Kuolema

[cottonmouth]

Kaksi kertaa on arkkua tullut kannettua, mummo ja pappa saatettu haudan lepoon.

Itsekin olen kantanut vaarin arkkua kohti hautaa, mutta en minä oikeastaan osannut surra tätä tilannetta kovin paljon. Enemmän harmitti vaarin kuoltua, etten ehtinyt jutella sotajutuista enempää hänen kanssaan (oli 39-45 talvi-, jatko- ja lapinsodissa ja tämän jälkeen keskenjääneen asevelvollisuusajan ,joksi kuuden vuoden rintamapalvelusta ei laskettu, loppuun). Kai tämä tulee kotikasvatuksesta, jossa painotettiin, että hautajaisissakin pitää ennemmin muistella vainajaa ja myönteisiä asioita häneen liittyen. Varsinkin jos kyseessä on vanha ihminen, niin mieluummin on onnellinen, että hän eli niinkin pitkän ja tapahtumarikkaan elämän kuin eli ja muistella sitä. Kuolema on kuitenkin vain yksi osa elämää eikä se mitätöi aiempia tapahtumia. Tämä on jotenkin tuonut itselleni luonnollisemman suhteen kuolemaan ja olen kyllä 100% sitä mieltä, että miksi hautajaisten pitäisi olla surujuhla, jossa kaikki synkistelevät ja saavat lähinnä pahanmielen itselleen, eikä muistojuhla jossa kerrataan vainajan elämää ja ollaan iloisia siitä, että hän oli keskuudessamme niinkin pitkään. Tämä varsinkin vanhojen ihmisten kohdalla.

Niin hassulta kuin se voikin kuulostaa, niin minusta varsinkin lapsien ja nuorten kohdalla lemmikit voivat auttaa oppimaan kuoleman käsittelemistä. Jos kissa/koira/rotta/marsu heittää henkensä on se todennäköisesti hyvin rakas perheenjäsen ja antaa vanhemmallekin mahdollisuuden puhua ja kertoa lapselle kuolemasta.

En tiedä onko sitä tässä ketjussa käsitelty millaista itse kuoleminen on, mutta itse uskon sen olevan samanlaista kuin esim. polvileikkauksessa kokemani nukutus eli kaikki vain musteni yht'äkkiä. Sen jälkeen ei ollut mitään. Tavallaan todella helpottavaa.

 

[moby]

Kyllähän arkun kantaminen on kunniatehtävä. En oikein ymmärrä niitä, jotka tästä tehtävästä kieltäytyvät. Itse olen mummon ja papan auttanut haudan lepoon. Papan kohdalla homma oli vaikeampi, koska lähtö oli hiemen yllättävä, mutta itkin omat itkut jo ennen kirkkoa.

 

[Evil]

YLEn tilaama TV-sarja Viimeiset sanani, joka kertoo oikeasti kuolemansairaista ja kuolevista ihmisistä, on kohdannut ongelmia. Ei, kyse ei ole sensuurista tahi muusta vastaavasta, vaan kuolevia ei ole saatu tarpeeksi mukaan. Kuudesta jaksosta yksi on valmis ja kaksi vaiheessa. Kolme tulevaa vainajaa puuttuu vielä. Asiasta uutisoi Ilta-Sanomat.

Mitäs mieltä tästä? Olisitko valmis kuolemaan televisiossa? Onko koko hommassa ylipäätään järkeä, vai pitäisikö kuolema pitää yksityisenä tapahtumana? Vähentääkö televisioitu delaaminen mystiikkaa kuoleman ympäriltä; tulisiko sitä edes vähentää?

