Kuolema

[Creed Bratton]

Osanotot @sampio !

Ja paljon jaksamisia koko perheelle.

 

[Jakke76]

Osanotot @sampio

 

[koukku]

Osanotot ja jaksamista @sampio, kylläpä pysäytti täälläkin.

 

[Mechalo]

Itsellä on lähtenyt vaikka ketä, mutta erityisesti nuorten poismeno kauhistuttaa. Yksi entinen luokkakaveri kuoli yllättäen muutama vuosi sitten ja maaliskuun lopulla räppäriystäväni MC Toni lähti muiden kovien räppäreiden seuraksi sydänvaivojen seurauksena.

 

[sampio]

Kiitokset jälleen kaikille päivän aikana tulleista viesteistä sekä peukuista. Yllättävän paljon merkitsee niinkin pieni asia. Mietin kylläkin jonkin aikaa, haluanko julkistaa näin yksityistä ja lopullista asiaa täällä, ja toisaalta koin sen jotenkin ylimieliseksi, koska kuten edeltä voi lukea, on moni meistä kokenut kovia menetyksiä elämän varrella. Erityisesti lapsen/nuoren ja lapsena sisaruksen tai vanhemman menetys on asia, jota on vaikea edes kuvitella. Vanhemmat me jokainen joskus joudumme menettämään, lasta toivottavasti mahdollisimman harva. Päätin silti kirjoittaa pääasiassa itseni vuoksi, mutta myös siksi, että ehkä tämä edes vähän jotakuta toista joskus vastaavassa tilanteessa auttaa.

Oli kuitenkin kaikessa surullisuudessaan erittäin puhdistavaa mennä tapaamaan veljeä viimeisen kerran. Itku siinä tietysti ensireaktiona pääsi, kun reilun vuorokauden pääkopassa kiertänyt uutinen realisoitui siihen lakanan alle. Yllättävän nopeasti kuitenkin tilanne tasaantui ja juttelin varovasti hänelle. Katselin piirteitään ja halusin tallentaa kaiken, vaikka toisaalta hän elää minulle ennenkaikkea muutaman vuoden takaisena tuoreena ja onnellisena aviomiehenä sekä pikkupoikana, jonka armeijalomillani saatoin kotiin koulusta. Teininä skootterin kanssa, perhejuhlissa olutlasin äärellä. Helvetti, onneksi näitä elämän käsikirjoituksia ei tiedä etukäteen. Yksi ei kuitenkaan ollut muuttunut yhtään - nauroin hänen jutuilleen siinä kahden ollessamme yhtä paljon kuin ennenkin eli en yhtään. Paskaa läppää alusta loppuun.

Varmaan tässä tunteet heilahtelee vielä useasti, mutta josko pahin tunnemyrsky jäi eiliseen. Kiitollinen olen vuosista, jotka isoveljenä sain hänelle olla. Minun ympärilläni nuorempien olisi pitänyt joskus vuosikymmenien päästä kokoontua, mutta eihän se helvetti sitäkään uskonut.

Elämä on kyllä äärettömän kaunis ja helvetillisen julma.

Kiitokset vielä erikseen @Yön Kärppä (sinä olet sankari itsekin), @vsmo (ei tähän löydy sanoja, vain virtuaalinen halaus). @Gostisbehere - todella tärkeää tällaisissa yllättävissä ja odottamattomissa kuolemassa on puhua ammattilaiselle. Ystävät ja läheiset on tietenkin tärkeä tuki, mutta jäsentynyt ja selkeä tapa toimia ja tukea ei niin takuuvarma. Ja ehkä sekin, että pääsee puhumaan henkilölle, jolla ei ole tunnesidettä tapahtuneeseen. Vanhempani tyypillisinä ikäluokkansa edustajina ovat lyöneet tämän laimi aiemmin, mutta olen tyytyinen, että nyt molemmat olivat jo hakeneet apua itselleen.

