Itselle tuli kanssa kuolema valitettavan läheiseksi to-pe välisenä yönä jolloin mummoni nukkui pois. Vaikka kuoleminen on aina paska juttu oli se tässä tapauksessa helpotus kaikille. Viimeinen puoli vuotta oli menty kodin ja sairaalan väliä ja mielentilat vaihtelivat kaikilla täydestä ahdistuksesta pienen toivon kautta realismiin. Ikää mummolla oli 81 joten elämää on tullut nähtyä ja Suomen nousut sekä laskut mutta silti tuntuu, että lähtö tuli aivan liian aikaisin. Nyt ovat sitten edessä elämäni toiset hautajaiset joissa olen ensimmäistä kertaa arkkua kantamassa. Pelottaa jo etukäteen mitä siitä tulee vaikka tällä hetkellä olo onkin kovain tyyni.
Kaksi kertaa on arkkua tullut kannettua, mummo ja pappa saatettu haudan lepoon. Ja voin kertoa, että on melkoisen kova paikka kävellä pois alttarilta arkku mukana ja muiden omaisten katsoessa ja surressa. Siinä ei oikeasti tiedä mitä tehdä, pillahtaako täyteen itkuun vai ollako kuin jäämies vai jotain muuta. Ei kuitenkaan viitsisi itkuakaan päästää, koska kantamisesta ei tämän jälkeen tulisi yhtään mitään, mutta todellisuudessa itku meinaa tulla väkisin, mikäli vähänkään asioita siinä vaiheessa miettii.
Itselläni oli siitä erikoinen asema, että en pappani kanssa juurikaan koskaan ollut tekemisissä, mutta ehkä juuri siitä johtuen se tuntui vain vaikeammalta, kun ei missään vaiheessa häneen ehtinyt edes tutustua. Mummon kantaminen oli taas omalta osaltaan raskaampi, kun oli paljon enemmän hänen kanssaan tekemisissä ja tunsi myös suurimman osan hautajaisvieraista. Tietty ylpeyden tunne siinä pääsi tulemaan, mutta samalla myös äärettömän haikea olo.
Mitä tulee kuoleman raskauteen, niin kaikista pahin tilanne oli se, kun näki mummon kappelilla avonaisessa arkussa, vainajana. Tilanne oli niin epätodellinen, että siinä ei kyennyt mihinkään täysivaltaiseen ajatteluun. Tai kun hautajaissaattuessa siirrettiin vainaja omalle kotikonnulleen. Se tunne säilyy mielessä pitkään, kun ajetaan kylän keskuskatua pitkin ja kuulee kirkkojen kellon lyövän. Silloin havahtui, että nyt tosiaankin saatetaan vainaja viimeiselle matkalle. Tämä ihan vain vinkkinä, että auttoi suuresti sisäistämään ja ymmärtämään tapahtuneen ja lopulta myös surusta selviämisessä, kun on itse saattamassa läheistä kappelilta hautaan asti. Siinä saa mielikin rauhan, kun tietää toisen lepäävän rauhassa vailla minkäänlaisia huolia.