 

[Gunners]

Viime perjantaina lähdettiin normaaliin tapaan baariin "viettämään aikaa"(ryyppäämään). 5 jannun porukalla ajeltiin n. 70 km matka Joensuuhun. Etukäteen oltiin sovittu, että 4 tulee takaisin autolla yöllä, kunhan valomerkki koittaa. Yhden piti jäädä siskolleen yöksi paikanpäälle, kuten aikasemmillakin kerroilla. Noin puolen yön aikaan kaveri sitten lähti baarista kohti siskonsa kotia, joka oli aivan lähellä. Seuraavana aamuna ei sitten hän vastannut kenenkään puheluihin, eikä ollut ilmaantunut siskolleen koko yön aikana. Koko viikonloppu meni sitten jäljittäessä, kunnes lopulta kaveri löytyi maanantai-aamuna kuolleena sataman alueelta. Siskonsa asui toisessa suunnassa missä kyseinen satama sijaitsee ja muutenkin kenelläkään ei ole mitään havaintoa hänestä sen jälkeen kun baarista poistui. On se niin vitun hienoa kun 18-vuotias jannu kuolee ryyppyreissun päätteeksi. Ei ole paljoa naurattanut viime päivinä.

 

[Evil]

Tuttu tapaus tuo yllämainittu, ja valitettava. Lehdissä on ollut, ja kyllä siitä kaupungilla puhutaankin. Se on tosiaan ihmetyttänyt, että mitä kyseinen nuorukainen on juuri tuolla satama-alueella edes tehnyt? Ei siellä ole mitään, öisin varsinkaan, eikä ihan lähellä edes asu ketään. Ei sinne pitäisi olla kenelläkään mitään asiaa yöllä.

Jokunen vuosi sitten samasta paikasta huitaisi joku autoineen jokeen, ja nyt tämä. Kaikkea sitä.

 

[Trenchtown]

Siinä on niitä kysymyksiä joihin vastauksia kun vain saisi.

Voimia sinne. Oma kaverini/tuttuni lähti syys-lokakuun vaihteessa baarista jatkamaan matkaansa, eikä ollut edes kummoisessa humalassa, mutta kuitenkin, katosi jäljettömiin. Tässä kaupungissa kun nuori mies baari-illan päätteeksi katoaa, tulee mieleen se pelottavin vaihtoehto, mikä tässäkin tapauksessa osoittautui oikeaksi. Aurajoesta tuo löytyi, hukkuneena. Kunpa joskus saisikin selvyyden siihen, että miten ihmeessä hän sinne päätyi. Kaikki tavarat olivat tallella, eikä tapaukseen ilmeisesti liittynyt rikosta. Jos taas halusi itse päättää päivänsä, mihin en hetkeäkään usko, on syksyinen Aurajoki sanan jokaisessa merkityksessä varsin kylmä vaihtoehto.

Yritä olla vaivaamatta itseäsi turhalla spekuloinnilla, sillä et loppujen lopuksi auta ketään. Jos tapauksessa on tutkittavaa, sen hoitavat asianmukaiset viranomaiset. Lähimmäisten tärkein tehtävä on jokaisen omalla kohdallaan tekemä surutyö. Vielä kerran, voimia.

 

[Trenchtown]

Eniten vituttaa nämä sankarit(=puolitutut naisimmeiset), joilla on tarve "surra"(=hehkuttaa) tapahtuneella ja yrittää etsiä syyllisiä, jolloin sormet luonnollisesti kääntyvät meihin mukana olleisiin jannuihin.

Niitä surijoita löytyy tuollaisessa tapauksessa aina paljon enemmän kuin menehtyneen ystäväpiiristä olettaisi, varsinkin kun kyseessä on nuori ihminen. En tarkalleen osaa selittää, että mistä on kyse, mutta kai se on jotenkin niin että ihmisille tulee tarve ottaa tapahtumiin osaa ja olla mukana. En kuitenkaan tuomitse, jokainen käsittelee kuoleman omalla tavallaan. Silti on jotenkin keinotekoisen tuntuista, kun kaverinkaverit ja pikkkusiskontutut tuntevat suurta kaipuuta ja tarvetta puida sellaisen ihmisen asioita, jota eivät oikeastaan edes tunteneet.

