti elämään elämäänsä niinkuin halusi, poltti ketjussa ja veti viinaa. Lääkäri sanoi minulle että lääketieteen ihme kun eli 71v. noilla elintavoilla eikä paljon mistään piitannut ja menehtyi vielä kaiken lisäksi tapaturmaisesti eikä mihinkään sairauteen, varsinkaan loppuvuosina kun oli lääkkeitä yms. määrätty.

Se on sanottava että teini-iän huolesta kun pääsi yli niin ei oikeastaan kiinnostanut mitä tekee ja missä, sen olen koittanut muistaa oman jälkikasvun kohdalla.