Kuolema

  • 49 722
  • 143

Mechalo

Jäsen
Suosikkijoukkue
Detroit Red Wings, Idän ihme, Honka
Itsellä on lähtenyt vaikka ketä, mutta erityisesti nuorten poismeno kauhistuttaa. Yksi entinen luokkakaveri kuoli yllättäen muutama vuosi sitten ja maaliskuun lopulla räppäriystäväni MC Toni lähti muiden kovien räppäreiden seuraksi sydänvaivojen seurauksena.
 

sampio

Jäsen
Suosikkijoukkue
Menestyvin, sympatiat muille hyville.
Kiitokset jälleen kaikille päivän aikana tulleista viesteistä sekä peukuista. Yllättävän paljon merkitsee niinkin pieni asia. Mietin kylläkin jonkin aikaa, haluanko julkistaa näin yksityistä ja lopullista asiaa täällä, ja toisaalta koin sen jotenkin ylimieliseksi, koska kuten edeltä voi lukea, on moni meistä kokenut kovia menetyksiä elämän varrella. Erityisesti lapsen/nuoren ja lapsena sisaruksen tai vanhemman menetys on asia, jota on vaikea edes kuvitella. Vanhemmat me jokainen joskus joudumme menettämään, lasta toivottavasti mahdollisimman harva. Päätin silti kirjoittaa pääasiassa itseni vuoksi, mutta myös siksi, että ehkä tämä edes vähän jotakuta toista joskus vastaavassa tilanteessa auttaa.

Oli kuitenkin kaikessa surullisuudessaan erittäin puhdistavaa mennä tapaamaan veljeä viimeisen kerran. Itku siinä tietysti ensireaktiona pääsi, kun reilun vuorokauden pääkopassa kiertänyt uutinen realisoitui siihen lakanan alle. Yllättävän nopeasti kuitenkin tilanne tasaantui ja juttelin varovasti hänelle. Katselin piirteitään ja halusin tallentaa kaiken, vaikka toisaalta hän elää minulle ennenkaikkea muutaman vuoden takaisena tuoreena ja onnellisena aviomiehenä sekä pikkupoikana, jonka armeijalomillani saatoin kotiin koulusta. Teininä skootterin kanssa, perhejuhlissa olutlasin äärellä. Helvetti, onneksi näitä elämän käsikirjoituksia ei tiedä etukäteen. Yksi ei kuitenkaan ollut muuttunut yhtään - nauroin hänen jutuilleen siinä kahden ollessamme yhtä paljon kuin ennenkin eli en yhtään. Paskaa läppää alusta loppuun.

Varmaan tässä tunteet heilahtelee vielä useasti, mutta josko pahin tunnemyrsky jäi eiliseen. Kiitollinen olen vuosista, jotka isoveljenä sain hänelle olla. Minun ympärilläni nuorempien olisi pitänyt joskus vuosikymmenien päästä kokoontua, mutta eihän se helvetti sitäkään uskonut.

Elämä on kyllä äärettömän kaunis ja helvetillisen julma.

Kiitokset vielä erikseen @Yön Kärppä (sinä olet sankari itsekin), @vsmo (ei tähän löydy sanoja, vain virtuaalinen halaus). @Gostisbehere - todella tärkeää tällaisissa yllättävissä ja odottamattomissa kuolemassa on puhua ammattilaiselle. Ystävät ja läheiset on tietenkin tärkeä tuki, mutta jäsentynyt ja selkeä tapa toimia ja tukea ei niin takuuvarma. Ja ehkä sekin, että pääsee puhumaan henkilölle, jolla ei ole tunnesidettä tapahtuneeseen. Vanhempani tyypillisinä ikäluokkansa edustajina ovat lyöneet tämän laimi aiemmin, mutta olen tyytyinen, että nyt molemmat olivat jo hakeneet apua itselleen.

Ehkä tämä on osaltani tässä. Kuten totesin, jollain tapaa itsekäs olo kirjoittaa MINUA kohdanneesta surusta, kun lapsi ei opi tuntemaan isäänsä ja nuori vaimo jäi leskeksi. Kirjoittaminen on itselleni kuitenkin tapa jäsentää asioita, joten sallinette tämän. Ja tosiaan, jos joku joskus jossain kokee näistä tuntemuksieni sanoituksista olevan apua itselleen, on sekin jo jotain.
 