Tuossa sinun tapauksessasi kyseessä on varmastikin melko nuori porukka naisimmeisiä jotka eivät tuon kaltaista ole koskaan kokeneet, jos eivät ymmärrä antaa asianosaisille tilaa ja rauhaa käsitellä asiaa. Voit joko huomauttaa tästä kohteliaasti ja antaa heidän ymmärtää, että sinä ja muut "asianosaiset" arvostaisitte sururauhaa, tai sitten voit kylmästi jättää koko lauman huomiotta. Voit myös pyytää heitä suksimaan vittuun, mutta se ei ainakaan vähennä selän takana puhumista.

 

[Viljuri]

Lakimiespäivilläkin on esiintynyt tapahtumankulku, jossa päivän antimista nauttinut yhteiskunnan tukipylväs kävelee sulaan ja hukkuu. Vaikka siis useimmat tervehtivätkin lakimieskunnan vähentymistä mistä syystä tahansa melkein ilolla, niin jutun pointti on siinä, ettei alkoholin vaarallisuus katso ikää, sosiaalista asemaa tai edes tottumusta aineen käytöstä.

Erityisen vaarallista juuri "sosiaalisen" ryyppämisen osalta se, kun homma karkaa käsistä, eikä tunne/hallitse omestoja esimerkiksi hiihtokeskuksissa tai muissa vastaavissa erityisissä paikoissa ja tilanteessa ja varsinkin kun ryhmän sisäiset toimintamallit kännin voimistuessa lähes rajatta joutuvat koetukselle. Siis omasta ja kavereiden tahtotilasta ja puheista huolimatta aina esiintyy ns. hortoilijoita, jotka saattavat lähteä litomaan johonkin kolmanteen paikkaan ja joutua vaelluksillaan vaikeuksiin, vaikka eivät aina onnekseen kävelisikään Pielisjokeen tai Vanajaveteen.

Tämä on syytä jollakin tasolla hahmottaa nuoresta alkaen, vaikka takana olisikin jo sata tai vaikka miten monta "kännikokemusta", jotka eivät mainittavimmin olisi aiheuttaneet vahinkoa itselle tai muille.

 

[Carlos]

Tuli sitten tähän ketjuun asiaa minullekin. Isä menehtyi lauantai-iltana syövän uuvuttamana. Kaikkea kokeiltiin, mikään ei auttanut. Vielä viime kesänäkin puuhailtiin kaikenlaista fyysistäkin aktiviteettia yhdessä, oli hemmetin vahvassa kunnossa (vaikka jo 70-vuotias). Nopeasti sitten se kuihtuminen tapahtui, onneksi oli lopulta vain 4 päivää sairaalassa ennen kuolemaansa.

Onneksi myöskin ehdittiin puhua kaikki asiat halki, ja tehdä mitä oli ollut tarkoitus tehdä. Kaikki lapsenlapsetkin ehti nähdä. Lämmöllä muistelen, mutta luonnollisesti kova suru puserossa.

 

[sampio]

Osanottoni. Näin iän karttuessa tällaiset viestit alkaa ymmärtää entistä syvällisemmin, vaikka omat vanhempani vielä ovatkin vahvuudessa mukana.

Mulla meni mummo todella nopeasti sisäelimiin levinneen syövän vuoksi, ja itselleni oli jonkinmoinen järkytys se, kuinka nopeasti elinvoimainen ja pirteä ihminen meni sänkypotilaaksi. Hänkään ei onneksi joutunut viettämään hoivattavana kovin pitkään ja ehdin käydä tervehtimässä kuolemaa edeltäneenä iltana.

 

[Johnny K]

Tänään aamulla hyvästelin isäni viimeiselle matkalle. Terve mies meni infarktin jälkisurauksena kahdessa viikossa autuaammille metsästysmaille.
Suru on tällä hetkellä todella suuri, koska niin paljon jäi sanomatta ja tekemättä.