Ehkä tämä on osaltani tässä. Kuten totesin, jollain tapaa itsekäs olo kirjoittaa MINUA kohdanneesta surusta, kun lapsi ei opi tuntemaan isäänsä ja nuori vaimo jäi leskeksi. Kirjoittaminen on itselleni kuitenkin tapa jäsentää asioita, joten sallinette tämän. Ja tosiaan, jos joku joskus jossain kokee näistä tuntemuksieni sanoituksista olevan apua itselleen, on sekin jo jotain.

 

[tombraider]

Kiitokset jälleen kaikille päivän aikana tulleista viesteistä sekä peukuista. Yllättävän paljon merkitsee niinkin pieni asia. Mietin kylläkin jonkin aikaa, haluanko julkistaa näin yksityistä ja lopullista asiaa täällä, ja toisaalta koin sen jotenkin ylimieliseksi, koska kuten edeltä voi lukea, on moni meistä kokenut kovia menetyksiä elämän varrella. Erityisesti lapsen/nuoren ja lapsena sisaruksen tai vanhemman menetys on asia, jota on vaikea edes kuvitella. Vanhemmat me jokainen joskus joudumme menettämään, lasta toivottavasti mahdollisimman harva. Päätin silti kirjoittaa pääasiassa itseni vuoksi, mutta myös siksi, että ehkä tämä edes vähän jotakuta toista joskus vastaavassa tilanteessa auttaa.

Oli kuitenkin kaikessa surullisuudessaan erittäin puhdistavaa mennä tapaamaan veljeä viimeisen kerran. Itku siinä tietysti ensireaktiona pääsi, kun reilun vuorokauden pääkopassa kiertänyt uutinen realisoitui siihen lakanan alle. Yllättävän nopeasti kuitenkin tilanne tasaantui ja juttelin varovasti hänelle. Katselin piirteitään ja halusin tallentaa kaiken, vaikka toisaalta hän elää minulle ennenkaikkea muutaman vuoden takaisena tuoreena ja onnellisena aviomiehenä sekä pikkupoikana, jonka armeijalomillani saatoin kotiin koulusta. Teininä skootterin kanssa, perhejuhlissa olutlasin äärellä. Helvetti, onneksi näitä elämän käsikirjoituksia ei tiedä etukäteen. Yksi ei kuitenkaan ollut muuttunut yhtään - nauroin hänen jutuilleen siinä kahden ollessamme yhtä paljon kuin ennenkin eli en yhtään. Paskaa läppää alusta loppuun.

Varmaan tässä tunteet heilahtelee vielä useasti, mutta josko pahin tunnemyrsky jäi eiliseen. Kiitollinen olen vuosista, jotka isoveljenä sain hänelle olla. Minun ympärilläni nuorempien olisi pitänyt joskus vuosikymmenien päästä kokoontua, mutta eihän se helvetti sitäkään uskonut.

Elämä on kyllä äärettömän kaunis ja helvetillisen julma.

Kiitokset vielä erikseen @Yön Kärppä (sinä olet sankari itsekin), @vsmo (ei tähän löydy sanoja, vain virtuaalinen halaus). @Gostisbehere - todella tärkeää tällaisissa yllättävissä ja odottamattomissa kuolemassa on puhua ammattilaiselle. Ystävät ja läheiset on tietenkin tärkeä tuki, mutta jäsentynyt ja selkeä tapa toimia ja tukea ei niin takuuvarma. Ja ehkä sekin, että pääsee puhumaan henkilölle, jolla ei ole tunnesidettä tapahtuneeseen. Vanhempani tyypillisinä ikäluokkansa edustajina ovat lyöneet tämän laimi aiemmin, mutta olen tyytyinen, että nyt molemmat olivat jo hakeneet apua itselleen.

Ehkä tämä on osaltani tässä. Kuten totesin, jollain tapaa itsekäs olo kirjoittaa MINUA kohdanneesta surusta, kun lapsi ei opi tuntemaan isäänsä ja nuori vaimo jäi leskeksi. Kirjoittaminen on itselleni kuitenkin tapa jäsentää asioita, joten sallinette tämän. Ja tosiaan, jos joku joskus jossain kokee näistä tuntemuksieni sanoituksista olevan apua itselleen, on sekin jo jotain.

