Lepää rauhassa rakas äiti.
Voimia, otan osaa.
Taidanpa itsekin kirjoittaa. Tunne pään sisällä on niin vahva, pakko saada purkaa tätä.
Eli Isälläni, 57v. , todettiin ruokatorven syöpä toukokuussa, tähystyksessä jossa tutkittiin närästystä. Kuolema oli tavallaan läsnä, tilastojen valossa ensi kesä olisi ihme. Lääkärit toppuuttelivat että tutkitaan nyt ensin, levinneisyys yms.
Faija oli aika luovuttanut, puhui aina että se on menoa nyt ja älkää hänestä huolehtiko, hän siinä kuolee eikä me perheenjäsenet. Mustan huumorin ystävä, ja sen huomasi olevan loppuun asti "henkireikä" vaikka äitille ja toiselle siskolle puhui monasti että pelkää älyttömästi kuolemaa.
Ensimmäinen hoitojakso päättyi 19.8, sädettä ja sytostaatteja meni 6 viikkoa. Pysyi pystyssä koko hoidon ajan, väsynyt oli mutta ei petipotilaana, touhusi melko paljon. Kuvat luvattiin ottaa kuukauden päästä kun sytostaatit ovat lakanneet varmasti vaikuttamasta niin nähdään tulokset. Samoihin aikoihin alkoi kovat rintakivut, jotka eivät oikeastaan hellittäneet millään annoksilla kipulääkkeitä. Perjantaina oli pakko mennä päivystykseen ( on sellainen henkilö, joka ei ihan turhaan lääkäriin mene) kipujen vuoksi. Keuhkoissa näkyi varjostumaa, jotain pientä heittoa veriarvoissa, mutta ei mitään ihan selkeää. Otettiin kuitenkin sairaalaan kun oli epäilys että ruokatorveen olisi tullut reikä.
Siinä tutkittiin ja kuvailtiin pari päivää, ja sunnuntaina asennettiin ruokatorven stentti. Käytiin silloin katsomassa, oli kivulias mutta "pystyssä". Tiistaina sai ruokailuluvan ja keskiviikkona kotiin. Keskiviikon kuvista näkyi että selkeästi kasvain pienentynyt, eli toiveikkaina kotiin.
Torstaina oli soitellut siskolle aamulla että tarttis saada kyyti apteekkiin ja k-rautaan, ei pysty ajamaan kun kivut kovat ja ottanut paljon kipulääkkeitä. Kyyditys ei onnistunut, ja jäi sitten kotiin. Meikäläiselle soitteli puoli kolmelta, että tuunko ajelee nurmikon kun hän ei oikeen ole siinä kunnossa, en sitten päässyt, mutta sovittiin että seuraavana päivänä tulisin.
No jääräpää kun oli, leikkasi sitten nurmikon äiteen estelyistä huolimatta. Tuli sisälle ja melkein heti sai jonkinlaisen sairaskohtauksen. Kylmänhiki päälle, koko kroppa jäykistyi, hyperventiloi ja oli sekava. Samantien kun kohtaus meni ohi, oksensi runsaasti kirkasta verta.
Soittivat ambulanssin, mutta lanssi oli jättänyt kotiin. Eivät olleet sanoneet oikeastaan mitään. Lähteneet vain. Paineet todella alhaiset ja pulssi korkea.
Iltasella tuli toinen kohtaus, ilman verioksennusta.
Puoli kolme yöllä oli tullut kolmas samanlainen kohtaus. Nyt taas verioksennuksen kanssa. Soittivat ambulanssin, ja meinasi vieläkin jättää kotiin. Päivystävä lääkäri sitten hiukan tuohtuneena otti yhteyttä että heti sairaalaan.
Isäukko ehti päästä seurantaosastolle, jutteli lääkärin kanssa ihan kohtuullisessa voinnissa. Viimeinen kohtaus alkoi melkein heti keskustelun jälkeen. Alkoi oksentelemaan holtittomasti verta, ja hyvin nopeasti sydän pysähtynyt. Hätäverta oli ehtinyt saamaan, ja elvytysta oli suoritettu hetki, kunnes todettiin kuolleeksi.
Ei tätä sisäistä. Toivoa on ollut, vaikka vakava sairaus olikin. Lähtö oli kuviteltu aikalailla erilaiseksi. Nyt lähti näin brutaalisti ja jopa väkivaltaisesti, enkä pääse ajatuksista yli. En tunne oikeastaan surua, silkkaa epäuskoa ja kauhua.
Sairaalasta ilmoitettiin, että menee ruumiinavaukseen. Meiltä omaisilta ei edes kysytty. En tiedä mitä se tarkoittaa, ei saada kuolintodistuksia, ei syytä kaikelle, vielä pitkään aikaan. Olen googlannut kahden vuorokauden aikana kaiken mahdollisen. Olo ei tasaannu.
Näytän ulospäin aika rauhalliselta. En osaa itkeä muiden nähden, muiden mielestä todennäköisesti näyttää etten olisi asiasta moksiskaan. Mutta päässäni jyllää enemmän kuin koskaan.
Pahoittelut jos oli liian yksityiskohtaista tai muuta, mutta helpotti oloa kun sai kirjoittaa ja käydä asiaa pään sisällä läpi.