Lepää rauhassa ISÄ.

 

[Paitselo]

Tajusin tänään, että olen nyt just tällä päivämäärällä ehtinyt olla elossa kaksi päivää kauemmin kuin isäni ehti olla. Pistää ajattelemaan ja on jotenkin pelottavaa ...

 

[#3]

Nyt kun on mennyt jo lähes viikko setäni poismenosta voi jo kirjoittaa. Setäni oli viime vuosina kyllä sairastellut aika paljon joten sitä saattoi odottaa mutta silti tuli puun takaa. Sairastelun takia oli jos ei nyt äkäinen niin pikkasen kärttyisä.
Viime launataina oli sitten viettänyt vaimonsa kanssa ystävänpäivää ja oli kuulema ollut tosi kivaa ja mukavaa. Illan päätteeksi setäni sitten väsyneenä (kuten aina) istahti omaan tuliinsa ja hänen vaimonsa sitten laittoi peiton päälle ettei tulisi kylmä. Yhdessä sitten lukivat iltarukouksen ja kun vaimo pyysi nukkumaan setäni oli sanonut mene vain minä jään tänne. Hänen vaimonsa kertoi nukkunensa pitkästä aikaa tosi rauhallisesti ja hyvin koko yön. Normaalisti nukkui levottomasti koska oli huolissaan miehensä, siis setäni voinnista. Aamulla kun hän sitten heräsi totesi että onpa hiljaista. Siinä setäni istui rauhallisena tuolilla. Kasvot kylmänä mutta keho vielä lämpimänä, oli ilmeisti hetkä aiemmin lähtenyt sille viimeiselle matkalleen.
Hyvää matkaa setä!!

 

[Amerikanihme]

Oma isäni poistui tästä maailmasta viime torstaina äkillisen sairauskohtauksen johdosta. Kyllähän niitä oli merkkejä ettei hänellä kaikki hyvin ollut, vaikka hän päältäpäin näyttikin hyväkuntoiselta. Ilmeisesti hän tiesi mitä tuleman pitää, koska kertoi minulle vieraillessani Suomessa joulun jälkeen pääsevänsä täältä pian pois. Hän ei vain puhunut paljoa, joten oli vaikea tietää mitä tuskaa hän koki.

Nyt ovat jäljellä vain muistot, joista parhaissa yritän elää ja jatkaa eteenpäin. Kyllä kai tämä taas tästä.

 

[Carlos]

Kuolema osaa kyllä yllättää välillä silloinkin kun sitä ei yhtään osaa odottaa.

Meidän naapurissa asuu nuori perhe, 29-vuotiaat isä ja äiti, lapset 1, 3 ja 5 vuotta. Nainen on kotiäiti, miehellä komea ura noususuunnassa, mutta silti viettää ylipäätänsä paljon aikaa perheen kanssa ja on usein pihalla lastensa kanssa leikkimässä. Kaikki ovat aina iloisia ja aurinkoisia, hyväkäytöksisiä ja ystävällisiä. Ko. perhettä kun katselee niin usein tulee mieleen että paljon tuon paremmin ei voisi kyllä kenelläkään olla elämä mallillaan.

Viime perjantaina oma vaimoni oli n. klo 20 ulkoiluttamassa koiria, kun ko. perheen isä kurvasi viereen autolla. "Moi, me olemme ostaneet omakotitalon, ja muutamme kohta pois. Tulkaa käymään huomenna viinilasillisella niin jutellaan mukavia. Olemme koko viikonlopun kotona, voitte tulla mihin aikaan tahansa". Vaimoni tuumasi että ok, nähdään huomenna. Naapurin isä kurvaa pois.

Jossain vaiheessa yötä havaitsimme että talossa on paljon liikehdintää, mutta emme kiinnittäneet siihen sen enempää huomiota.

Lauantai-aamuna sitten kävimme kaupassa, ostimme naapurin lapsille pienet tuliaiset ja äidille kukkapuskan, ajattelimme että mennään iltapäivällä sitten sinne kylään.

Palatessamme kauppareissulta, olimme parkkeeraamassa autoa autohallissa, kun toisen naapurin vanhempi mies lähestyy vakava ilme naamallaan. "Oletteko kuulleet räjähdyksestä naapurikylässä?" -Eeee... emme? "On tapahtunut räjähdysonnettomuus, naapurimme Hra XXX, kolmen lapsen isä, on kuollut."

En voi edes sanoa miten epäuskoinen oli tunnelma, kädessä rouvalle menossa ollut kukkapuska, ja saamme kuulla että rouva ei todennäköisesti edes tiedä että hänen miehensä kutsui meidät kylään. Suu auki siinä kuuntelimme suruviestiä, ei voinut millään uskoa todeksi. Todellinen "unelmaperhe", kaikki hyvin, elämä etenee, ollaan muuttamassa uuteen omaan kotiin, ja sitten *naps*. Unelmaperheen elämä muuttuu taikaiskusta painajaiseksi. Onnettomuus tapahtui 20:30, tasan puoli tuntia siitä kun vaimoni näki miehen viimeisen kerran.

Itselläkin sydän särkyy joka kerta kun näen lesken tai lapset, niin lohduton ja pohjattoman surullinen ilme on naamalla kaikilla. En vaan ymmärrä, miten voi kohtalo olla joskus näin julma. Urheasti nuori leski yrittää pyörittää perheen elämää, ei raasu edes ehdi kunnolla suremaan.

Jotenkin vaan kun joku vanha, rakaskin ihminen kuolee, niin surun keskelläkin tapahtuman hyväksyy luonnollisena tapahtumana, osana elämän kiertokulkua. Mutta näin kun nuoren, sykkivän perheen nuori isä riistetään totaalisen äkkiarvaamatta ja ilman varoitusta tai mahdollisuutta jättää edes perheelleen hyvästejä, ei sitä millään voi hyväksyä. Ei näin vaan VOI tapahtua. Todella kurja olo itselläkin.

 

[Worrell]

Jotenkin vaan kun joku vanha, rakaskin ihminen kuolee, niin surun keskelläkin tapahtuman hyväksyy luonnollisena tapahtumana, osana elämän kiertokulkua.

Tottahan tuo on. Oma mummoni kuoli viime viikon torstaina ja itse ainakin ajattelen, että luonnollinen tapahtuma tuo oli. Vanha ihminen, yli 90 jo, joten kyllä sitä tiesi, että joku päivä mummoa ei enää ole. En sitten muista sukulaisistani tiedä, mutta itselleni mummon kuolema ei kovin suurena yllätyksenä tullut, juurikin edellä mainittujen seikkojen takia ja sen, että mummo oli välillä tosi heikossa kunnossa.

Kyllähän se silti jonkinlaisena yllätyksenä tulee vaikka olisikin vanha ihminen kyseessä. Mutta nuorten ihmisten kuolemat ovat kyllä aina yhtä yllättäviä ja järkyttäviä.

 

[Kolokettu]

Kirjoitetaanpa tännekin vähäsen.

Oma paappani menehtyi viikko ennen joulua 73-vuotiaana. Ilman mitään tiedettyjä sairauksia tai oireita, siis täysin puskista. Olin juuri pari päivää sitten ollut häntä moikkaamassa eikä edes jälkikäteen ajatellen mistään olisi voinut päätellä näkevänsä hänet seuraavan kerran elottomana olohuoneen lattialla. Sydän kun pettää niin se vaan pettää.