tombraider

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tampereen Tappara
Kiitokset jälleen kaikille päivän aikana tulleista viesteistä sekä peukuista. Yllättävän paljon merkitsee niinkin pieni asia. Mietin kylläkin jonkin aikaa, haluanko julkistaa näin yksityistä ja lopullista asiaa täällä, ja toisaalta koin sen jotenkin ylimieliseksi, koska kuten edeltä voi lukea, on moni meistä kokenut kovia menetyksiä elämän varrella. Erityisesti lapsen/nuoren ja lapsena sisaruksen tai vanhemman menetys on asia, jota on vaikea edes kuvitella. Vanhemmat me jokainen joskus joudumme menettämään, lasta toivottavasti mahdollisimman harva. Päätin silti kirjoittaa pääasiassa itseni vuoksi, mutta myös siksi, että ehkä tämä edes vähän jotakuta toista joskus vastaavassa tilanteessa auttaa.

Oli kuitenkin kaikessa surullisuudessaan erittäin puhdistavaa mennä tapaamaan veljeä viimeisen kerran. Itku siinä tietysti ensireaktiona pääsi, kun reilun vuorokauden pääkopassa kiertänyt uutinen realisoitui siihen lakanan alle. Yllättävän nopeasti kuitenkin tilanne tasaantui ja juttelin varovasti hänelle. Katselin piirteitään ja halusin tallentaa kaiken, vaikka toisaalta hän elää minulle ennenkaikkea muutaman vuoden takaisena tuoreena ja onnellisena aviomiehenä sekä pikkupoikana, jonka armeijalomillani saatoin kotiin koulusta. Teininä skootterin kanssa, perhejuhlissa olutlasin äärellä. Helvetti, onneksi näitä elämän käsikirjoituksia ei tiedä etukäteen. Yksi ei kuitenkaan ollut muuttunut yhtään - nauroin hänen jutuilleen siinä kahden ollessamme yhtä paljon kuin ennenkin eli en yhtään. Paskaa läppää alusta loppuun.

Varmaan tässä tunteet heilahtelee vielä useasti, mutta josko pahin tunnemyrsky jäi eiliseen. Kiitollinen olen vuosista, jotka isoveljenä sain hänelle olla. Minun ympärilläni nuorempien olisi pitänyt joskus vuosikymmenien päästä kokoontua, mutta eihän se helvetti sitäkään uskonut.

Elämä on kyllä äärettömän kaunis ja helvetillisen julma.

Kiitokset vielä erikseen @Yön Kärppä (sinä olet sankari itsekin), @vsmo (ei tähän löydy sanoja, vain virtuaalinen halaus). @Gostisbehere - todella tärkeää tällaisissa yllättävissä ja odottamattomissa kuolemassa on puhua ammattilaiselle. Ystävät ja läheiset on tietenkin tärkeä tuki, mutta jäsentynyt ja selkeä tapa toimia ja tukea ei niin takuuvarma. Ja ehkä sekin, että pääsee puhumaan henkilölle, jolla ei ole tunnesidettä tapahtuneeseen. Vanhempani tyypillisinä ikäluokkansa edustajina ovat lyöneet tämän laimi aiemmin, mutta olen tyytyinen, että nyt molemmat olivat jo hakeneet apua itselleen.

Ehkä tämä on osaltani tässä. Kuten totesin, jollain tapaa itsekäs olo kirjoittaa MINUA kohdanneesta surusta, kun lapsi ei opi tuntemaan isäänsä ja nuori vaimo jäi leskeksi. Kirjoittaminen on itselleni kuitenkin tapa jäsentää asioita, joten sallinette tämän. Ja tosiaan, jos joku joskus jossain kokee näistä tuntemuksieni sanoituksista olevan apua itselleen, on sekin jo jotain.
Osanottoni. Se hetki kun rakasta katsoo arkussa viimeisen kerran piirtyy aivoihin lopullisesti. Se kuva on musertava, mutta myös kaunis. Suru on suurin tunteista, sillä se on täynnä rakkautta ja kaipuuta.

Ota aikaa, itke ja naura yhteisille muistoille. Aika korjaa haavat, mutta arvet jää. Tsemppiä ja jaksamista
 

kamik

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Osanottoni @sampio Kliseistä tai ei, niin aika parantaa. On aika itkeä, kaivata ja surra. Vähitellen ja ajan kanssa kohti tulevaa, voimia siihen.

Tuo, mitä @tombraider yllä kirjoittaa, on kyllä totta. Olin 7-vuotias, kun sodan käynyt pappani menehtyi. Hän oli minulle hyvin rakas ja vietin heidän pienellä maatilallaan liki kaikki kesät, vaikken niistä enää juuri mitään muistakaan.

