Lapsi- ja vanhemmuusasiat

[Tuamas]

Minua nämä someen laitetut kuvat omasta jälkikasvusta todistustensa kanssa ovat kohtuullisen vastenmielistä sisältöä.

Itse olen ottanut perinteeksi ottaa ja julkaista kuvat näin keväisin lasten luokalta pääsemisen kunniaksi (toki sitten pitää harkita uudestaan, jos jompi kumpi jää luokalle). Vaikka kumpikin pärjää oikein hyvin, en näe mitään syytä edes harkita arvosanojen tai mahdollisten stipendien julkaisemista.

Ja nyt sitten lopuksi kerrottakoon, että ylioppilas tuli omaankin perheeseen. Pari vuotta normiaikataulua myöhemmin ja monenlaisten vaiheiden kautta. Aikuislukion juhla olikin tosi kiva ja sympaattinen, kun kaikissa puheissa oli sellainen klangi, että kaikenlaistahan tässä on itse kullakin ollut matkan varrella, mutta sieltä se tulos on vaan loppujen lopuksi saatu kairattua.

Onnea, tää on kova suoritus!

Niin kauan kuin pysyy yhteiskunnan liukuhihnan kyydissä, kaikki on lopulta aika helppoa, vaikka välillä tuntuisikin vaikealta.

Kun kerran putoaa kyydistä, on paljon vaikeampi hypätä takaisin kyytiin, oli kyse sitten lukion tai muun tutkinnon loppuun saattamisesta ja kaikille jotka siihen kykenevät on syytä nostaa isosti hattua.

 

[Tadu]

Kyllä ne lapset kannattaa hankkia 25-30 vuotiaina, mutta ei se aina ole mahdollista eikä elämää voi tarkasti suunnitella.

Minua nämä someen laitetut kuvat omasta jälkikasvusta todistustensa kanssa ovat kohtuullisen vastenmielistä sisältöä. Ihan erityisesti mietin tätä lasten näkökulmaa sekä tietosuojaa ja oikeusturvaakin. Varmasti osa vanhemmista kysyy lapsilta luvan kuvien ja arvosanatietojen jne julkaisemiseen, mutta harvalla peruskouluikäisellä lapsella on riittävää ymmärrystä siitä, millaiselle yleisölle heidän tekemisiään retostellaan. Osa vanhemmista ei varmaan edes kysy tai kerro.

Lapsesta ei pitäisi laittaa yhtään mitään someen.

 

[Timbit]

Itse tulin isäksi aikanaan hieman alle kolmekymppisenä. Se oli hyvä ikä siihen, koska se nuoruuden vilkkain sinnetänne-juoksenteluvaihe oli ohi, mutta toisaalta jaksoi niitä unettomia öitä vielä miten kuten. Tämä on ollut hieno matka, jossa on oppinut itsestään ja elämästä ylipäätään paljon. Mitään varsinaista isän roolia en ole omaksunut, vaan olen kasvattanut jälkikasvua ihan omana itsenäni, ammentaen niitä hyviä asioita omasta lapsuudestani jotka halusin siirtää eteenpäin, ja jättämällä ne asiat tekemättä jotka saivat omassa lapsuudessa tuntemaan pelkoa ja turvattomuutta. Tiukin paikka oli yläasteella, kun hänen kolme luokkakaveriaan päätti, että jälkikasvuni elämästä tehdään sitten täysi helvetti, ja kylläpä ne pojat siihen jaksoivat paukkuja laittaa. Homma loppui, kun saivat tietää, että mikäli ei lopu, niin sillä on sitten rajuja vaikutuksia heidän omaan elämäänsä.

Viime lauantaina hän painoi valkolakin päähänsä, ja viiden viikon päästä hän aloittaa varusmiespalveluksensa. Hieno nuori mies, joka vieläkin osaa silloin tällöin yllättää, ja nimenomaan hyvällä tavalla. Minähän olen erittäin huono arvioimaan omia onnistumisiani, mutta tuota nuorukaista kun katsoo niin tohdin sanoa, että on tässä vedetty vaimon kanssa kutakuinkin kiitettävä suoritus.

Mitä tulee tuohon kuvien laittamisesta someen, niin itse olen koko ajan pitänyt sen linjan, että yhtä ainutta kuvaa en hänestä laita. Linja muuttui, kun hän täytti 18 ja tuli virallisesti aikuiseksi. Silloin julkaisin ensimmäisen kuvan, ja nyt lauantaina toisen. Molemmat hänen luvallaan.

 

[iibor]

Meillä ollut myös vaimon kanssa alusta lähtien selkeä linja, että yhtään kuvaa ei lapsistamme someen laiteta, ennen kuin itse osaavat antaa luvan tuohon. Ja todennäköisesti siis pidetään tämä linja sinne täysi-ikäistymiseen asti.

 

[Knox]

Meillä ollut myös vaimon kanssa alusta lähtien selkeä linja, että yhtään kuvaa ei lapsistamme someen laiteta, ennen kuin itse osaavat antaa luvan tuohon. Ja todennäköisesti siis pidetään tämä linja sinne täysi-ikäistymiseen asti.

Sama täällä. Tai no itseasiassa vaimolla on yksi kuva, missä tytär juoksee kaukana selkä kameraan päin. Mutta tästäkin kysyi minulta, että onko ok laittaa tämä. Ja kun ei kuvasta voi tunnistaa lasta, niin mikäs siinä.

 

[K.A.H]

Meillä ollut myös vaimon kanssa alusta lähtien selkeä linja, että yhtään kuvaa ei lapsistamme someen laiteta, ennen kuin itse osaavat antaa luvan tuohon. Ja todennäköisesti siis pidetään tämä linja sinne täysi-ikäistymiseen asti.

Sama. Itseäni vähän harmittaa sellaisten lasten puolesta, joista on ladattu syntymästä asti someen satoja kuvia heidän itsensä tietämättä. Mielestäni vanhempien tulisi muistaa että se vauvakin on jonain päivänä aikuinen, eikä välttämättä silloin arvosta lapsuutensa somekuvia joita vanhemmat ovat sinne ladanneet ajattelemattomuuttaan. Eikä lapsi saa koskaan olla vanhempiensa egon jatke, jonka avulla saa somessa tykkäyksiä.

 

[iibor]

Sama täällä. Tai no itseasiassa vaimolla on yksi kuva, missä tytär juoksee kaukana selkä kameraan päin. Mutta tästäkin kysyi minulta, että onko ok laittaa tämä. Ja kun ei kuvasta voi tunnistaa lasta, niin mikäs siinä.

Joo, sen verran olen itsekin tehnyt myönnytyksiä, että kummankin lapsen jalkateristä otin kuvat instaan syntymän jälkeen, mutta siinä se.

 

[Marleau]

Kyllä ne lapset kannattaa hankkia 25-30 vuotiaina, mutta ei se aina ole mahdollista eikä elämää voi tarkasti suunnitella.



Lapsesta ei pitäisi laittaa yhtään mitään someen.

Tässä oon ihan täysin samaa mieltä kanssasi, sillä kyllä mun mielestäni ne lapset kannattaa tosiaan hankkia mieluiten just alle kolmekymppisenä tai ei ainakaan paljoa sen ylitse. On ihan tulevaisuudenkin kannalta parempi, että sitä on itse vielä suht nuori lasten ollessa kouluissa ja työelämässä, eikä lasten tarvitse tulla joskus parikymppisenä katsomaan vanhempiaan sinne vanhainkotiin.

 

[sampio]

Jotkut eivät jaksa, kun ovat fyysisesti niin surkeassa kunnossa.

Arvasin, että joku ninja ilmestyy tämän vielä julistamaan, mutta pakko omalta kohdaltani pilata ilo ja todeta, että olen paremmassa kunnossa kuin 25-vuotiaana olin. Palautuminen ei ole kuitenkaan sitä samaa ja ylipäätään kokonaisrasitus elämässäni on paljon töitä tekevänä ja päivittäin treenaavana (pl. illanistujaisia seuraavana) sen verran kova, että eipä tässä paljon kerhoikäisten parissa jaksaisi enää painaa. Tai kuten edellä @L. Öysä totesi, ei hirveästi kiinnostaisi, näillä valinnoilla. Jos taas olisimme valinneet toisin ja vieläpä saaneet muksut vanhemmalla iällä, sitä sitten varmasti tekisi vähemmän duunia, jotta jäisi aikaa olla lasten kanssa ja pitää itsestäänkin huolta.

 

[eriatarka]

Arvasin, että joku ninja ilmestyy tämän vielä julistamaan, mutta pakko omalta kohdaltani pilata ilo ja todeta, että olen paremmassa kunnossa kuin 25-vuotiaana olin. Palautuminen ei ole kuitenkaan sitä samaa ja ylipäätään kokonaisrasitus elämässäni on paljon töitä tekevänä ja päivittäin treenaavana (pl. illanistujaisia seuraavana) sen verran kova, että eipä tässä paljon kerhoikäisten parissa jaksaisi enää painaa.

Omilla elämäntavoilla voi vaikuttaa paljon omaan jaksamiseen. Lisäksi harva elämänsä ehtoopuolella miettii, että olisi pitänyt tehdä enemmän töitä.

 

[sampio]

Minä olen laittanut perhekuvia someen silloin tällöin, synttäri- ja valmistujaiskuvia sitten luvan kanssa ihan yksilöinäkin lapsista, tai matkoilta, tapahtumista ja vastaavista. Uimarantakuvat, epäonnistuneet poseeraukset ja vastaavat urpoilut olen jättänyt suosiolla pois.

Mulla on kohtalaisen hyvä maku, mitä tulee kuvaamiseen ylipäätään, ja sitä sitten olen maustanut harkinnalla, että mitä haittaa jonkin kuvan julkaisusta voi olla, myös omien. Instassa on pääasiassa omia kuviani ja pari, missä lapset ovat mukana ja lupa kysytty. Facebookissa sitten enemmän, se on ollut mulle vähän päiväkirjan korvike kirjoitteluineen eri reissusta, ja niitä on mukava muistoista käydä tsekkailemassa.

En ole toistaiseksi keksinyt mitään järkevää syytä, miksi jättäisin lapseni pois omasta somestani. Peruskoulu päättyy kohta pojallani, ja siitä ajattelin pienen kirjoituksen väsätä. Kuvitukseksi kuva ensimmäiseltä peruskoulupäivältä kera viimeisen. Jos saan luvan laittaa someen, en peittele kyllä millään kukilla kasvoja. Kukin tavallaan, ja ymmärrän kyllä ajatuksen taustalla, tai ainakin yritän ymmärtää.

 

[sampio]

Omilla elämäntavoilla voi vaikuttaa paljon omaan jaksamiseen.

Ok. Enää pitäisi tietää, miksi ilmoitat tämän minulle.

 

[Tuamas]

En ole toistaiseksi keksinyt mitään järkevää syytä, miksi jättäisin lapseni pois omasta somestani. Peruskoulu päättyy kohta pojallani, ja siitä ajattelin pienen kirjoituksen väsätä. Kuvitukseksi kuva ensimmäiseltä peruskoulupäivältä kera viimeisen. Jos saan luvan laittaa someen, en peittele kyllä millään kukilla kasvoja. Kukin tavallaan, ja ymmärrän kyllä ajatuksen taustalla, tai ainakin yritän ymmärtää.

Toki tässä on sama kuin kaikissa intterwebbihommissa, on somea ja on somea.

Se on kuitenkin hiukan eri, jakaako kuvia julkisella profiililla facebookissa tai instagramissa vai yksityisellä profiililla jossa on kuratoidut seuraajat.
Ja siinäkin on vielä isohko ero, jakaako kuvat 24h nähtävissä olevissa tarinoissa vai seinällä pysyvästi.

 

[eriatarka]

Se on kuitenkin hiukan eri, jakaako kuvia julkisella profiililla facebookissa tai instagramissa vai yksityisellä profiililla jossa on kuratoidut seuraajat.
Ja siinäkin on vielä isohko ero, jakaako kuvat 24h nähtävissä olevissa tarinoissa vai seinällä pysyvästi.

Toisaalta esim. K-Espoon some-vastaava ei hirveästi kysellyt lupaa, voiko jakaa somessa kuvan, jossa näkyy lapseni tunnistettavasti. Eikä muuan tubettaja, joka kuvasi lastani ja hänen kavereitaan.

 

[Snakster]

En ole toistaiseksi keksinyt mitään järkevää syytä, miksi jättäisin lapseni pois omasta somestani. Peruskoulu päättyy kohta pojallani, ja siitä ajattelin pienen kirjoituksen väsätä. Kuvitukseksi kuva ensimmäiseltä peruskoulupäivältä kera viimeisen. Jos saan luvan laittaa someen, en peittele kyllä millään kukilla kasvoja. Kukin tavallaan, ja ymmärrän kyllä ajatuksen taustalla, tai ainakin yritän ymmärtää.

Oletko keksinyt järkeviä syitä, miksi lapsen sitten pitäisi esiintyä somessa vai meneekö tämä niin päin, että kaikki someen, jos ei ole erityistä estettä? En saa ihan kiinni, ketä varten tuollainen lapsen koulun päättymisestä kertova postaus tehdään. Lapsi itse sitä tuskin osaa kaivata, lähisukulaiset ja läheiset ystävät tietävät tai kuulevat asian muutenkin ja omalle päiväkirjallekin joku muu alusta saattaisi olla näppärämpi. Ja itselle herää myös kysymys, että jos koulun päättymisestä uutisoi, niin mitäs sitten, jos tulee esim luokalle jääminen tai jotain vielä pahempia takaiskuja? En ole vielä koskaan lukenut somesta kenenkään nuorisopsykiatrian reissuista ja hyvä niin, mutta jotenkin olisi hyvä lisätä ymmärrystä sille, että aina ei mene hommat ihan nappiin, ja positiivisuutta ja onnistumista huokuvat somepostaukset eivät tietenkään tällaista edistä.

 

[K.A.H]

Toisaalta esim. K-Espoon some-vastaava ei hirveästi kysellyt lupaa, voiko jakaa somessa kuvan, jossa näkyy lapseni tunnistettavasti. Eikä muuan tubettaja, joka kuvasi lastani ja hänen kavereitaan.

Fiksun ihmisen pitäisi osata kysyä. Meidän firmassa eräs mainospuolen henkilö kuvasi salaa hyllyjen välistä materiaalia firman mainosvideoon, jossa meikäläinen näkyy tietämättäni, vaikkakin hyvin nopeasti. Tuo video vieläpä julkaistiin YouTubeen mitään kyselemättä. Annoin täyslaidallisen tuolle henkilölle kun videon näin. Pyysi anteeksi sentään.

 

[K.A.H]

Tässä oon ihan täysin samaa mieltä kanssasi, sillä kyllä mun mielestäni ne lapset kannattaa tosiaan hankkia mieluiten just alle kolmekymppisenä tai ei ainakaan paljoa sen ylitse. On ihan tulevaisuudenkin kannalta parempi, että sitä on itse vielä suht nuori lasten ollessa kouluissa ja työelämässä, eikä lasten tarvitse tulla joskus parikymppisenä katsomaan vanhempiaan sinne vanhainkotiin.

Ei aina noinkaan. Joku on valmis vanhemmaksi parikymppisenä, ja joku nelikymppisenä. Itse sain esikoisen 38-vuotiaana, ja voinen omalla kohdallani sanoa että se oli oikea ajankohta. Kymmenen, tai edes viisi vuotta aiemmin en olisi ollut henkisesti valmis isäksi.

 

[sampio]

Oletko keksinyt järkeviä syitä, miksi lapsen sitten pitäisi esiintyä somessa vai meneekö tämä niin päin, että kaikki someen, jos ei ole erityistä estettä?

Ei kai tässä pelkästään ääripäitä ole? En oikeastaan tiedä, miksi pitäisi olla jotain erityisen järkeviä syitä laittaa jotain someen, jos tervettä harkintaa käyttää, kun lopulta varsin rajallinen otos sinne tapahtumista ja valokuvista tulee laitettua.

En saa ihan kiinni, ketä varten tuollainen lapsen koulun päättymisestä kertova postaus tehdään. Lapsi itse sitä tuskin osaa kaivata, lähisukulaiset ja läheiset ystävät tietävät tai kuulevat asian muutenkin ja omalle päiväkirjallekin joku muu alusta saattaisi olla näppärämpi.

Ihan vain siksi, koska ne ovat merkittäviä tapahtumia lapsen elämän varrella ja niistä on kiva jakaa ajatuksia samalla vanhempana. Poika on lukivaikeuden läpi päättötodistuksen saamassa ja suoritti viimeisen vuoden ulkomailla, joten on tossa ihan syytä kertoa se sukulaisille ja tuttaville parin kuvan saattelemana ylpeänä isukkina.

Ja itselle herää myös kysymys, että jos koulun päättymisestä uutisoi, niin mitäs sitten, jos tulee esim luokalle jääminen tai jotain vielä pahempia takaiskuja?

En tiedä, koska itse olen tehnyt julkaisut lähinnä erilaisista etapeista, kuten peruskoulun ja lukion suorittamisista.

En ole vielä koskaan lukenut somesta kenenkään nuorisopsykiatrian reissuista ja hyvä niin, mutta jotenkin olisi hyvä lisätä ymmärrystä sille, että aina ei mene hommat ihan nappiin, ja positiivisuutta ja onnistumista huokuvat somepostaukset eivät tietenkään tällaista edistä.

Aina ei mene nappiin ei, ja omasta elämästäni olen kirjoittanut Facebookin puolelle välillä vähän turhankin rehellisiä kirjoituksia. Tyttären peruskoulun ja lukion päättärikirjoutuksen hyväksytin tyttärelläni, koska hänkin kävi aika kovan polun opintojensa kanssa lukiossa ja meinasi jo lopettaa koko touhun, enkä halunnut todellakaan siitä rakentaa jotain vaaleanpunaista satua, mutta en tietysti liian inhorealististakaan. Siitä sitten itseluottamusta keräillen ja monien keskustelujen jälkeen tytär sai opintonsa uomiinsa, valmistui ja odottelee parhaillaan kutsua yliopistoon toiselle kierrokselle. Mun mielestäni ihan kertomisen arvoinen tarina rakkaan lapseni polusta, joka ei todellakaan täysin suoraviivainen menestysputki ollut.

Joillain tuttavillani on tapana luoda someen hyvin hattaraisia menestysilluusioita, mutta näin aikuisena sen läpi näkee. Ja toisaalta myös ymmärtää. Kaikilla aikuisillakaan ei ole kykyä omaa ylpeyttään lapsistaan pukea muutoin kuin keulimalla sillä, miten helvetin fiksuja ja urheilullisia muksunsa ovat, ja tämä tietysti on jossain määrin myös vaarallista. Mutta pitäisikö se sitten pyrkiä rajaamaan pois? Ei. Itse pyrin siihen, että kirjoittelen vähän kaikesta taivaan ja maan välillä, ja kun julkaisen kuvia lapsistani, niillä on jokin merkitys meidän ja mun tarinassani.

Ja isot onnittelut tyttärellesi sekä sinulle isänä! Isoja juttuja, ja vaikken tuosta polustanne tiedä oikeasti mitään, uskallan silti väittää tietäväni hiukan. Helvetin vaikeaa, pakahduttavaa, pelottavaa, mutta ennen kaikkea rakasta.

 

[mjr]

17 vuotta isänä, 15 vuotta erityislapsen isänä. Melkoista haipakkaa on matka ollut, kuopus tietysti aika täysin dominoi joka toisviikkoista arkea. 10-vuotiaaksi käytti vaippoja, edelleenkin pyyhin takapuolen, puhetta ei varsinaisesti tule. Mutta samalla on riemukas lapsi, jonka päätunnetila on iloisuus - usein sitä suorastaan kadehtii. Esikoinen on sitten aika tavalla erityislapsen sisarus, ei halua tehdä itsestään numeroa, suorittaa matalalla profiililla, erittäin fiksu poika, jonka suhteen aina tulee mieleen, että olisi tarvinnut niin paljon enemmän huomiota. Olemme tehneet kyllä parhaamme, emme sälyttäneet mitään painetta veljestään, säännöllisesti varanneet aikaa jne, mutta silti aivan liian vähän.

Lapsen kehitysvammaisuus ja vakava autismi merkitsee sitä, että tulen olemaan äärimmäisen tarvittu about viimeiseen toimintakykyiseen sekuntiini asti, ja varmaan ylikin. Aikoinaan nuorena olin sosiaalisesti aika estynyt ja yksinäinen - se että olisi tarvittu ja kaivattu ei tuntunut yhtään pahalta ajatukselta. Eikä ole tuntunut kokemuksenakaan vaikka ne ensimmäiset vuodet diagnoosin jälkeen olivat yhtä sumuista selviytymistaistelua - ja lapsilukukin jäi kahteen, kun alkuperäinen tarkoitus oli hankkia vähän isompi katras. Silti, on ollut ja on suuri etuoikeus olla isä. Siis näin henkilökohtaisena kokemuksena, mikään pakko tai tarve ei ole lisääntyä ja elämään saa sisältöä ja merkitystä vaikka miten monilla tavoilla.

 

[Snakster]

Aina ei mene nappiin ei, ja omasta elämästäni olen kirjoittanut Facebookin puolelle välillä vähän turhankin rehellisiä kirjoituksia. Tyttären peruskoulun ja lukion päättärikirjoutuksen hyväksytin tyttärelläni, koska hänkin kävi aika kovan polun opintojensa kanssa lukiossa ja meinasi jo lopettaa koko touhun, enkä halunnut todellakaan siitä rakentaa jotain vaaleanpunaista satua, mutta en tietysti liian inhorealististakaan. Siitä sitten itseluottamusta keräillen ja monien keskustelujen jälkeen tytär sai opintonsa uomiinsa, valmistui ja odottelee parhaillaan kutsua yliopistoon toiselle kierrokselle. Mun mielestäni ihan kertomisen arvoinen tarina rakkaan lapseni polusta, joka ei todellakaan täysin suoraviivainen menestysputki ollut.

Joillain tuttavillani on tapana luoda someen hyvin hattaraisia menestysilluusioita, mutta näin aikuisena sen läpi näkee. Ja toisaalta myös ymmärtää. Kaikilla aikuisillakaan ei ole kykyä omaa ylpeyttään lapsistaan pukea muutoin kuin keulimalla sillä, miten helvetin fiksuja ja urheilullisia muksunsa ovat, ja tämä tietysti on jossain määrin myös vaarallista. Mutta pitäisikö se sitten pyrkiä rajaamaan pois? Ei. Itse pyrin siihen, että kirjoittelen vähän kaikesta taivaan ja maan välillä, ja kun julkaisen kuvia lapsistani, niillä on jokin merkitys meidän ja mun tarinassani.

Ja isot onnittelut tyttärellesi sekä sinulle isänä! Isoja juttuja, ja vaikken tuosta polustanne tiedä oikeasti mitään, uskallan silti väittää tietäväni hiukan. Helvetin vaikeaa, pakahduttavaa, pelottavaa, mutta ennen kaikkea rakasta.

Tästä ajattelemme selkeästi eri tavalla ja sehän on kaikin tavoin ihan ok. Oma lapseni teki omasta ylioppilaaksi valmistumisestaan kivan ja sympaattisen päivityksen omiin somekanaviinsa, vaikka normaalisti ei hänkään juuri mitään minnekään päivittele. Minä ajattelen, että hän vastaa itse omien asioidensa tiedottamisesta (ja sama tietysti nuoremmankin lapsen osalta), eikä minun päivityksiäni tähän tarvita. Jonnekin hyvien kavereiden WA-ryhmään olen jotain lastenkin asioita laittanut, mutta nämä nyt on ihan muutaman ihmisen porukoita.

 

[1313]

Vanhemmat, lapset ja somekäyttäytyminen-teemaan liittyen mainitsen tarinan, minkä aikoinaan näin ulkomaanmatkalla.

Kaksi pariskuntaa, ehkä kolmissakymmenissä, naiset hyvännäköisiä kuin mitkä, mutta naama jatkuvasti norsunvitulla. Toisella pariskunnalla oli ehkä puolivuotias lapsi ja toisella noin viisivuotias.

Tämä viisivuotias kovasti halusi äitinsä huomiota, mutta mamma vain tyrkki poikaa kauemmas, kunnes piti ottaa selfie. Siihen lapsi kelpasi ja muijakin väänsi kasvoilleen tekopirteän hymyn. Kuvan ottamisen jälkeen muksu taas syrjään.

Sitten tuli hetki, jolloin pienempi lapsi meinasi pudota jakkaralta, ja ainoa, joka asiaan kiinnitti huomiota, oli tämä isompi lapsi.
Siinä tuli kyllä surullinen fiilis näiden lasten puolesta.
Ja mietittyä, että moraaliltaan korkein näytti olevan se noin viisivuotias poika.

 

[Knox]

Ystävä oli perheineen kylässä viikonloppuna, ja siinä illalla tämän ystäväni vaimo puhui, miten nykyisin vanhemmilla on niin kamalat paineet, ja miten raskasta pienen lapsen kanssa on.

Mietin siinä hetken, ja sanoin että minä en ole kyllä koskaan kokenut erityisemmin paineita asiasta. Totta kai haluan olla paras mahdollinen isä lapsilleni, mutta paineet tulevat korkeintaan minulta itseltäni, ei ulkopuolelta.

Pienten lasten kanssa on oppinut sen, että asioita tapahtuu ja aikataulut on välillä varsin häilyvä käsite. Nukkumaanmeno aika ja päiväkotiin lähtö on niin sanotusti kiveen hakattu, kaiken muun kanssa voi säätää tarvittaessa. Joskus lapset katsoo televisiota 20 minuuttia suosituksia pidempään, jotta aikuiset saa siivottua tai tehtyä jotain muuta alta pois. Toisinaan menee taas päiviä, että televisiota ei katsota ollenkaan, kun touhutaan jotain muuta. Jos taas esikoinen on sairaana, niin mulle on aivan se ja sama montako kertaa se päivän aikana Frozenin katsoo.

Tämä kaverini vaimo taas noudattaa suosituksia täsmälleen. Tunnin kestävä Pikku Kakkonen menee 45 minuutin kohdalla kiinni, koska suositus on 45 minuuttia. Toisaalta taas lapselta ei voi oikein vaatia mitään, koska lapsen tulee saada toteuttaa itseään ja olla oma itsensä.

Sitten on vielä se kulma, että lapsia vertaillaan keskenään. Meidän esikoiset ovat samanikäisiä. Meidän esikoinen on ollut jo pitkään kiinnostunut kirjoista ja lukemisesta. Ei hän osaa lukea, mutta tunnistaa kirjaimia ja on hoksannut että äiti alkaa ä-kirjaimella, isi i-kirjaimella, koira k-kirjaimella jne.

Tytär tuli ylpeänä kertomaan miten tämä sana alkaa tällä kirjaimella ja tämä sana tällä kirjaimella. Ja yllättäen kaverini lapsi osasi myös tämän, joskaan ei juuri sillä hetkellä halunnut. Mutta kotona aina luettelee. Mua nauratti ihan helvetisti, mitä väliä tuollaisella asialla on, aivan kuin osaaminen tai osaamattomuus tietyssä asiassa tekisi lapsesta jotenkin paremman tai huonomman. Lapset kehittyvät omalla painollaan.

Mutta eipä tarvitse ihmetellä että mistä niitä paineita tulee. Jos kokee vanhemmuuden suorituksena ja jopa kilpailuna, niin aika raskas tie on edessä.

 

[sampio]

Aika huonolta itsetunnolta tuo lähinnä vaikuttaa.

 

[Realcowboy]

Tuliko Pekalle traumoja piheistä vanhemmista?

 

[Knox]

Kävimme perheen kanssa katsomassa Leikitään Pikku Kakkosta konserttia, kun inhimillisen matkan päähän sattui.

Muistaakseni kolme kertaa ennen konsertin alkua mainittiin, että lähellä lavaa olevat aikuiset pysyisivät matalana, jotta takana olevat lapset näkevät lavalle. Ja mitä tekee yksi vatussi, seisoo about kolmannella rivillä, välillä lasta olalle nostaen.

Vittu että mulla keitti, vaikkei tämä idiootti edes meidän näkyvyyttä blokannut. Vaikutti että useampi antoi palautetta, ja ehkä puolessa välissä tämä vajukki lähti sitten kauemmas lavalta.

Jos pitäisi jakaa vuoden kusipää palkinto, niin lastenkonsertissa perseilevä aikuinen nousisi minun papereissa kärkeen aika mukisematta.

Ei ihme, että maailma on välillä mitä se on, kun meillä on tälläisia aikuisia olemassa.