Koko aiemman elämäni olin saanut elää täysin suojattua elämää, ja ajatusmaailmani oli suunnilleen sellainen että eihän omat läheiseni voi kuolla. Aika karulla tavalla tuli tämäkin todettua vääräksi, kun isovanhemmistani kaikkein hyväkuntoisin ja itselleni läheisin onkin yhtäkkiä poissa.

Kyllähän tuollainen pysäyttää, mutta elämä kuitenkin jatkuu. Edelleen miettii että miksi ihmeessä jo nyt ja ikävä on kova, mutta niinhän se on että kuolema olisi hyväksyttävä osana elämää. Ehkä vähäsen asian hyväksymisessä on kuitenkin auttanut, että naapurin parikymppinen tyttö kuoli Kauhajoen ammuskeluissa syksyllä. Paappa nyt kuitenkin sai elää hyvän ja pitkän elämän ilman mitään sairauksia.

Ja vielä se mikä tekee tästä kaikesta erityistä, niin erään luokkakaverini paappa kuoli vain viikkoa aikaisemmin ja tämän tytön kanssa kävimme pitkät ja tunteikkaat keskustelut jälkikäteen. Ja siitä asiat ovat rullanneet nyt siihen pisteeseen että pian tulee 2 kk seurustelua täyteen ja homma kukoistaa.

Tuosta sitä on paapalle tullutkin juteltua haudalla joka ikinen kerta.Kyllähän sitä pakosti miettii että ajatteliko tosiaan niin paljon mun hyvää, et meni kuolemaan saattaakseen mut yhteen tän tytön kanssa.

Kuolemaa on useimmiten vaikea ymmärtää ja nytkin tuntui käsittämättömältä keksiä mitään syytä miksi paappa vietiin jo nyt. Vaan eipä aikaakaan kun eräs tällainen varsin ihana syy jo löytyikin.

Joten halusinkin esittää kaikille kuoleman epäreiluutta pohtiville ihmisille valoisan esimerkin siitä, miten maailman kauheinkin tapahtuma voi ennemmin tai myöhemmin kääntyä hyväksi, niin mahdotonta kuin sitä onkin uskoa. Kuolleita henkilöitä ei kukaan tai mikään voi tietenkään korvata, mutta fakta vain on se ettei täällä kukaan kuitenkaan elä ikuisesti.

Ennemmin olin tästä asiasta täysin eri mieltä, mutta hiljalleen olen kääntänyt takkini asian suhteen. Ehkä kaikella sitten kuitenkin on tarkoituksensa.

 

[TQoFE]

Itselläkin sydän särkyy joka kerta kun näen lesken tai lapset, niin lohduton ja pohjattoman surullinen ilme on naamalla kaikilla. En vaan ymmärrä, miten voi kohtalo olla joskus näin julma. Urheasti nuori leski yrittää pyörittää perheen elämää, ei raasu edes ehdi kunnolla suremaan.

Jos suinkin ehdit, jaksat ja viitsit, niin käy kyselemässä, voitko jotenkin olla avuksi, tarjoudu ottamaan lapset hoitoon tms. Tai hae vaikka kaupasta kassillinen ihan perus elintarvikkeita ja käy kippaamassa ovelle "salaa", jos apua ei muuten "kehdata" ottaa vastaan.

 

[sampio]

Huomenna starttaa auto kohti Länsi-Savoa. Tarkoitus oli käydä katsomassa myös äidinisää, pappaa, joka on käynyt läpi rajun sydänkohtauksen ja ollut viime ajat melko heikossa hapessa. Eilen äitini oli käynyt papan luona ja kertonut tulostamme, mutta pappa oli sanonut, että ei taida enää jaksaa ylihuomiseen. Ja tänä aamuna oli ollut aika tullut tappiinsa papalle. Edellinen tapaaminen oli joskus loppuvuodesta, tosin silloin vielä papan asunnolla, joten paremmassa kunnossa hän tuolloin tietysti oli. Haikea olo jäi silti, kun en ehtinyt hyvästellä. Ajan kysymyshän hänen poismenonsa vain oli, sen verran huonossa kunnossa hän oli, eikä uutinen ollut niin karu kuin aiemmin keväällä tieto rajusta sairaskohtauksesta. Mutta kuten sanoin, mielelläni olisin vielä moikannut.

Näissä tilanteissa sitä herää miettimään, kuinka karua tämä elämä lopulta on. Luonnollisia asioita, mutta silti aika karua. Oma lapsuus alkaa sulaa pois, kun siihen kiinteästi kuuluneet henkilöt poistuvat. Kaksi pappaa ja toinen mummo on jo mennyt, ja varsinkin teräsmummon tilan nopea heikkeneminen oli mulle aikamoinen shokki, kun hänet kävin hyvästelemässä. Mummon jutustelu, käsityöt, marjamehut ja tuore pulla, kaikki mennyttä. Entä sitten, kun on aika hyvästellä omat vanhempansa ja appivanhemmat? Kuvittelisin, että siinä tilanteessa on päällimmäisenä mielessä syvä kiitollisuus kaikesta, jos siihen vain saa mahdollisuuden.

Kiitos kuitenkin, Paul August. Kiitokset kesistä maatilallasi, traktoriajeluista, lehmien ruokkimisista, uimareissuista joella. Muutaman kerran osoitit jääräpäisyyttäsi ja kerkeää kieltäsi myös minulle, mutta tosimiehenä uskalsit pyytää myös anteeksi. Arvostan sitä hetkeä edelleen, kun iso, raavas maalaismies tuli kengänkärkiään katsellen ja pyysi teiniltä anteeksi sanojaan. Toivottavasti minäkin pystyisin aina samaan.

Lepää rauhassa, pappa.

 

[Svante]

1986 itsenäisyyspäivän jälkeisenä päivänä kuoli tyttäreni 3,5 kk ikäisenä.
Kätkytkuolema oli syy. Tämä tapahtuma muutti erittäin paljon silloisessa perheessämme.
Olimme laittaneet tytön rattaisiin nukkumaan ikkunamme ulkopuolelle ja hieman myöhemmin lähteneet hänen ja hänen vanhemman veljensä kanssa keskustan liikkeisiin ostoksille. Törmäsimme duunikaveriini ja esittelimme hänelle nukkuvaa tyttöä (kuollut?) ja jatkoimme matkaa.
Kotiin tullessa tyttö vain nukkui jolloin päätimme jättää hänet hetkeksi vielä ulos. Myöhemmin hain hänet rattaista ja arvaatte miten reagoin kuin nostin jääkylmän, sinisen ja kangistuneen pikkulapsen rattaista.

Kun hautajaiset vihdoin koitti tajusin ettei elämä ole kaikille tarkoitettu.On vain väärin, että näinkin viaton lapsi joutuu syyttä jättämmään oman perheensä. Pikkutytön arkkua kanneskelin käsivarsillani kappelista hautaan, eikä se koskaan jää mielestäni. Kauneimpia hetkiä elämässäni ja olin ylpeä isä. Pitkin hautausmaan polkuja vanhemmat miehet riisuivat lakkinsa kun kulkueemme eteni hiljaisesti kohti tytön viimeistä leposijaa.

Runsaat 22 v. sitten tapahtunut ja n. neljä vuotta sitten kirjoitettu ja vieläkin kyyneleet valuu. Paljon on tapahtunut mutta tällaisena pitkäperjantain-päivänä suuntaan jälleen askeleeni kohti hautaa. Ortodoxeille kun tää pääsiäinen on juhlapäivä ja haudat pannaan kuntoon.
Pitää puoli salaa kuivata kyyneleet ettei nuorin kundi (ainoa mun kanssa taloudessa enää) herää ja näe faijansa spiidaavan.