Mutta yhden asian muistan ikuisesti ja ne ovat pappani kasvot hänen maatessaan arkussa. Isäni (puheidensa mukaan) koitti estää minua menemästä avoimen arkun luokse, mutta pappa veti menehtyneenäkin puoleensa. Ne kalvakat, mutta tutut kasvot arkussa, se kuva syöpyi lapsen mieleen. Taisi olla ensimmäinen kerta, kun näin kuolleen ihmisen, ehkä sekin vaikutti voimakkaasti pieneen poikaan.
 

Petofani

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kärpät, Bruins, Jokerit, Raahe-kiekko, Pattu
Osanotto, @sampio . Alkuperäisessä viestissä oli väärä lainaus.
 
Suosikkijoukkue
Ikuiset sydämen jääriitteet. Elementti: Pimeä aine

Ujcik#11

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kärpät, Pittsburgh
Osanottoni @sampio
Nuori ihminen, jolla elämässä vielä paljon edessä lähtee noin yllättäen. Kyllä se vääryydeltä ja pahalta tuntuu.

Hieman vastaavan tapauksen kokeneena. Tuollainen lähtö voi tulla omiin ajatuksiin tosi voimakkaana ahdistuksena ja jopa pelkona myöhemmin, kun tuska helpottaa ja arki rupeaa palaamaan. Kynnys hakea apua/ tutkituttaa oma terveys kannattaa pitää matalalla. Se auttoi itsellä aikanaan kun yritti ajatukset karata iltaisin ja nukahtamisen pelko rupesi häiritsemään enemmänkin..

Valtavasti voimia ja jaksamista
 

BOL

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Lämmin osanottoni @sampio . Kun läheinen lähtee yllättäen, shokki on valtava ja sitä pitää uskaltaa käsitellä. Jokainen kokee asiat eri tavalla ja käsittelee ne itselleen parhaalla mahdollisella tavalla. Tärkeintä lienee kuitenkin se, että asiat kohdataan ja ne käsitellään jotenkin. Niin monelle jää sieluun loppuelämän möykky siksi, että käsitteleminen on liian tuskallista ja siitä kärsii usein myös sivulliset. Siksikin on ihan valtavan hienoa, että olet hakenut ammattiapua.

Kun perheenjäsen menehtyy, usein myös koko perheen roolit muuttuvat, kun yksi on poissa. Moni ei edes tajua sitä, eikä se useinkaan ole mitenkään tiedostettua, mutta niin kuitenkin usein käy. Meillä jokaisella on tärkeä rooli erilaisissa ryhmädynamiikoissa ja kyllä jokaisen poismeno muuttaa asioita. Sinulla on edessäsi uusi rooli myös veljesi lapsille ja se on erittäin tärkeä rooli. Sinulla on sellaista tietoa veljestäsi, mitä välttämättä kenelläkään muulla tässä maailmassa ei ole ja asioiden kertominen veljesi lapsille on tärkeää heidän loppuelämälleen. Minun on helppo kuvitella, että hanskaat tämänkin roolin erinomaisesti. Ja kun aikaa on kulunut ja suru edes vähän väistynyt, veljesi muisto elää myös sinussa enenevässä määrin.

Toivotan paljon tsemppiä ja voimia.
 

Alamummo

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, Liverpool FC, Heiskanen, Lundell, Rantanen
@sampio lämmin osanottoni ja myötäelämiseni sinulle. Menetyksesi tuntuu aivan kamalalta. Anna itsellesi aikaa ja lupa surra omalla tavallasi, ei tuosta ole muuta tietä ulos. Hyvä, että olet hakenut ulkopuolista apua asian käsittelyyn.

Oma faijani kuoli reilu viikko sitten. Hän oli jo hyvin iäkäs ja sairasti pitkään ja ajatuksen hänen poismenostaan ehti jollain tasolla sisäistää. Suru on ja ikävä faijaa, vaikka tiesimme, että hänen lähtönsä on vääjäämätön. Shokkina se tuli, kun tapahtui.
 

sampio

Jäsen
Suosikkijoukkue
Menestyvin, sympatiat muille hyville.
Kiitokset jälleen kaikille. Osanottoni isäsi johdosta, @Alamummo sekä kiitos viisaista sanoista. Samoin myös sinulle @BOL - keskustelimme eilen vanhempieni kanssa juuri tuosta, kuinka voimme ylläpitää suhteita edesmenneen veljeni perheeseen. Ajan kanssa myös oma roolini varmasti muovautuu ja haluan osaltani kertoa pikkupojalle isänsä tarinaa.