Osanottoni. Se hetki kun rakasta katsoo arkussa viimeisen kerran piirtyy aivoihin lopullisesti. Se kuva on musertava, mutta myös kaunis. Suru on suurin tunteista, sillä se on täynnä rakkautta ja kaipuuta.

Ota aikaa, itke ja naura yhteisille muistoille. Aika korjaa haavat, mutta arvet jää. Tsemppiä ja jaksamista

 

[kamik]

Osanottoni @sampio Kliseistä tai ei, niin aika parantaa. On aika itkeä, kaivata ja surra. Vähitellen ja ajan kanssa kohti tulevaa, voimia siihen.

Tuo, mitä @tombraider yllä kirjoittaa, on kyllä totta. Olin 7-vuotias, kun sodan käynyt pappani menehtyi. Hän oli minulle hyvin rakas ja vietin heidän pienellä maatilallaan liki kaikki kesät, vaikken niistä enää juuri mitään muistakaan.

Mutta yhden asian muistan ikuisesti ja ne ovat pappani kasvot hänen maatessaan arkussa. Isäni (puheidensa mukaan) koitti estää minua menemästä avoimen arkun luokse, mutta pappa veti menehtyneenäkin puoleensa. Ne kalvakat, mutta tutut kasvot arkussa, se kuva syöpyi lapsen mieleen. Taisi olla ensimmäinen kerta, kun näin kuolleen ihmisen, ehkä sekin vaikutti voimakkaasti pieneen poikaan.

 

[Petofani]

Osanotto, @sampio . Alkuperäisessä viestissä oli väärä lainaus.

 

[Ikävänkantaja]

Lämmin osanottoni, @sampio .

 

[Ujcik#11]

Osanottoni @sampio
Nuori ihminen, jolla elämässä vielä paljon edessä lähtee noin yllättäen. Kyllä se vääryydeltä ja pahalta tuntuu.

Hieman vastaavan tapauksen kokeneena. Tuollainen lähtö voi tulla omiin ajatuksiin tosi voimakkaana ahdistuksena ja jopa pelkona myöhemmin, kun tuska helpottaa ja arki rupeaa palaamaan. Kynnys hakea apua/ tutkituttaa oma terveys kannattaa pitää matalalla. Se auttoi itsellä aikanaan kun yritti ajatukset karata iltaisin ja nukahtamisen pelko rupesi häiritsemään enemmänkin..

Valtavasti voimia ja jaksamista

 

[BOL]

Lämmin osanottoni @sampio . Kun läheinen lähtee yllättäen, shokki on valtava ja sitä pitää uskaltaa käsitellä. Jokainen kokee asiat eri tavalla ja käsittelee ne itselleen parhaalla mahdollisella tavalla. Tärkeintä lienee kuitenkin se, että asiat kohdataan ja ne käsitellään jotenkin. Niin monelle jää sieluun loppuelämän möykky siksi, että käsitteleminen on liian tuskallista ja siitä kärsii usein myös sivulliset. Siksikin on ihan valtavan hienoa, että olet hakenut ammattiapua.

Kun perheenjäsen menehtyy, usein myös koko perheen roolit muuttuvat, kun yksi on poissa. Moni ei edes tajua sitä, eikä se useinkaan ole mitenkään tiedostettua, mutta niin kuitenkin usein käy. Meillä jokaisella on tärkeä rooli erilaisissa ryhmädynamiikoissa ja kyllä jokaisen poismeno muuttaa asioita. Sinulla on edessäsi uusi rooli myös veljesi lapsille ja se on erittäin tärkeä rooli. Sinulla on sellaista tietoa veljestäsi, mitä välttämättä kenelläkään muulla tässä maailmassa ei ole ja asioiden kertominen veljesi lapsille on tärkeää heidän loppuelämälleen. Minun on helppo kuvitella, että hanskaat tämänkin roolin erinomaisesti. Ja kun aikaa on kulunut ja suru edes vähän väistynyt, veljesi muisto elää myös sinussa enenevässä määrin.

Toivotan paljon tsemppiä ja voimia.

 

[Alamummo]

@sampio lämmin osanottoni ja myötäelämiseni sinulle. Menetyksesi tuntuu aivan kamalalta. Anna itsellesi aikaa ja lupa surra omalla tavallasi, ei tuosta ole muuta tietä ulos. Hyvä, että olet hakenut ulkopuolista apua asian käsittelyyn.

Oma faijani kuoli reilu viikko sitten. Hän oli jo hyvin iäkäs ja sairasti pitkään ja ajatuksen hänen poismenostaan ehti jollain tasolla sisäistää. Suru on ja ikävä faijaa, vaikka tiesimme, että hänen lähtönsä on vääjäämätön. Shokkina se tuli, kun tapahtui.

 

[sampio]

Kiitokset jälleen kaikille. Osanottoni isäsi johdosta, @Alamummo sekä kiitos viisaista sanoista. Samoin myös sinulle @BOL - keskustelimme eilen vanhempieni kanssa juuri tuosta, kuinka voimme ylläpitää suhteita edesmenneen veljeni perheeseen. Ajan kanssa myös oma roolini varmasti muovautuu ja haluan osaltani kertoa pikkupojalle isänsä tarinaa.

@Ujcik#11 Mieli on todella tärkeä ja herkkä instrumentti. Onni onnettomuudessa on, että hakeuduin viime vuoden puolella terapeutille, kun lapsuuden kokemukseni alkoivat vyöryä ylitse liikaa. Vuosi sitten olisin ollut hauraampi tälle iskulle, vaikka kukaan näitä tuskin täysin säröittä kestää.

 

[Loorz15]

Kuulin aamulla, että veljessarjamme kolmas on kuollut, sydän lakannut lyömästä kesken yöunien. Tuli kyllä ihan helvetillisen puskista. Tai no, kai se aina, mutta siis kolmekymppinen isä ja puoliso. Välillä tekisi mieleni hakata seinään reikä, välillä taas ajatus jäsentyy selkeäksi, välillä puhalluttaa ja pakahduttaa.

Ajatukset ovat vahvasti nuoren vaimon ja pienen pojan puolella. Ja jäi mullakin niin monta kalastus- ja metsästystarinaa kuulematta, NHL-tilanteet kertaamatta ja oluet maistelematta. Leppoisa mies. Suututtaa ja surettaa.

En tiedä, mitä helvettiä minä tänne siitä kirjoitan, mutta jonnekin on pakko purkaa. Metsään kävin jo huutamassa. Ehkä velipoika kuuli, metsästäjä kun oli.

Lepää rauhassa, Santeri. Kiitos kaikesta.

Olen todella pahoillani. Suuresti voimia surun keskellä, ja vaikka tämäkin on yksi iso klisee, niin muista, että ei ole oikeaa tai väärää tapaa surra. Huuda metsään jos siltä tuntuu, vielä vaikka viiden vuoden päästä. Tai ole huutamatta. Tee mitä ikinä helpottaa. Osanotot.

 

[Grainger]

Syvimmät osanotot @sampio ja ennen kaikkea nuori leski ja jälkikasvu. Elämä osaa olla kyllä helvetin julmaa välillä.

 

[Raimoton]

Osanottoni @sampio ja kaikkea jaksamista sukulaisille jatkoon. Sen verran mulkku tuo Elämä osaa olla, ettei katso aikaa tai paikkaa, milloin se jysäyttää suoraan vastapalloon. Ja varsinkaan se ei mieti toisten tulevaisuutta.

Olet tehnyt sen viisaan päätöksen, etkä ole jäänyt odottelemaan apua vaan hakenut sitä heti kun on siltä tuntunut. Moni jää sitä venailemaan ja odottavat, että toiset raahaavat ammattiavun piiriin. Siinä menee samalla lyönnillä muiltakin jaksaminen.

Osanotot myös @Alamummo . Ei noihin ikinä osaa valmistautua täysin. Oma mummuni oli jo pitkään sairastellut kaikenmoista ja edeltävänä päivänä äitini laittoi viestin, että kannattaa käydä morjestamassa vielä, kun mummu vielä on maailman menossa mukana. Seuraavana aamuna nukkui pois. Vartin verran yritin töitä tehdä kumikorjaamolla, kunnes oli vaan pakko mennä kahvihuoneeseen ja lopettaa. Ajelin sitten noin 40km päähän katsomaan edesmennyttä. Matkalla alkoi yhtäkkiä sataa lunta paljon joka valkaisi mummun metsätien vitivalkoiseksi. Lumi todellakin teki enkelin eteiseen.

 

[444]

Syvimmät osanottoni @sampio
Elämä ei todellakaan aina ole reilua. Hienoa kuulla, että olet itse hakenut apua. Sen arvoa ei tässä vaiheessa voi mitata millään mittareilla, ja on silti mittaamattoman arvokasta. Kuten ylempänä mainittiinkin, niin ei ole olemassa oikeaa tapaa surra. Mutta sitä tuskaa kannattaa vaikka huutaa pois, jotta ei pääse patoutumaan vihaksi.

Omalle kohdalleni noin läheistä poismenoa ei ole sattunut. Äitini sisko, kummitätini, lähti 37 vuoden iässä 28 vuotta sitten. Se iski nuoreen triplaneloseen lujaa. Kuusi vuotta sitten lähti äitini isä. Hän oli ydinperheeni ulkopuolelta minulle läheisin sukulainen ja jonkinlainen sielunkumppani. Olimme todella läheiset, ja vaikka hänelläkin oli tuolloin ikää jo 89 vuotta ja oli sairastellut viime hetkinään paljon, niin syvältä se repi siitä huolimatta. Todella syvältä. Edellisenä iltana äitini laittoi viestin, että hoidot on nyt lopetettu kannattamattomina, ja silti jaksoin elätellä toiveita, että hän sisukkaana ihmisenä jaksaa parantua. Ei jaksanut, vaan varhain seuraavana aamuna tuli suru-uutinen. Romahdin aivan täysin. Herätin silloisen vaimoni ja käperryin sikiöasentoon syliin itkemään. Itkin, itkin ja itkin. Välillä naurettiin sukulaisten kesken muistellessamme, mutta sitten ikävä vei taas voiton. Jossain vaiheessa, en tiedä kuinka paljon myöhemmin, suru kuitenkin helpotti. Pystyin ajattelemaan asiaa enemmän muistojen kautta; arvostamaan niitä yhteisiä kokemuksia ja elettyjä hetkiä. Sen sijaan, että mietin, mitä kaikkea jäisi yhdessä kokematta ja näkemättä; mitä kaikkea ei enää koskaan tapahtuisi. Joillekin se voi olla itsestäänselvyys, minulle se oli siinä hetkessä käänteen tekevä oivallus. Nykyään pystyn puhumaan hänestä jo täysin normaalisti, mutta esimerkiksi tämän kirjoittaminen nosti jälleen kyyneleet silmiin.
Muut isovanhempani ovat edelleen elossa, ja nuorimmainenkin täyttää tammikuussa 90 vanhimman ollessa 93-vuotias. Isäni vanhemmat ovat olleet aina hyvin etäisiä, joten heihin en ole aktiivisesti pitänyt enää vuosiin yhteyttä eivätkä he minuun. Hyvin hankalia ihmisiä kaikin puolin eikä kunnollista sidettä muodostunut edes lapsuudessani. Yhtä hankalia olivat jo isäni ja veljensä varttuessa, joten se selittänee etäisyyden. Heistäkin ajan joskus jättäessä tulen eittämättä suremaan jonkin verran johtuen ihan sentimentaalisesta perusluonteestani, mutta en samalla tavalla. Isäni isällä oli jossain vaiheessa pehmeämpi vaihe meneillään ja silloin oli mielenkiintoista kuunnella hänen lapsuus- ja nuoruusmuistojaan, mutta sitä ei kestänyt kovin pitkään ja pian oltiin takaisin ”kaikki on paskaa, myös kusi on paskaa” -asenteessa, jolloin mikään ei miellytä ja vieraidenkin olisi vain parempi lähteä. ”Ai nytkö sä jo lähdet? No et kyllä pitkään viihtynyt. No niin sanoinkin, että voisit lähteä, mutta tarvitseeko kaikki ottaa niin helvetin kirjaimellisesti.” Sääli sinänsä, mutta olen sen verran itsekäs, että pistän oman hyvinvointini aina etusijalle enkä käytä aikaani sellaisiin ihmisiin, jotka eivät pysty sen vertaa olemaan ihmisiksi, etteivät aja kaikkia luotaan. Ja sitten valita siitä, kun kaikki lähtevät.

 

[UnenNukkuja]

Osanotot @sampio

Itsestä kasvanut omien sairauksien myötä jollain tapaa kylmä, mutta kuitenkin aivan liian tunteellinen ihminen. Omasta lähipiiristä on lähtenyt lähinnä vanhuksia. Toiset isovanhempani kärsi vammoista ja sairauksista, joten valitettavasti lähtivät pari vuosikymmentä liian aikaisin. Olin kuitenkin vielä melko junnu, ja siksi käsittelytaito oli hieman erilainen. Mummiani jäin kaipaamaan siinä määrin, että olisin tullut hänen kanssa juttuun taatusti vielä vuosia, meitä yhdisti jokin, mitä en teininä ymmärtänyt. Ukkini olisin halunnut juttelevan vanhoista tietokoneistaan tässä päivässä toiselle puoliskolleni.

Omaa kuolemaa en pelkää, koska nyt jo saatan joutua hyvinkin äkisti sairaalaan. Kyllä se joskus korjaa.

Lähimmät sitten taas. Vanhusten kohdalla osaan aina ajatella jo vuosia ennen, että joskus se koittaa. Monet vanhemman väen muistotilaisuudet meneekin itsellä lähinnä hymyillen, ellei jopa naureskellen. Rumaa ehkä joidenkin silmään. Liian nuorena ja liian äkisti ei saisi kukaan lähteä. Nuo järkyttää tätä naista ja herättää aina kysymyksen miksi. Haluan aina tietää syyn ja seurauksen, mutta en kuitenkaan haluaisi syyttää ketään. En tee tuota omien sairauksienikaan kanssa, vaikka mahdollisuus olisi.

 

[sampio]

Pikkuveljen kuolemasta tulee piakkoin puoli vuotta täyteen, appi menehtyi aggressiiviseen syöpään puolitoista viikkoa sitten. Kaksi merkittävää ja läheistä ihmistä poistui puolen vuoden aikana, molemmat yhtälailla järkytyksinä. Veljen kuolema tuli täytenä shokkina, kuten tapaturmainen kuolema voi vain tulla. Apen kuolemaan ehti periaatteessa valmistautua, mutta kyllähän sekin prosessina oli niin absurdi, ettei sitä oikein vieläkään käsitä - mies, joka on aina ollut kaikkivoipainen, kuihtuu muutamassa viikossa pois alta seitsenkymppisenä.

Viimeiseen puoleen vuoteen olen varmasti itkenyt enemmän kuin koskaan sitten pikkulapsuuden. Alkusyksystä itku saattoi tulla keskellä kaupunkia auton ratissa, kotona ruokaa laittaessa, milloin missäkin. Eikä siinä mitään, annoin usein sille luvan, ja jos ei ollut ihan paras hetki, pystyin myös välttämään sen. Apen sairastuminen ja vääjäämätön hiipuminen nosti tunteita takaisin, varmasti sekä häntä surrakseni, mutta myös puolen vuoden takaisina laineina.

Sanovat, että kuolema on luonnollinen asia. Minä sanon, että varsinkaan nuoren ihmisen kuolemassa ei ole mitään luonnollista. Se on täydellisen järjetön ja käsittämätön asia. Absurdia. Ei ruumiin kuolema sinänsä, vaan se, ettei toinen ole enää läsnä. Kuinka joku voi vain lakata olemasta?

Kyllähän kuolema saa nöyräksi elämän edessä. Todella naiivi olo oli oman avuttomuutensa koettuaan viime elokuussa, kun elämää oli pitänyt sitä ennen niin itsestäänselvänä.

Mutta osin kai se on luonnollista, ja nuoremmilla tervettäkin. Ei elämää voi elää pelkäämällä, mutta terve kunnioitus on viisautta. Ja viisautta on tiedostaa se, että surua voi olla läsnä, vaikkei se itseään kohtaisikaan. Esimerkiksi riittää tämä ketju ja nuo viestit, joita minun musertava suruni sai aikaa. Kiitos niistä kaikille kirjoittaneille ja tykänneille edelleen.

Siitä itse asiassa tulee mieleeni, kuinka helvetin tärkeää on huomioida läheisensä menettänyt ystävä, työkaveri tai kuka tuttu nyt onkaan. Kuivakka ja merkityksettömän tuntuinen "osanottoni" tuntui ainakin omalla kohdallani lämpimältä. En minä kaivannut erityisempää huomiota esimerkiksi duunissa, mutta en voi kieltää, etteikö olisi jäänyt mieleeni, kuka otti osaa ja kuka ei. Tai sukulaisista, ystävistä. Että mikä on niin suuri este, ettei voi pientä ja kohteliasta elettä tehdä? Ja samalla sitä kelaili, kuinka monta kertaa tuo on takertunut omaan kitalakeeni, kun on kokenut, ettei voi millään tapaa surevaa lohduttaa. Kyllä voi, edes hiekanjyväsen verran.

Oli niitäkin, jotka ottivat estradin itselleen. Älkää syyllistykö siihen, se vie surevalta ilmat keuhkoista, kun saa kokea, ettei oma suru olekaan mitään toisen rinnalla. Ei kai sitä kukaan tarkoituksella toivottavasti tee, mutta tuoreelle surulle on annettava tilaa ja aikaa. Suru on itsekäs tunne, joka jalostuu useimmilla epäitsekkääksi ajan kanssa.

Mutta niin. Vaalin muistoa veljestäni tuoreena aviomiehenä, isänä ja sisarusparvellemme tyypillisen laadukkaan paskan huumorin viljelijänä. Pikkupoikana, jota hoisin ja joka ehkä minua saattoi salaa ihaillakin. Metsämiehenä, lätkän ystävänä.

Appeni oli taas minulle eräänlainen miehen mitta, sveitsiläinen linkkari ja empaattinen tosimies. Uskomatonta, ettei hän enää tuohon pihalle ilmesty autollaan, mutta niin se vain menee.

Nostan tuoppini näin yötä vasten Santerille ja Matille. Ja Pentille, Vienolle Lyylille ja Paulille, sekä Jukalle, Penalle, Tiinalle, Annukalle, Pasille ja Markulle. Onhan teitä jo siinä, sukulaisia.

 

[444]

Mummoni kuoli tänään. Isovanhemmista toiseksi vanhin. Vanhin kuoli jo 7 vuotta sitten 89-vuotiaana. Mummo oli 93 kuollessaan. Kaksi on jäljellä, molemmat täyttäneet hiljattain 90.

Mummon kanssa emme koskaan olleet erityisen läheisiä. Karjalasta hän tuli pikkutyttönä evakkona, kerran käytiin hänen kanssaan katsomassa entisen kotitalon kivijalkaa, kun kaikki muu oli viety. Sota kaikkineen lienee jättänyt häneen hirveät traumat, tai sitten oli muita syitä, että hän ei koskaan ollut lastenlasten kanssa kovin läheinen. Viimeiset vuotensa hän vietti laitoshoidossa pahasti dementoituneena. En käynyt katsomassa, koska ajattelin, että ei siitä hyödy meistä kumpikaan. Yksi yö tässä taannoin kuitenkin näin unen, jossa olin häntä tapaamassa; unessa hän muisti minut, ilahtui kovasti nähdessään ja nousi halaamaan. Eilen aamulenkillä mietin, että ehkä sittenkin käyn vielä häntä moikkaamassa, jättämässä hyvästit. En ehtinyt. Oli toki välimatkaakin, kuutisensataa kilometriä, mutta turha silläkään on mitään perustella. Aikaa olisi ollut myös aiemmin. En jää jossittelemaan enkä syyttämään itseäni, totean vain faktat.

En koskaan ajatellut, että hänen kuolemansa koskettaisi näin kovin. Nyt kun sain uutisen, hetken aikaa löi vain tyhjää. Sitten tuli suusta ”voi paska…” ja hetkeä myöhemmin aukesivat kaikki kanavat. Nyt sitten pyörin suurelta tuntuvassa asunnossa itsekseni tukiverkkojen ollessa satojen kilometrien päässä. Ei taas huvita yhtään mikään.

 

[sampio]

Osanottoni @444

 

[Leipuri]

Olen miettinyt viitsinkö tästä asiasta kirjoittaa, mutta ehkä sen purkaminen jonnekin helpottaa omaa oloa. Siis mun äiti kuoli marraskuun alussa, käytännössä joi itsensä hengiltä. Molemmat vanhemmista on alkoholisteja ja isä vielä porskuttaa, mutta kuinka kauan? Vuosia yritin heitä auttaa ja välillä käytiin katkolla jonka seurauksena korkki pysyi kiinni jonkun aikaa. Lopulta välit meni heihin totaalisesti, kun onnistuivat örveltämään kunnolla mun häissä. Harmitus oli valtava kun eivät sitä yhtä päivää pystyneet olla juomatta. Sen jälkeen tyypilliseen tapaan äiti oli niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. En vaan pystynyt enää sellaiseen showhun.

Ajattelin että jossain vaiheessa puhutaan asiat läpi ja ehkä jopa tajuaisivat pahoitella asiaa. Mutta ei siihen kumpikaan pystynyt, vaan lähinnä syyllistämistä sieltä suunnalta. Joten laitoin välit kokonaan poikki, oman mielenterveydenkin takia. Oma ajatus että siinähän juovat itsensä hengiltä. Mutta kyllä se vaan kovaa iski, kun sai kuulla äidin kuolemasta. Aikamoista syyllisyyttäkin koin, on niin lopullista kun ei voi enää selvittää asioita. Samalla vihan tunteita siitä miten tuhosi oman elämänsä, vihaa omasta lapsuudesta ja niistä kokemuksista.

 

[DTremens]

Tuuli tuivertaa tuuletusikkunassa, seinän takana siskon lapset leikkivät ja toisen takana rakas äitini hiipuu hitaasti kohti ikiuntaan. Kuolema, tuo väistämätön päätepiste, osaa vaan yllättää vaikka kuinka olisi mielestään valmistautunut. Yllättäviäkin tunteita nousee pintaan, vaikka matka tähän pisteeseen on kestänyt 12 vuotta eikä alzheimerin tauti lohduttomuudessaan tarjoa toivoa paremmasta huomisesta. Vaikka kärsimyksen loppuminen onkin helpotus kaikille, on viimeisen elämän liekin hiipumisen seuraaminen sielua raastava kokemus. Läheisenä tuntee suunnatonta voimattomuutta kuoleman edessä, ei voi muuta kuin pitää vuorollaan kädestä kiinni ja yrittää kyynelten läpi kertoa kuinka paljon rakastaa.

 

[Breeze Harbour]

Osanotot @DTremens . Oma mummi on sairastanut ehkä noin kymmenisen vuotta tuota samaa paskaa tautia ja kieltämättä nykyisin käy useasti mielessä, että ei enää ole välttämättä montaa vuotta siihen, kun joutuu jättämään mummille viimeiset hyvästit.

 

[Triton]

En voi muuta toivoa, kuin kaikkea hyvää jaksamista sinulle ja perheellesi @DTremens. Oma äitini lähti tästä maailmasta saman helvetin taudin takia alkuvuodesta -22 sairastettuaan sitä 12 vuotta.