 

[lapa78]

Runsaat 22 v. sitten tapahtunut ja n. neljä vuotta sitten kirjoitettu ja vieläkin kyyneleet valuu. Paljon on tapahtunut mutta tällaisena pitkäperjantain-päivänä suuntaan jälleen askeleeni kohti hautaa. Ortodoxeille kun tää pääsiäinen on juhlapäivä ja haudat pannaan kuntoon.
Pitää puoli salaa kuivata kyyneleet ettei nuorin kundi (ainoa mun kanssa taloudessa enää) herää ja näe faijansa spiidaavan.

En ole aikaisemmin kirjoitustasi lukenut, mutta kyllä täälläkin tuli vedet silmiin. En oikein mitään osaa sanoa, hiljaiseksi vetää.

Ei tuollaista soisi tapahtuvan kenellekään.

 

[BOL]

Runsaat 22 v. sitten tapahtunut ja n. neljä vuotta sitten kirjoitettu ja vieläkin kyyneleet valuu. Paljon on tapahtunut mutta tällaisena pitkäperjantain-päivänä suuntaan jälleen askeleeni kohti hautaa. Ortodoxeille kun tää pääsiäinen on juhlapäivä ja haudat pannaan kuntoon.
Pitää puoli salaa kuivata kyyneleet ettei nuorin kundi (ainoa mun kanssa taloudessa enää) herää ja näe faijansa spiidaavan.

Kylmät väreet hiipii pitkin selkäpiitäni alkuperäistä kirjoitustasi lukiessa. Kaunis kirjoitus karusta asiasta. Sydämessäsi on varmasti aina oleva paikka pienelle tyttärellesi, jonka niin vähän aikaa saitte luonanne pitää.

Näytä vain pojallesi kyyneleesi, uskon, että olisi yksi merkittävimmistä hetkistä hänen elämässään. Hänkin huomaisi konkreettisesti, että elämä jatkuu, vaikka ikävä jääkin.

Sytytän ex-ortodoksina tuohuksen tyttäresi muistoa kunnioittaakseni.

 

[-Jonne-]

Kuolema, missä pelaa?

Tässä on itkua tullut kohta 12h putkeen. Ahdistaa, tuntuu että seinät tulee niskaan.

Rakas Äitini, sai eilen vakavan sairauskohtauksen täysin yllättäen, kuin kirkkaalta taivaalta kotipihaa laittaessaan. Aivoverenvuoto. Tällä hetkellä Töölössä erittäin syvässä koomassa, ei reagoi mihinkään, ei voida ainakaan toistaiseksi leikatakaan. Toivoa selviämiseen tai edes heräämiseen annettu n.10% luokkaa. Mitähän selitän lapsilleni (3,6,8v), kun kysyvät mummoa? Ja päivällä kun se soitti, niin kaikki oli kuin ennenkin.

Koskaan ei tiedä mitä tulee tapahtumaan. Tuskani on tällä hetkellä helvetillinen. Tätä en toivo kenellekään.

Kumpa äitini heräisi, että saisi kuulla edes vielä kerran sen äänen.

 

[jpet]

Voimia sinulle ja läheisillesi PunaMusta. Elämä on sarja luopumisia, joiden välissä onneksi on hyviäkin jaksoja.

 

[Urmas Kulkunen]

Ensimmäinen kerta kun läheinen henkilö kuolee, ja pahaltahan se tuntuu. Todella pahalta. Pahinta tässä katsoa kun avovaimo perheineen suree. Parhaani mukaan olen esittänyt vahvaa ja koittanut avovaimoa tukea, mutta välillä nousee tunteet niin pintaan, että minua joudutaan lohduttamaan.

Se on todella epätodellinen tunne, kun saa kuulla läheisen kuolemasta. Se on jotain mitä ei voi sanoin kuvailla... Elämä on niin pienestä kiinni... Nyt vietiin todella todella sydämellinen, elämäniloinen, nuori mies, jolla oli elämä vasta edessään...