Tuota tapahtuu aivan jokaisessa lastentapahtumassa mikäli vanhempien menoa lavan eteen lasten kanssa ei suoraan kielletä. Silloinkin se hitaampi kansanosa sinne tunkee pikkuisen liisapetterin tueksi ja kannustamaan katsomaan esitystä.Kävimme perheen kanssa katsomassa Leikitään Pikku Kakkosta konserttia, kun inhimillisen matkan päähän sattui.
Muistaakseni kolme kertaa ennen konsertin alkua mainittiin, että lähellä lavaa olevat aikuiset pysyisivät matalana, jotta takana olevat lapset näkevät lavalle. Ja mitä tekee yksi vatussi, seisoo about kolmannella rivillä, välillä lasta olalle nostaen.
Vittu että mulla keitti, vaikkei tämä idiootti edes meidän näkyvyyttä blokannut. Vaikutti että useampi antoi palautetta, ja ehkä puolessa välissä tämä vajukki lähti sitten kauemmas lavalta.
Jos pitäisi jakaa vuoden kusipää palkinto, niin lastenkonsertissa perseilevä aikuinen nousisi minun papereissa kärkeen aika mukisematta.
Ei ihme, että maailma on välillä mitä se on, kun meillä on tälläisia aikuisia olemassa.
Nämä taitavat olla hyvin yksilöllisiä juttuja. Mulla on yksi lapsi, nyt jo aikuinen. Enempää emme toiveistamme huolimatta saaneet. Hän ei ole koskaan kaivannut tai toivonut itselleen sisarusta. Päinvastoin hän on monta kertaa sanonut, että on ollut hyvin tyytyväinen siihen, että kasvoi ainoana lapsena. Kaverit toki ovat aina olleet hänelle jopa korosteisen tärkeitä. Lähipiirissäni on kuitenkin muutama muu ainoa lapsi, jotka ovat lapsesi tavoin kipuilleet asiasta. Mitään suurta logiikkaa asiassa ei taida olla.Kyllähän tuo kipuilu iän myötä menee ohi ja näin, mutta miten te yhden lapsen omaavat olette asian käsitelleet? Vai kipuileeko jokainen ainokainen lapsi tällä tavalla jossain kohtaa? Olen hyvä isä, tai koska ainakin haluan olla, niin haluaisin käsitellä asian pojan kanssa kuitenkin ihan tässä hetkessä..
Tuli alkukesästä reissattua laivalla pariin otteeseen lapsien kanssa ja melko surullisen välinpitämätöntä käytöstä siellä pienten lasten vanhemmilta ja huoltajilta näkee.
Olen huomannut saman asian valitettavan monta kertaa. Lapset työnnetään leikkipaikalle, eikä heitä sen jälkeen tarvitse vahtia.
Muutenkin vituttaa kun jengi ei pidä kuria lapsilleen. Meidän alle kaksivuotiaalta ei luonnollisesti voi vaatia paljoa, mutta neljävuotiaalta voi jo eri tavalla. Ruokaillessa voi vaatia istumaan kunnolla, maistamaan vähän kaikkea ja keskittymään syömiseen. Ei ole iso juttu, mutta neiti onkin varsin loistavaa seuraa esimerkiksi ravintolassa.
Täällä varovaisesti käsi pystyyn. Äiti sairastui minun ollessa alle seitsemän, ja isä ei pystynyt ottamaan ammattinsa vuoksi mua ja systeriä hoidettavaksi. Yksi vaihtoehto olisi kaikkien rakastama mummola Forssan rantalanmäen rintamamiestalo- alueella. Mutta tietysti muutama vuosi näiden tapahtumasarjojen jälkeen mummi ja pappa erosivat, ja talo myytiin.Tuli mieleeni tähän ketjuun liittyvä aihe, josta on lapsuudestani omakohtaista kokemusta ja josta mielestäni koskaan ei keskustella, nimittäin äidittömät tai äitinsa nuorina menettäneet. Usein kuulee puhuttavan mitä lapselle aiheutuu siitä kun ei ole isää, eli miehen mallia, mutta en ainakaan itse ole käytännössä koskaan törmännyt pohdintaan tai tutkimukseen siitä mitä aiheutuu jos lapsena ei ole ollut äitiä? Äitihän voi menehtyä synnytyksessä tai myöhemmin esim. tapaturmaisesti. Äiti voi olla alkoholisti tai sekakäyttäjä kuten allekirjoittaneella oli, ja käytännössä menetin äitini päihteille 2-vuotiaana. Aiheesta keskustelu on yhteiskunnallisesti niin vähäistä, että onko kyseessä syystä tai toisesta tabu? Onko palstalla muita äidittömiä, tai onko jonkun lapsi vailla äitiä? Pakkohan meitä muitakin on olla kuin minä.
