Duran Duranin Suomeen tulon kunniaksi kerta kiellon päälle. Tiedän, että olen muutaman kerran jo nämä samat postannut tänne, mutta antaa mennä. Duranissa on valtavan tärkeää se, että se kulkee meillä suvussa: isoveli teki minusta Duran-fanin. Ja serkutkin ovat kovia Duran-faneja. Kyllä tähän joku sukukokous pitää saada.
Meiän Vesku lainasi minulle Rio-vinyylin, jota en ole vieläkään palauttanut. Rikos lienee jo vanhentunut. Se oli todella tärkeä levy. Vesku oli minulle silloin nuorena sellainen kaveri, jota katsoin ylöspäin. Se ajoi Alfa Romeolla ja näytti ihan Simon Le Bonilta. Siis törkeän hyvältä. Ainakin minun silmiini se eli sitä elämää, jota saattoi nähdä Duranin videoissa. Isoveli oli vähän kuin supersankari. Myöhemmin toki ymmärsin asiat paremmin. Silti pikkupoika katsoi sitä ihannoiden.
Duran Duran on haavekuva siitä, että kaikki olisi niin kuin siellä lapsuudessa. Siksi se on rakas. Mutta näin vanhemmiten olen arvostanut Duranin aivan saatanan iskeviä pop-biisejä. Duran on ihan kuningasluokkaa paitsi aikalaisissaan, myös muutenkin. Minusta Duran on ajaton: kyllähän se on sitä kasarin alun synapoppia, mutta siinä on myös sellaista terävyyttä ja rockia. Duranissa pitää myös muistaa se, että se oli niitä yhtyeitä, jotka aloittivat musiikkivideokulttuurin. Huomatkaa tämä!
Ja näin neverbe-muusikkona pitää sanoa, että John Taylor on yksi maailman parhaita basisteja. Paljon on keskitytty siihen, miten hyvän näköinen John on. Onhan se, mutta se on myös aivan saatanan hyvä basisti. Monet Duranin hittibiisit kulkevat Johnin nokkelilla bassolinjoilla. Tämä pitäisi Duranissa muutenkin muistaa. John on se sama kuin Alex James Blurissa, se hyvännäköinen basisti joka soittaa coolisti, mutta...