@Ujcik#11 Mieli on todella tärkeä ja herkkä instrumentti. Onni onnettomuudessa on, että hakeuduin viime vuoden puolella terapeutille, kun lapsuuden kokemukseni alkoivat vyöryä ylitse liikaa. Vuosi sitten olisin ollut hauraampi tälle iskulle, vaikka kukaan näitä tuskin täysin säröittä kestää.
 

Loorz15

Jäsen
Suosikkijoukkue
Philadelphia Flyers | Huuhkajat | Teuvo Teräväinen
Kuulin aamulla, että veljessarjamme kolmas on kuollut, sydän lakannut lyömästä kesken yöunien. Tuli kyllä ihan helvetillisen puskista. Tai no, kai se aina, mutta siis kolmekymppinen isä ja puoliso. Välillä tekisi mieleni hakata seinään reikä, välillä taas ajatus jäsentyy selkeäksi, välillä puhalluttaa ja pakahduttaa.

Ajatukset ovat vahvasti nuoren vaimon ja pienen pojan puolella. Ja jäi mullakin niin monta kalastus- ja metsästystarinaa kuulematta, NHL-tilanteet kertaamatta ja oluet maistelematta. Leppoisa mies. Suututtaa ja surettaa.

En tiedä, mitä helvettiä minä tänne siitä kirjoitan, mutta jonnekin on pakko purkaa. Metsään kävin jo huutamassa. Ehkä velipoika kuuli, metsästäjä kun oli.

Lepää rauhassa, Santeri. Kiitos kaikesta.
Olen todella pahoillani. Suuresti voimia surun keskellä, ja vaikka tämäkin on yksi iso klisee, niin muista, että ei ole oikeaa tai väärää tapaa surra. Huuda metsään jos siltä tuntuu, vielä vaikka viiden vuoden päästä. Tai ole huutamatta. Tee mitä ikinä helpottaa. Osanotot.
 

Raimoton

Jäsen
Suosikkijoukkue
Porin Ässät, Philadelphia Flyers, La Albiceleste
Osanottoni @sampio ja kaikkea jaksamista sukulaisille jatkoon. Sen verran mulkku tuo Elämä osaa olla, ettei katso aikaa tai paikkaa, milloin se jysäyttää suoraan vastapalloon. Ja varsinkaan se ei mieti toisten tulevaisuutta.

Olet tehnyt sen viisaan päätöksen, etkä ole jäänyt odottelemaan apua vaan hakenut sitä heti kun on siltä tuntunut. Moni jää sitä venailemaan ja odottavat, että toiset raahaavat ammattiavun piiriin. Siinä menee samalla lyönnillä muiltakin jaksaminen.

Osanotot myös @Alamummo . Ei noihin ikinä osaa valmistautua täysin. Oma mummuni oli jo pitkään sairastellut kaikenmoista ja edeltävänä päivänä äitini laittoi viestin, että kannattaa käydä morjestamassa vielä, kun mummu vielä on maailman menossa mukana. Seuraavana aamuna nukkui pois. Vartin verran yritin töitä tehdä kumikorjaamolla, kunnes oli vaan pakko mennä kahvihuoneeseen ja lopettaa. Ajelin sitten noin 40km päähän katsomaan edesmennyttä. Matkalla alkoi yhtäkkiä sataa lunta paljon joka valkaisi mummun metsätien vitivalkoiseksi. Lumi todellakin teki enkelin eteiseen.
 

444

Jäsen
Syvimmät osanottoni @sampio
Elämä ei todellakaan aina ole reilua. Hienoa kuulla, että olet itse hakenut apua. Sen arvoa ei tässä vaiheessa voi mitata millään mittareilla, ja on silti mittaamattoman arvokasta. Kuten ylempänä mainittiinkin, niin ei ole olemassa oikeaa tapaa surra. Mutta sitä tuskaa kannattaa vaikka huutaa pois, jotta ei pääse patoutumaan vihaksi.