Hyvä aloitus, veli K.A.H. Itse olen tavallisesta ydinperheestä, mutta nyt aikuisiällä on tuttava/lähipiirissä tullut vastaan tilanteita, joissa lapsi on joutunut varttumaan ilman äitiä. Yhdessä äiti kuoli synnytykseen perheen toista lasta synnyttäessä. Aivan käsittämätön tilanne koko perheelle. Onneksi isä pystyi tilanteen handlaamaan ja nykyään menee hyvin ja bonusäitiehdokaskin on löytynyt. Toisessa lapsen äiti on päihderiippuvainen ja isäkin pois kuvioista, niin rassu on sitten sukulaisen huolehdittavana. Surullinen tilanne sekin kaikkiaan.Tuli mieleeni tähän ketjuun liittyvä aihe, josta on lapsuudestani omakohtaista kokemusta ja josta mielestäni koskaan ei keskustella, nimittäin äidittömät tai äitinsa nuorina menettäneet. Usein kuulee puhuttavan mitä lapselle aiheutuu siitä kun ei ole isää, eli miehen mallia, mutta en ainakaan itse ole käytännössä koskaan törmännyt pohdintaan tai tutkimukseen siitä mitä aiheutuu jos lapsena ei ole ollut äitiä? Äitihän voi menehtyä synnytyksessä tai myöhemmin esim. tapaturmaisesti. Äiti voi olla alkoholisti tai sekakäyttäjä kuten allekirjoittaneella oli, ja käytännössä menetin äitini päihteille 2-vuotiaana. Aiheesta keskustelu on yhteiskunnallisesti niin vähäistä, että onko kyseessä syystä tai toisesta tabu? Onko palstalla muita äidittömiä, tai onko jonkun lapsi vailla äitiä? Pakkohan meitä muitakin on olla kuin minä.
@K.A.H
Oon seurannut pikkusysterini parasta kaveria läheltä. Menetti äitinsä aivoverenvuotoon 2 vuotiaana ja jäi tuurijuoppo isänsä ja isoveljiensä kanssa elämään jotka yrittivät parhaansa. Voisin kirjoittaa pitkänkin stoorin mutta ei siitä kukaan irti sitä saisi mitä itse näin ja koin. Tytön isoveljet olivat (ja ovat) näin vuosia myöhemminkin frendejäni. He kaikki arvostavat muistojani heidän mutsistaan. Varsinkin se 2 vuotiaana äitinsä menettänyt nainen joka ei muista äitiään. Vasta yli 30 vuotta myöhemmin äidittömyyden traumojaan alkanut käsitellä. On hienoa että olen saanut olla avuksi. Oli hänen äitinsä kuitenkin sellainen varamutsi mullekin kouluikäisenä.
Kun näitä tarinoita lueskelee, niin kyllä se on vaan nopanheittoa tämä elämä. Toiset saa syntyessään aivan loistavat lähtökohdat elämälle, ja toiset sitten...noniin. Kultalusikka on jossain niin syvällä risukasassa ettei sinne päivä paista kai koskaan. Itse olin siinä suhteessa sentään onnekas että isäni yksinhuoltajana hoiti minun ja veljeni kasvatuksen hyvin, vaikka samalla piti yritystä pyörittää. Siitä hatunnosto jos toinenkin isälle, itselläni olisi korttitalo kaatunut siinä tilanteessa.Hyvä aloitus, veli K.A.H. Itse olen tavallisesta ydinperheestä, mutta nyt aikuisiällä on tuttava/lähipiirissä tullut vastaan tilanteita, joissa lapsi on joutunut varttumaan ilman äitiä. Yhdessä äiti kuoli synnytykseen perheen toista lasta synnyttäessä. Aivan käsittämätön tilanne koko perheelle. Onneksi isä pystyi tilanteen handlaamaan ja nykyään menee hyvin ja bonusäitiehdokaskin on löytynyt. Toisessa lapsen äiti on päihderiippuvainen ja isäkin pois kuvioista, niin rassu on sitten sukulaisen huolehdittavana. Surullinen tilanne sekin kaikkiaan.
Vanhemmat, lapset ja somekäyttäytyminen-teemaan liittyen mainitsen tarinan, minkä aikoinaan näin ulkomaanmatkalla.
Kaksi pariskuntaa, ehkä kolmissakymmenissä, naiset hyvännäköisiä kuin mitkä, mutta naama jatkuvasti norsunvitulla. Toisella pariskunnalla oli ehkä puolivuotias lapsi ja toisella noin viisivuotias.
Tämä viisivuotias kovasti halusi äitinsä huomiota, mutta mamma vain tyrkki poikaa kauemmas, kunnes piti ottaa selfie. Siihen lapsi kelpasi ja muijakin väänsi kasvoilleen tekopirteän hymyn. Kuvan ottamisen jälkeen muksu taas syrjään.
Sitten tuli hetki, jolloin pienempi lapsi meinasi pudota jakkaralta, ja ainoa, joka asiaan kiinnitti huomiota, oli tämä isompi lapsi.
Siinä tuli kyllä surullinen fiilis näiden lasten puolesta.
Ja mietittyä, että moraaliltaan korkein näytti olevan se noin viisivuotias poika.
Kun muistelen omaa lapsuuttani, niin oma 50-luvulla syntynyt isä ei millään tavalla osoittanut läheisyyttä tai pystynyt puhumaan tunteistaan. Ei pysty edelleenkään. Elämä on pelkkää valittamista. Olen ylpeä itsestäni siinä, että itse olen pystynyt tuosta mallista huolimatta toimimaan kuten sinäkin ja opettamaan omalle lapselleni rakkautta esimerkin kautta.Ei jumalauta. Mutta kunhan näyttää hyvältä sekä livenä että somessa ja siellä se tunnelmakaan ei välttämättä välity. Onhan sitä itsekin väsynyt yh-isänä, kun nuo kaksi pientä rakasta riiviötä vaativat jatkuvaa huomiota, mutta eipä tulisi mieleenkään jättää reagoimatta lapsen huomiontarpeeseen. Haleja tulee oikealta ja vasemmalta molempiin suuntiin. Meidän kommunikointi menee yleensä reittiä: "Iskä! No mitä? Sä oot paras. Kiitos rakas, niin säkin olet."
Tämä on varmasti aika yleistä ja joku vaikutus kai lienee sodillakin, jotka vaikuttaneet edellisen sukupolven toimintaan. Usein nämä asiat periytyvät ja muutos tapahtuu hitaasti. Ihan sama kokemus itsellänikin tämän osalta kuin sinulla, toki en ole koskaan kuullut isäni valittavan mistään, mikä on myös suvussa periytyvä ominaisuus. Oli se omien lastenkin osalta vaikeaa muuttaa sitä mallia, minkä sain vanhemmiltani. Tulin 25-vuotiaana isäksi ja jälkikäteen ajatelleen olen ollut ihan kakara silloin. Omat teinit eivät niin paljon halaamisesta enää välitä, mutta seitsemänvuotiaalle isin sylissä oleminen on todella tärkeää. Kaveri sai vajaa vuosi sitten ensimmäisen lapsen 33-vuotiaana ja ainoa ohje, jonka annoin, oli että halaa lasta vähintään päivittäin.Kun muistelen omaa lapsuuttani, niin oma 50-luvulla syntynyt isä ei millään tavalla osoittanut läheisyyttä tai pystynyt puhumaan tunteistaan.
Joo siis todellakin näin. Mutta pakko kommentoida tuohon alempaan kappaleeseen, että jos oletettavasti sinulla on vasta yksi alle 2-vuotias niin voin sanoa kaikella kunnioituksella, että et tiedä vielä yhtään mitään mistään. Tämä siis kaikella rakkaudella, eikä mitenkään vittuillen.@valkeaori
Olen huomannut saman asian valitettavan monta kertaa. Lapset työnnetään leikkipaikalle, eikä heitä sen jälkeen tarvitse vahtia. Pahimmillaan isommat lapset sitten terrorisoivat menoa siten, että pienemmät eivät uskalla leikkiä. Minä puutun tähän joka kerta, ja yleensä homma menee kerrasta perille.
Muutenkin vituttaa kun jengi ei pidä kuria lapsilleen. Meidän alle kaksivuotiaalta ei luonnollisesti voi vaatia paljoa, mutta neljävuotiaalta voi jo eri tavalla. Ruokaillessa voi vaatia istumaan kunnolla, maistamaan vähän kaikkea ja keskittymään syömiseen. Ei ole iso juttu, mutta neiti onkin varsin loistavaa seuraa esimerkiksi ravintolassa.
Tämä. Lisäksi oma ajatusmaailma on muovautunut enemmän siihen suuntaan, että välttämättä se ei olekaan vanhemmuuden ydintehtävä onnistua murtamaan oman lapsen tahtoa ja saada hänet toimimaan aina minun mieleni mukaan. Tietyissä asioissa on joo pidettävä homma hanskassa, mutta paljon "kurittomuudesta" on sellaista itseilmaisua ja leikkiä, että se on varmaan ihan tärkeä kehitysvaihe käydä läpi.Omasta kokemuksesta tuo 1-2-v aika yhden lapsen kanssa oli jälkeenpäin ajateltuna niin helppoa ja mukavaa, kun pieni taapero teki iloisesti kaiken mitä sanottiin ja ohjeistettiin. Sitten iski oikein kunnon helvetillinen uhma päälle siinä 2,5 vuoden kohdalla ja yhtäkkiä siitä ihanasta enkelistä muodostui kaikkea vastustava anarkisti-demoni. Siihen vielä sopivasti pikkusisaruksen syntymä niin soppa oli aika valmis. Ja sitä tässä on eletty viimeisen vuoden ajat, kun kuopus täyttää ensi viikolla ensimmäisen vuoden.
Mikä tässä oli pointtina... Ainiin se, että vähän kaduttaa kun alle 2-vuotiaan vanhempana minäkin tuomitsin mielessäni niitä vähän isompien lasten vanhempia, kun eivät saaneet lapsiaan kuriin.
Joo, tässä meni itselläkin ihan liian pitkään ymmärtää, että tärkeintä on vaan antaa se turvallinen ympäristö, missä sitä tunnemyrskyä saa purkaa. Toki sääntöjen kunnioittaminenkin on tärkeää, mutta tiettyyn pisteeseen asti on vaan parempi antaa ne itseilmaisut tulla läpi. Sitten sen myrskyn jälkeen sitä voi käydä tilannetta läpi lapsen kanssa ja selvittää tunteita yhdessä, että mikä harmitti ja niin edelleen. Mutta pakko myöntää, että virheitä tuli alkuun esikoisen kanssa tehtyä, kun hänen uhman kohteena oli usein vastasyntynyt pikkusisarus ja edelleenkin kohdistaa usein kiukkuaan häneen, kun tietää saavansa isoimman reaktion siitä seuraamuksena vanhemmilta.Tämä. Lisäksi oma ajatusmaailma on muovautunut enemmän siihen suuntaan, että välttämättä se ei olekaan vanhemmuuden ydintehtävä onnistua murtamaan oman lapsen tahtoa ja saada hänet toimimaan aina minun mieleni mukaan. Tietyissä asioissa on joo pidettävä homma hanskassa, mutta paljon "kurittomuudesta" on sellaista itseilmaisua ja leikkiä, että se on varmaan ihan tärkeä kehitysvaihe käydä läpi.
Veljeni (kaksoset) ovat minua vuosi ja kolme kuukautta nuorempia. He ovat siis olleet elämässäni aina. Heillä on lapsia ja minulla ei. Veljien lapset ovat minulle todella rakkaita.Joo, tässä meni itselläkin ihan liian pitkään ymmärtää, että tärkeintä on vaan antaa se turvallinen ympäristö, missä sitä tunnemyrskyä saa purkaa. Toki sääntöjen kunnioittaminenkin on tärkeää, mutta tiettyyn pisteeseen asti on vaan parempi antaa ne itseilmaisut tulla läpi. Sitten sen myrskyn jälkeen sitä voi käydä tilannetta läpi lapsen kanssa ja selvittää tunteita yhdessä, että mikä harmitti ja niin edelleen. Mutta pakko myöntää, että virheitä tuli alkuun esikoisen kanssa tehtyä, kun hänen uhman kohteena oli usein vastasyntynyt pikkusisarus ja edelleenkin kohdistaa usein kiukkuaan häneen, kun tietää saavansa isoimman reaktion siitä seuraamuksena vanhemmilta.
On vaan välillä uskomattoman vaikeaa olla se aikuinen siinä tilanteessa ja olla vajoamatta itse sinne 3-vuotiaan tasolle, koska sitä ne aina yrittävät saada aikaan. Ja juuri siinä ne omat lapset ovat mestareita. Nyt olen sentään oppinut, että uhmaikäisen kanssa huutaminen ja raivoaminen eivät auta tilannetta, vaan eskaloivat sitä entisestään. Joo, joskus helpommin sanottu kuin tehty, mutta se rauhallisena ja järjestelmällisenä pysyminen on vaan kaikkein tärkeintä. Mutta sitten kun se raivon kohde on puolustuskyvytön pikkusisarus niin on helvetin vaikea pysyä rauhallisena.
"Hankkikaa lapset pienellä ikäerolla niin heistä tulee parhaat leikkikaverit toisilleen". Nooh sitä odotellessa. Onneksi ihan viime aikoina, kun esikoinen on 3,5 ja kuopus kohta 1, niin pahin tilanne tuntuu olevan takanapäin ja välillä "leikkivät yhdessä" ihan kivasti ja pusuttevat ja halaavat. Ei sitä silti uskalla vielä edes paskalla käydä ja jättää heitä keskenään, jos vaimo on muualla. Huh, joskus kahdenkymmenen vuoden kuluttua tulen kyllä ihmettelemään, että miten tästä vuodesta selvittiin edes hengissä.