Kiitokset jälleen kaikille päivän aikana tulleista viesteistä sekä peukuista. Yllättävän paljon merkitsee niinkin pieni asia. Mietin kylläkin jonkin aikaa, haluanko julkistaa näin yksityistä ja lopullista asiaa täällä, ja toisaalta koin sen jotenkin ylimieliseksi, koska kuten edeltä voi lukea, on moni meistä kokenut kovia menetyksiä elämän varrella. Erityisesti lapsen/nuoren ja lapsena sisaruksen tai vanhemman menetys on asia, jota on vaikea edes kuvitella. Vanhemmat me jokainen joskus joudumme menettämään, lasta toivottavasti mahdollisimman harva. Päätin silti kirjoittaa pääasiassa itseni vuoksi, mutta myös siksi, että ehkä tämä edes vähän jotakuta toista joskus vastaavassa tilanteessa auttaa.
Oli kuitenkin kaikessa surullisuudessaan erittäin puhdistavaa mennä tapaamaan veljeä viimeisen kerran. Itku siinä tietysti ensireaktiona pääsi, kun reilun vuorokauden pääkopassa kiertänyt uutinen realisoitui siihen lakanan alle. Yllättävän nopeasti kuitenkin tilanne tasaantui ja juttelin varovasti hänelle. Katselin piirteitään ja halusin tallentaa kaiken, vaikka toisaalta hän elää minulle ennenkaikkea muutaman vuoden takaisena tuoreena ja onnellisena aviomiehenä sekä pikkupoikana, jonka armeijalomillani saatoin kotiin koulusta. Teininä skootterin kanssa, perhejuhlissa olutlasin äärellä. Helvetti, onneksi näitä elämän käsikirjoituksia ei tiedä etukäteen. Yksi ei kuitenkaan ollut muuttunut yhtään - nauroin hänen jutuilleen siinä kahden ollessamme yhtä paljon kuin ennenkin eli en yhtään. Paskaa läppää alusta loppuun.
Varmaan tässä tunteet heilahtelee vielä useasti, mutta josko pahin tunnemyrsky jäi eiliseen. Kiitollinen olen vuosista, jotka isoveljenä sain hänelle olla. Minun ympärilläni nuorempien olisi pitänyt joskus vuosikymmenien päästä kokoontua, mutta eihän se helvetti sitäkään uskonut.
Elämä on kyllä äärettömän kaunis ja helvetillisen julma.
Kiitokset vielä erikseen
@Yön Kärppä (sinä olet sankari itsekin),
@vsmo (ei tähän löydy sanoja, vain virtuaalinen halaus).
@Gostisbehere - todella tärkeää tällaisissa yllättävissä ja odottamattomissa kuolemassa on puhua ammattilaiselle. Ystävät ja läheiset on tietenkin tärkeä tuki, mutta jäsentynyt ja selkeä tapa toimia ja tukea ei niin takuuvarma. Ja ehkä sekin, että pääsee puhumaan henkilölle, jolla ei ole tunnesidettä tapahtuneeseen. Vanhempani tyypillisinä ikäluokkansa edustajina ovat lyöneet tämän laimi aiemmin, mutta olen tyytyinen, että nyt molemmat olivat jo hakeneet apua itselleen.
Ehkä tämä on osaltani tässä. Kuten totesin, jollain tapaa itsekäs olo kirjoittaa MINUA kohdanneesta surusta, kun lapsi ei opi tuntemaan isäänsä ja nuori vaimo jäi leskeksi. Kirjoittaminen on itselleni kuitenkin tapa jäsentää asioita, joten sallinette tämän. Ja tosiaan, jos joku joskus jossain kokee näistä tuntemuksieni sanoituksista olevan apua itselleen, on sekin jo jotain.