Omalle kohdalleni noin läheistä poismenoa ei ole sattunut. Äitini sisko, kummitätini, lähti 37 vuoden iässä 28 vuotta sitten. Se iski nuoreen triplaneloseen lujaa. Kuusi vuotta sitten lähti äitini isä. Hän oli ydinperheeni ulkopuolelta minulle läheisin sukulainen ja jonkinlainen sielunkumppani. Olimme todella läheiset, ja vaikka hänelläkin oli tuolloin ikää jo 89 vuotta ja oli sairastellut viime hetkinään paljon, niin syvältä se repi siitä huolimatta. Todella syvältä. Edellisenä iltana äitini laittoi viestin, että hoidot on nyt lopetettu kannattamattomina, ja silti jaksoin elätellä toiveita, että hän sisukkaana ihmisenä jaksaa parantua. Ei jaksanut, vaan varhain seuraavana aamuna tuli suru-uutinen. Romahdin aivan täysin. Herätin silloisen vaimoni ja käperryin sikiöasentoon syliin itkemään. Itkin, itkin ja itkin. Välillä naurettiin sukulaisten kesken muistellessamme, mutta sitten ikävä vei taas voiton. Jossain vaiheessa, en tiedä kuinka paljon myöhemmin, suru kuitenkin helpotti. Pystyin ajattelemaan asiaa enemmän muistojen kautta; arvostamaan niitä yhteisiä kokemuksia ja elettyjä hetkiä. Sen sijaan, että mietin, mitä kaikkea jäisi yhdessä kokematta ja näkemättä; mitä kaikkea ei enää koskaan tapahtuisi. Joillekin se voi olla itsestäänselvyys, minulle se oli siinä hetkessä käänteen tekevä oivallus. Nykyään pystyn puhumaan hänestä jo täysin normaalisti, mutta esimerkiksi tämän kirjoittaminen nosti jälleen kyyneleet silmiin.
Muut isovanhempani ovat edelleen elossa, ja nuorimmainenkin täyttää tammikuussa 90 vanhimman ollessa 93-vuotias. Isäni vanhemmat ovat olleet aina hyvin etäisiä, joten heihin en ole aktiivisesti pitänyt enää vuosiin yhteyttä eivätkä he minuun. Hyvin hankalia ihmisiä kaikin puolin eikä kunnollista sidettä muodostunut edes lapsuudessani. Yhtä hankalia olivat jo isäni ja veljensä varttuessa, joten se selittänee etäisyyden. Heistäkin ajan joskus jättäessä tulen eittämättä suremaan jonkin verran johtuen ihan sentimentaalisesta perusluonteestani, mutta en samalla tavalla. Isäni isällä oli jossain vaiheessa pehmeämpi vaihe meneillään ja silloin oli mielenkiintoista kuunnella hänen lapsuus- ja nuoruusmuistojaan, mutta sitä ei kestänyt kovin pitkään ja pian oltiin takaisin ”kaikki on paskaa, myös kusi on paskaa” -asenteessa, jolloin mikään ei miellytä ja vieraidenkin olisi vain parempi lähteä. ”Ai nytkö sä jo lähdet? No et kyllä pitkään viihtynyt. No niin sanoinkin, että voisit lähteä, mutta tarvitseeko kaikki ottaa niin helvetin kirjaimellisesti.” Sääli sinänsä, mutta olen sen verran itsekäs, että pistän oman hyvinvointini aina etusijalle enkä käytä aikaani sellaisiin ihmisiin, jotka eivät pysty sen vertaa olemaan ihmisiksi, etteivät aja kaikkia luotaan. Ja sitten valita siitä, kun kaikki lähtevät.
 

UnenNukkuja

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tepsi, Avalanche
Osanotot @sampio

Itsestä kasvanut omien sairauksien myötä jollain tapaa kylmä, mutta kuitenkin aivan liian tunteellinen ihminen. Omasta lähipiiristä on lähtenyt lähinnä vanhuksia. Toiset isovanhempani kärsi vammoista ja sairauksista, joten valitettavasti lähtivät pari vuosikymmentä liian aikaisin. Olin kuitenkin vielä melko junnu, ja siksi käsittelytaito oli hieman erilainen. Mummiani jäin kaipaamaan siinä määrin, että olisin tullut hänen kanssa juttuun taatusti vielä vuosia, meitä yhdisti jokin, mitä en teininä ymmärtänyt. Ukkini olisin halunnut juttelevan vanhoista tietokoneistaan tässä päivässä toiselle puoliskolleni.

Omaa kuolemaa en pelkää, koska nyt jo saatan joutua hyvinkin äkisti sairaalaan. Kyllä se joskus korjaa.

Lähimmät sitten taas. Vanhusten kohdalla osaan aina ajatella jo vuosia ennen, että joskus se koittaa. Monet vanhemman väen muistotilaisuudet meneekin itsellä lähinnä hymyillen, ellei jopa naureskellen. Rumaa ehkä joidenkin silmään. Liian nuorena ja liian äkisti ei saisi kukaan lähteä. Nuo järkyttää tätä naista ja herättää aina kysymyksen miksi. Haluan aina tietää syyn ja seurauksen, mutta en kuitenkaan haluaisi syyttää ketään. En tee tuota omien sairauksienikaan kanssa, vaikka mahdollisuus olisi.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös