Kuolema

  • 49 338
  • 143

Gleb

Jäsen
Suosikkijoukkue
SaiPa
En asiasta ainakaan pienellä hakemisella sopivaa ketjua löytänyt mutta mieli tekee hieman purkautua joten avasin uuden ketjun. Tähän ketjuun voivat muutkin purkaa ajatuksiaa surun keskellä.

Äitini menehtyi viime yönä. Ikää hänellä oli vasta reilu 50 vuotta ja vaikka pari vakavampaa sairautta olikin, kuolema tuli täysin yllättäen. Onneksi äitini sentään menehtyi kotonaan nukkuessa eikä tarvinnut missään sairaalassa kärsiä. Itse en ole varmaan vielä täysin asiaa tajunnut mutta kyllä tässä silmäkulmat ovat kostuneet. Sattumalta äidin sisarukset tulivat juuri eilen paikkakunnalle käymään joten he saivat nähdä äitini vielä viimeisenä iltana. Itse uskon selviäväni tapahtuneesta suhteellisen helposti, tarkoitus on pyrkiä jatkamaan elämään mahdollisimman normaalisti ja tänään olisi tarkoitus mennä iltavuoroon töihinkin. Kotona on tarpeeksi porukkaa, joten kukaan ei yksin jää jos lohdutusta kaipaa.
Eniten minua tässä huolestuttaa kotitilan kohtalo, jaksaako/haluaako isä yksin pyörittää maitotilaa kun hänenkään terveys ei ihan täydellinen ole. Onneksi sisko on sentään kesän kotona joten tässä toistaiseksi pärjätään ja on aikaa miettiä. Kyllähän se varmasti paha paikka isälle olisi karjasta luopua kun koko elämänsä on sitä hoitanut. Onneksi tosin hän ei aivan tyhjän päälle jäisi vaikka eläimien pidon lopettaisikin, säästöjä löytyy ja atk-hommia hän tekee iltaisin jo nyt. Kotitilan lopettaminen olisi kova paikka myös siskolleni joka opiskelee maatalousalaa, en usko että hän alkaisi opiskeluja keskeyttämään ja tilaa vielä hoitamaan. Minä itse olen suuntautumassa aivan muihin hommiin eikä minulla ole taitoja ja halua tilaa jatkaa.

Kiitoksia että sain hieman purkautua, olen niin kauhean huono puhumaan.

edit. Toivoisin että tämä ketju ei täyttyisi "otan osaa" viesteistä vaan olisi keskustelua ja omia kokemuksia. Jos haluaa noita "otan osaa" viestejä lähettää, toivoisin yksityisviestejä.
 
Viimeksi muokattu:
Suosikkijoukkue
Rauman Lukko. /HC Tallinna !
Ensin kirjoittaisin osanottoni äitisi poismenosta, aina kun joku kuolee on se ainutkertainen tapahtuma, en voi millään käsittää että ihminen joka eilen nauroi tai itki ei enää ole olemassa, oma äitini kuolema aiheutti minulle vasta jälkeenpäin pitkän surutyön. Ei ollutkaan enää äitiä jonka luokse voisi mennä juomaan kupposen kahvia ja olemaan elämältä hiukan aikaa piilossa. Samoin tapahtui isäni osalta. Kuolema on kummallinen asia, samoin kuin syntymä, molemmat ovat mielestäni yhtä kummallisia. En oikein voi todeta kuin laulun sanoin "elämää ei sen enepää on kaikki tää koita ymmärtää", en ymmärrä vaikka kuinka koitan. Pitää vain nauttia jokaisesta hetkestä niin hyvin kuin osaan, yhtenä aamuna myöskin minä lakkaan olemasta, siksi järjestelen turnauksia ja tapahtumia joissa olisi mukava olla, kuolleena niitä on paha järjestää.

Ps. Syvä osanottoni äidistäsi, alkoi muistot ja kyyneleet nousemaan pintaan itsellänikin.
 

Castillo

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kaikki jotka Sport kaudella 2015-2016 voittaa.
Itse olen toistaiseksi elänyt koko elämäni "kuplassa", jossa kaikki elävät ikuisesti ja kuolemaa ei ole tarvinnut koskaan käsitellä. Viime talvena menehtyi eräs perhetuttu ja syksyllä naapurin taksikuski tapettiin totaalisen typerässä ja tarpeettomassa taksiryöstössä. Hän taitaa olla läheisin henkilö, joka on minulta pois viety. Toki isomummani kuoli muutama vuosi takaperin, mutta hänen lähtöönsä oli jo jotenkin ehtinyt varautua hänen maattuaan vuoden päivät sairaalassa toinen puoli halvaantuneena.

Molemmat mummani ja paappani elävät vielä ja olenkin joskus miettinyt, että miten sen kohtaan kun joku todella läheinen menehtyy. Kuinka se muuttaa minua ihmisenä vai muuttaako ollenkaan. Aika parantaa haavat ja sen kanssa mitä eteen tulee, on vain elettävä.

Kuolema käsitteenä ei ole läheskään niin mielenkiintoinen ja hohdokas, kuin mitä siitä yleisesti keskustellaan. Tarkoitan tällä sitä, että en usko, että meille on joku paikka sen jälkeen kun kuolemme tai että eläisimme ikuista elämää. Sitten kun meidän sydämemme pysähtyy, niin me olemme poissa. Kaput. Meitä ei enää ole olemassa, emmekä me enää sitten mitään ajattele. Kaikki tämä eläminen ja raataminen ja mitä siitä saa palkkioksi? Paikan hautausmaalla ja kiven maan päälle, että olemme joskus täällä käyneet. Tämän takia onkin tärkeää elää täysillä, sillä me kaikki elämme vain kerran ja se mitä joskus jätät tekemättä jää tekemättä ikuisiksi ajoiksi.

Tämä ei ollut yhteensopiva teksi avausviestin jälkeen, mutta minun ajatukseni kuolemasta on tässä. Glebille ja muille läheisensä menettäneille toivon parempaa huomista.
 

Metalwarrior

Jäsen
Suosikkijoukkue
Lukko
Oma äitini menehtyi 54-vuotiaana aivosyöpään kolme vuotta sitten. Sairaus tuli aika puskista ja äitini eli vain neljä kuukautta sairauden toteamisen jälkeen. Vittumaisinta oli katsella, kun ihmiseltä häviää yksi kerrallaan kaikki - liikunta,-puhe,- ja kaikki mahdolliset kyvyt. Sanotaan, että aika parantaa haavat, minulla ja läheisilläni se ei ainakaan ole parantanut. Semmoinen taustavitutus on melkein aina läsnä, vaikka eteenpäin jatketaankin.
 

brehme_

Jäsen
Suosikkijoukkue
prosenttikiekko
On huimaavaa ajatella kuinka päivittäin maailmassa kuolee tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä ja ties kuinka monta henkilöä, joita se koskettaa syvältä. Oman kuolemankin mahdollisuus vaikkapa huomenna on melkeinpä varteenotettava. Minä en pelkää kuolemaa, vaan enemmänkin sen jälkeen kun isäni kuoli ollessani 11-vuotias, olen oppinut tiedostamaan sen, että lähtö täältä voi tulla koska vaan. Isäni kuolemasta en pääse koskaan täysin yli. Se tuli niin nuorena, että siitä jää ikuinen jälki jonnekin alitajuntaan.
 
Toissapäivänä oli mummon hautajaiset. Mummo oli jo ollut puolisen vuotta sairaalassa putkeen ja kerkesi siellä täyttää 80v, ennenkuin lähtö tuli. Parempi näin, eipähän tarvinut kitua enempää.

Minua mummon kuolema ei hirveästi koskettanut, sillä en ollut kovin läheisissä väleissä hänen kanssaan. Mummolla oli tapana vittuilla niin sukulaisille kuin tuntemattomillekin. Aina kyläillessä sai pelätä, mitähän se muori taas tänään laukoo. Joskus tuntui että tarvitaanko minua ollenkaan, olihan hänellä yli 3 tusinallista lapsenlapsia. Viimeisen parin elinvuoden aikana taisin nähdä häntä enää kerran. Nyt kun jälkeenpäin ajattelee, olisi pitänyt puhutella mummoa useammin.

Toisen mummon kanssa olen ollut aina tosi hyvissä väleissä, taidankin lähteä tässä taas joku päivä vierailulle.

Jos tästä jotain opin niin sen, että pitäisi pitää paremmin yhteyttä sukulaisiinsa. Hautajaisissa oli ihan kiva tavata outoja sukulaisia pitkästä aikaa. Veri on vettä sakeampaa.
 

eagle

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara, Pittsburgh
tilliliha sanoi:
On huimaavaa ajatella kuinka päivittäin maailmassa kuolee tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä ja ties kuinka monta henkilöä, joita se koskettaa syvältä. Oman kuolemankin mahdollisuus vaikkapa huomenna on melkeinpä varteenotettava. Minä en pelkää kuolemaa, vaan enemmänkin sen jälkeen kun isäni kuoli ollessani 11-vuotias, olen oppinut tiedostamaan sen, että lähtö täältä voi tulla koska vaan. Isäni kuolemasta en pääse koskaan täysin yli. Se tuli niin nuorena, että siitä jää ikuinen jälki jonnekin alitajuntaan.

Melkein kun omasta näppäimistöstäni, jopa ikäkin samaa koskien. Sitä katkesi lapsuus niin nopeasti ja täydellisesti. Lisäyksenä kun samalla vielä kuoli siskoni samana päivänä, niin tietää että niin nuoria kuin vanhoja tuo koskee. Ja tärkeimpänä opetuksena jatkossa jokainen tärkeä ihminen on varmasti saanut tietää että on tärkeä toimestani. Vaikka en voi sanoa eläväni "Kuin viimeistä päivää", niin elän kuitenkin niin että en miettisi tekemättömiä jos se hetki koittaisi tai miettisi sanomattomia asioita.
 

Jeffrey

Jäsen
Mulla ei oikeestaan koskaan ole kuollut mitään hirveän läheistä ihmistä, mutta sukulaisia, tuttuja ja kavereita on jonkun verran maisemaa vaihtanut. En tiedä olenko hirveän tunteeton ihminen, mutta jotenkin en osaa hirveästi surra pitkäaikais sairaitten ja vakavasti sairaitten pois menoa. Setäni kuoli muutama vuosi sitten sairastettuaan luurappeutuma tautia ja jonkin näköistä syöpää. Toki olisi ollut mukavampaa jos setäni olisi pysynyt terveenä ja elossa, mutta hän oli kyllä loppuaikoina jo niin huonossa kunnossa, että melkein jo toivoi, että se kärsimys loppuisi.
 

eagle

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara, Pittsburgh
Jeffrey sanoi:
Mulla ei oikeestaan koskaan ole kuollut mitään hirveän läheistä ihmistä, mutta sukulaisia, tuttuja ja kavereita on jonkun verran maisemaa vaihtanut. En tiedä olenko hirveän tunteeton ihminen, mutta jotenkin en osaa hirveästi surra pitkäaikais sairaitten ja vakavasti sairaitten pois menoa. Setäni kuoli muutama vuosi sitten sairastettuaan luurappeutuma tautia ja jonkin näköistä syöpää. Toki olisi ollut mukavampaa jos setäni olisi pysynyt terveenä ja elossa, mutta hän oli kyllä loppuaikoina jo niin huonossa kunnossa, että melkein jo toivoi, että se kärsimys loppuisi.

Niin itselläni kyllä tulee väkisin mieleen tuo "kärsimyksen loppuminen", kun ollaan tietyssä pisteessä. Esim. vaarini aikoinaan sairastui vakavasti, makasi vain sairaalassa ja oli kuihtunut luurangoksi. Vaari itsekkin sanoi(aina ennen innokas urheilija jne.) että "saisi tämä jo loppua".
 

mtmela

Jäsen
Suosikkijoukkue
Oulun Kärpät, Keltainen #27. Kajaanin Hokki.
Hazardipakki sanoi:
Toissapäivänä oli mummon hautajaiset. Mummo oli jo ollut puolisen vuotta sairaalassa putkeen ja kerkesi siellä täyttää 80v, ennenkuin lähtö tuli. Parempi näin, eipähän tarvinut kitua enempää.

Minua mummon kuolema ei hirveästi koskettanut, sillä en ollut kovin läheisissä väleissä hänen kanssaan.

Mummoni (äitini äiti) kuoli tänään n. klo 12.00. Mutta sama tilanne etten ollut kovin läheinen hänen kanssaan, silti pistää miettimään elämää. Äidin tukena haluan olla ja hoitaa hautajaisten järjestelyt, että isä ja äiti voivat keskittyä surutyöhön.
 

ms.qvist

Jäsen
Suosikkijoukkue
Red Wings, Хокейний Клуб Донбас
Mitähän oikein kuolemasta kirjoittaisin - jotain tämän ketjun henkeen sopivaa.

Olen suhtautunut kuolemaan kuin se olisi toivottu vieras, näin olen suhtautunut aina tähän kesään saakka erästä menetystä lukuunottamatta ja epäilemättä suhtautumiseni kuolemaan "lämpimänä ystävänä" tulee säilymään jatkossakin samaisena.

Olen menettänyt kaikki isovanhempani "kuolemalle", vanhempani ovat vielä hengissä ja hyvissä voimissa - tai vähintäänkin kohtalaisissa voimissa. Isäni äidin kuolemaa oli kaikille suuri helpotus, hän pääsi pois tästä maailmasta taisteltuaan vuosia ja vuosia syöpää vastaan - syöpää mikä lopulta eteni kaikkialle kehoon etäispesäkkeiden kautta. Viimeisinä aikoinaan hän oli ihmisraunio kuten niin kovin moni syöpäsairasita on joilla sairaus etenee siihen vaiheeseen ettei enää mitään ole tehtävissä.

Isäni isän kuolema tuli meille kaikille yllätyksenä, hän oli hyvissä voimissa ja hän - kirjaimellisesti voidaan sanoa - kuoli saappaat jalassa. No, ei nyt oikeastaan aivan kirjaimellisesti mutta kuitenkin hyvävoimaisena ja aivan yllättäen sairaalassa mentyään valittamaan "pistoa rinnassa". Näitä aikoja oma elämäni oli pienessä kaaoksessa muutenkin joten vaarini kuolema jäi tavallaan paitsioon, se oli yllättävä tapahtuma mutta tavallaan hyvä, että hän sai sellaisen lopun sillä hänelle, kovalle kuntoilijalle, en olisi missään nimessä toivonut puuduttavaa ja hivuttavaa vanhenemista sairaalassa osastopotilaana tms.

Aivan kuten isänui äidin kohdalla oli äitinki äidin kohdalla kuolema lopulta vapautus maallisista tuskista. Hän eli viimeiset vuotensa vuodepotilaana vanhustenosastolla tuntematta lapsen lapsiaan kuihtuen ja raunioituen ihmisenä lopulta kasaksi luuta ja nahkaa. Seurasin tätä hidasta kuolemaa ja toivoin monen kuukauden ja vuoden ajan vapauttavaa ja armahtavaa kuolemaa - lopulta se ties kuinka monen "väärän hälytyksen" jälkeen tuli.

Elämässäni olen tavannut ja ohittanut ihmisiä jotka ovat kuolleet tai olleet kuolemaisillaan, työkaverini hirtti itsensä aivan yllättäen - se kosketti minua juuri yllättävyytensä vuoksi mutta en osannut surra tätäkään menetystä, en myöskään tuomita millään muotoa, se oli hänen valintansa - hänen päätöksensä.

Olen myös katsonut omaa hiipuvaa sydänkäyrääni, tarkkaillut heikkenevää pulssiani, tuntenut lääkkeiden turruttavan vaikutuksen ja toivonut kuoleman vievän voiton kamppailussa mutta toistaiseksi lääkärit ovat vieneet voiton tässä kamppailussa.

Minulle elämä ja kuolema kulkevat käsikädessä päivästä toiseen.

vlad.
 

Blackie

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ässät
Mitä mieltä jengi on sielunvaelluksesta? Itse olen pitänyt sitä aina ihan höpönlöpön-jutskana, mutta jotenkin olen viime aikoina tullut vähän vastaan tässä asiassa. Kai se mahdollista voi olla, mutta edelleen olen sillä puolella tiimiä, joka ei siihen usko.

Kuolemasta ei ikinä tiedä, milloin se osuu omalle kohdalle. Kliseisesti voisi todeta, että elä jokaista päivää kuin se olisi viimeisesi. Itse en noudata tätä ohjetta, sillä muuten olisin aikamoinen juoppo. Jotkut pelkää kuolemaa, jotkut ottaa sen vähän rennommin. Itse en jaksa asiaa miettiä, koska on niin kiire elää...
 

Jeffrey

Jäsen
Blackie sanoi:
Mitä mieltä jengi on sielunvaelluksesta? Itse olen pitänyt sitä aina ihan höpönlöpön-jutskana, mutta jotenkin olen viime aikoina tullut vähän vastaan tässä asiassa. Kai se mahdollista voi olla, mutta edelleen olen sillä puolella tiimiä, joka ei siihen usko.

Itse olen alkanut uskoa hyvinkin paljon tuohon sielunvaellus hommeliin.

Ootte varmaan joskus kattonut jotain vanhoja valokuvia ittestänne tai jostain paikasta ja sitten tullu muistikuvia tapahtumista. En tiedä oliko mielikuvituksen tuotetta vai mitä se oli, mutta meidän hissan kirjassa oli joskus sellanen kuva toisen maailmansodan Saksasta jostain isosta natsien kokouksessa ja mulle tuli jotenkin just semmonen kumma olo, että viddu mähän oon ollut tuolla ja kokenut ton.

Ton tapahtuman jälkeen on ollut vähän pelottava olo kun tuota on ajatellut. Eikä se (Tanskalainen?) ohjelma joka tuli jossain vaiheessa telkkarissa jossa ihmiset näki jonkun näkösessä hypnoosissa pätkiä entisistä elämistään ja muisti helvetin hämmentäviä juttuja esim. lehden pääsivun otsikon vuodelta 1910 ja taloja yms. ole ainakaan vähentänyt uskoani "sielun vaellukseen".

Ja onhan sellanen myyttikin olemassa, että ihminen kevenee 12 grammaa kuollessaan. Ja, että se olisi sielun paino. Mihinköhän se sielu menee?
 

sampio

Jäsen
Suosikkijoukkue
Menestyvin, sympatiat muille hyville.
Muutamia sukulaisia olen menettänyt tähän ikään mennessä. Suurin järkytys oli ehkä enoni kuolema ollessani yhdeksän vuoden ikäinen, koska tuota ennen en ollut kuolemaa kohdannut oikeastaan edes elokuvissa. Tätini kuolema oli yllättävyydesään myös melko puhutteleva, mutta sen osasin kuitenkin käsitellä hiukan kypsemmin reiluna parikymppisenä kuin aikoinaan enoni kuoleman.

Pappani ja vaimoni papan kuolemat olivat hyvin odotettuja. Molemmat tapahtuivat sairaalassa siististi, jos nyt näin voidaan asia ilmaista. Jännä juttu, kuinka hautajaiset voivat olla myös hyvin kaunis tilaisuus, nämä molemmat sitä nimittäin olivat. Hyvin erityyliset elämät oli miehillä takanaan, mutta aitoa arvostusta ja rakkautta heitä kohtaan oli molemmissa juhlissa aistittavissa.

Oma suhtautuminen kuolemaan on kaksijakoinen. Omalla kohdallani en pelkää kuolemaa tippaakaan. Kunnioittaminen voisi olla parempi sana mahdollisten tuskien vuoksi, mutta miksi sitä pitäisi pelätä, luonnollinen asia kun on. En minä läheistenikään kohdalla varsinaisesti kuolemaa pelkää, vaan ikävää. Se, että en enää saisi vaihtaa ajatuksia, nauraa, leikkiä ja vain olla rakkaitteni seurassa, on pahempaa kuin ajatus kuolemasta puhtaasti fysikaalisena ilmiönä. Sama hommahan se taitaa olla syntymisessäkin; ei se itse tapahtuma moniakaan säväytä, vaan se, että uusi elämä on läsnä; sylissäsi, vieressäsi sängyllä, osana sinua, rakkaanasi.

Kuoleman kohdatessa ihmistä hän ei kohtaan jotain luonnotonta, vaan jotain samanlaista kuin syntyminen, jotain hyvin luonnollista. Mutta tapahtuman luonnollisuudesta huolimatta kuolema riistää läheisen ja rakkaan. Muistot ja ikävä jää, mutta läsnäoloa, eleitä ja sanoja ei mikään tuo takaisin. Se on kuolemassa julminta mielestäni.

P.S. Osanotto äitisi poismenon johdosta, Gleb.
 

Padis

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ässät
Blackie sanoi:
Mitä mieltä jengi on sielunvaelluksesta?


Eikös sitä voisi verrata näinkin? -> Läskin määrä on maailmassa vakio. Mitä enemmän jenkit lihoo, sitä enemmän afrikkalaiset laihtuu.

Itse ketjun aiheeseen... kuolema on kaksiteräinen miekka. Joku pääsee pois ja joku jää suremaan.
 

Ted Raikas

Jäsen
Suosikkijoukkue
SaiPa
Ensinnäkin Glebille osanottoni. Erittäin ikävä asia kuulla, koska ainakin itselleni äiti merkitsee ja on merkinnyt aina elämässäni turvallisuutta ja aitoa pyyteetöntä välittämistä. Äidit ovat tärkeitä ihmisiä olla ja sellaisesta ihmisestä luopuminen on raskas asia. Tiedän sen jo nyt, vaikka oma äitini elääkin.

Vaikea sanoa toiselle mitään surunhetkenä, mutta uskoisin, että ajan mittaan asia helpottuu ja myös hienot muistot toisesta valaisevat mieltä. Ihmiset kuolevat, mutta muisto heistä jää elämään ikuisesti heitä rakastavien mieliin. Sitä ei vie mikään pois.

***

Oma suhtautuminen kuolemaan on vaihdellut. Täytynee kuitenkin tunnustaa, että se on usein pelonsekainen ja ahdistunutkin. Kuolema ei siirtymävaiheena minua houkuta, sillä koen, etten ole saanut maailmassa riittävästi aikaan jotta voisin olla valmis lähtemään. Eräässä vaiheessa jokainen päivä oli määrätynlaista valmistautumista kuolemaan, usein se viivähti mielessä kun poistui kotoa ja lähti liikenteeseen.

Onneksi emme yleensä tiedä ajankohtaa jolloin kuolemme.

Oma henkilökohtainen uskoni, tai sanotaanko tuntemukseni on se, että kuollessamme emme vajoa olemattomuuteen täysin, vaan joku osa meistä siirtyy edelleen elolliseen ja muisto juuri meistä viivähtää siinä.

Kenties sitä voisi kutsua sielunvaellukseksi.

Vakaa tarkoitukseni, eräs elämäni suurimmista tavoitteista, on voittaa kuolemanpelko, ottaa kuolema vastaan luonnollisena tapahtumana, sillä sitä se on. Haluni elää ja saavuttaa on vain niin suuri.
 

peruspata

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ässät, Pesäkarhut, UP-V, FT Ulvila, Karhut
Olen elänyt sen verran suojattua elämää, että läheisiäni ei ole kovin paljon siirtynyt tästä ajasta pois. Ja niistäkin harvoista iso osa on ollut ns. vanhuuden seurauksena, sillä katsoisin, että kyllä osa sairauksistakin voinee lukea vanhuuden tiliin.

Isovanhemmistani elää enää yksi, mummuni. Pappani hautajaisissa pari vuotta sitten näin ensimmäistä kertaa elämässäni jonkun kuolleena (kun toinen mummuni kuoli, en ollut katsomassa häntä kuolleena, eikä kappelissakaan arkkua avattu). Sitä kokemusta ei osaa oikein toiselle selittää. Se lopputalvi oli vain pikkuisen ahdistava jatkossakin, sillä kun tulimme hautajaisista, emme ehtineet kotona takkia naulakkoon laittaa, kun setäni soitti ja kertoi toisenkin pappani kuolleen. Uskotteko, että tuli hieman liian suuri annos kuolemaa muutaman viikon sisään?

No, kuten palstatoverit ovat sanoneetkin, jotenkin sitä osasi kuitenkin edes pikkuisen varautua, että jossain kohtaa vain omilla vanhuksillakin ikäraja tulee vastaan ja väistämättä hautajaisiakin tapahtuu. Ylitse siis olen päässyt, vaikka ensin mainitut isovanhempani olivat minulle kyllä todella läheisiä, vietin lapsuuteni kesistä kyllä valtavan ison osan heidän luonaan. Ja sille tunteelle en voi mitään, että jotain on poissa, vaikka mummu siellä vielä asusteleekin ja pärjää ihan omillaan, lukuunottamatta tietysti nurmikon leikkaamista yms. Olen mahdollisuuksien ja jaksamisen rajoissa yrittänyt kantaa korteni kekoon, kun lähellä asuvan enoni perheeseen iski tuo tsunami niin pahasti, että heilläkin on ollut hieman muuta ajateltavaa.

Vahvistan sen, mitä joku jo edellä sanoi, että kannattaa kyllä panostaa sukulaissuhteiden ja miksei muihinkin sosiaalisiin suhteisiin silloin, kun ne vielä ovat olemassa. Silloin ei hautajaisten jälkeen tule niin tavattoman orpo olo, kun toteaa, että paljon jäi tekemättä ja sanomatta. Kukkanen tai kynttilä haudalla ei kuitenkaan siinä mielessä enää paljoa auta. Mummullekin olen yrittänyt pakollisilla hautausmaareissuilla hienotunteisesti viestittää, että minun ajatusmallissani haudalla käynnillä ja muistamisella ei ole mitään tekemistä keskenään. Mutta tiedättehän varmaan muutkin, ei siinä iässä oikein enää ajatustyyliä muuteta, nuoremman on melkein vaan kärsittävä ja yritettävä sietää, edellä lausutun perusteella; ollaan avuksi, kun vielä voidaan.

Tuli vähän ehkä sekava kirjoitelma, mutta antanette anteeksi.
 

Infamous

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ilves, Penguins, Steelers
Lähimmän kosketuksen kuolemaan omalta osaltani sain muutama vuosi takaperin juhannuksena, kun läheinen ystäväni kuoli rattijuopon kyydissä. Se oli kova paikka, ja on sitä sen jälkeen tullut aika ajoin pohdiskeltua. Etenkin kun oli pienestä kiinni, etten itse olisi ollut samassa kyydissä. Kyllä tuo tapaus omalla tavallaan muutti minun elämääni. Sitä osaa arvostaa pieniäkin asioita, kun tietää että seuraavassa hetkessä niitä ei välttämättä enää ole.
 

Kapo 00

Jäsen
Suosikkijoukkue
JYP
Memento mori

Ei sitä nuorempana tule edes mieleenkään että kaikkienhan täältä on joskus lähdettävä.
Ja on suorastaan ihme (minun elämän tavoillani) että olen näinkin vanhaksi onnistunut elämään.
Mutta viimeistään siinä vaiheessa kun sukulaisia tai muita läheisiä alkaa tippumaan sieltä vanhemmasta päästä. Alkaa mieleen tulla epäillys että ehkä minä en olekkaan kuolematon.
Tapoja lähteä täältä on monia ja esim. isäni isä eli yhdeksänkympiseksi ja asui loppuun asti kotonaan. Hän lähti tavalla jonkalaista toivon itsellenikin. Eli isoisäni oli käynnyt viemässä roskapussin ja jäännyt juttelemaan naapurinsa kanssa, viimeiset sanat olivat olleet: "Minua väsyttää" jonka jälkeen hän oli tipahtanut suorilta jaloilta ja kuollut kotiovensa eteen.
Toisaalta äitini äiti joka on ainoa viellä "elossa" oleva isovanhempani, niin hänen tästä maailmasta eroaminen on ollut pitempiaikainen prosessi jollaista en toivoisi kuin pahimalle vihamiehelleni korkeintaan.
Eli hän sai heinäkuussa 2001 niin massiivisen aivoinfarktin että siinä meni puhe-, liikunta- ja ajattelukyky. Sen jälkeen kun selvisi että mitään toipumisen mahdollisuutta ei ollut, ei ole kulunut päivääkään jona en olisi toivonut että hän kuolisi pois...
Viime aikoina en ole käynnyt edes häntä katsomassa kuin kerran pari vuodessa. Koska se tekee todella pahaa nähdä että ei siellä silmien takana ole enää ketään kotona. Puhumattakaan siitä miten järkyttävän pieneksi hän kuihtunut ja toissa vuonna häneltä jouduttiin amputoimaan jo jalkakin. Mutta siitä huolimatta jokin hänessä pitää tästä elämästä sitkeästi kiinni.
 

Hejony

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ilves, Suomi
Ted Raikas sanoi:
Ensinnäkin Glebille osanottoni. Erittäin ikävä asia kuulla, koska ainakin itselleni äiti merkitsee ja on merkinnyt aina elämässäni turvallisuutta ja aitoa pyyteetöntä välittämistä. Äidit ovat tärkeitä ihmisiä olla ja sellaisesta ihmisestä luopuminen on raskas asia. Tiedän sen jo nyt, vaikka oma äitini elääkin.

Vaikea sanoa toiselle mitään surunhetkenä, mutta uskoisin, että ajan mittaan asia helpottuu ja myös hienot muistot toisesta valaisevat mieltä. Ihmiset kuolevat, mutta muisto heistä jää elämään ikuisesti heitä rakastavien mieliin. Sitä ei vie mikään pois.

***

Oma suhtautuminen kuolemaan on vaihdellut. Täytynee kuitenkin tunnustaa, että se on usein pelonsekainen ja ahdistunutkin. Kuolema ei siirtymävaiheena minua houkuta, sillä koen, etten ole saanut maailmassa riittävästi aikaan jotta voisin olla valmis lähtemään. Eräässä vaiheessa jokainen päivä oli määrätynlaista valmistautumista kuolemaan, usein se viivähti mielessä kun poistui kotoa ja lähti liikenteeseen.

Onneksi emme yleensä tiedä ajankohtaa jolloin kuolemme.

Oma henkilökohtainen uskoni, tai sanotaanko tuntemukseni on se, että kuollessamme emme vajoa olemattomuuteen täysin, vaan joku osa meistä siirtyy edelleen elolliseen ja muisto juuri meistä viivähtää siinä.

Kenties sitä voisi kutsua sielunvaellukseksi.

Vakaa tarkoitukseni, eräs elämäni suurimmista tavoitteista, on voittaa kuolemanpelko, ottaa kuolema vastaan luonnollisena tapahtumana, sillä sitä se on. Haluni elää ja saavuttaa on vain niin suuri.
Tuohon ei minulla ole mitään lisättävää. Kuin meikäläisen näppäimistöltä kirjoitettua.

Miettikää nyt ihan oikeasti, olemasta lakkaamista. Sinua ei vain enää ole. Toivottavasti Taivas on olemassa.
 

tombraider

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tampereen Tappara
Suru on suurin ja kaunein tunteista, sillä sen täynnä rakkautta ja kaipuuta.
 

Paitselo

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK & Carl Brewer Forever & Karjakunnan nakit
Glebille...

Elämän virta kuljettaa, rakastetaan, haaveillaan.

Äiti ja isä - lapsi, siinä pyhä kolminaisuus ja ihmeiden lisä.

En nyt kirjoita syntymästä, äidin ja isän onnesta - kirjoitan kuolemasta.
Kirjoitan matkan päätöksestä. Kirjoitan tyhjyydestä.

Ei ole maailmassa mitään sen julmempaa, se puolison yksin jättää, se jotkut saa poistunutta seuraamaan - mutta ennenkaikkea - se pistää ajattelemaan.

Se viimeistään pistää ajattelemaan.

Heittäkää hellästi arkulle multaa,
siellä on äiti,
siellä on kultaa.


... ja Gleb, toivottavasti edellä oleva ei mitenkään loukannut sinua surun hetkelläsi, se oli vain minun tapani tehdä "tämä juttu".

Pärjäilemisiin.
 

Svante

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, FC Bayern
1986 itsenäisyyspäivän jälkeisenä päivänä kuoli tyttäreni 3,5 kk ikäisenä.
Kätkytkuolema oli syy. Tämä tapahtuma muutti erittäin paljon silloisessa perheessämme.
Olimme laittaneet tytön rattaisiin nukkumaan ikkunamme ulkopuolelle ja hieman myöhemmin lähteneet hänen ja hänen vanhemman veljensä kanssa keskustan liikkeisiin ostoksille. Törmäsimme duunikaveriini ja esittelimme hänelle nukkuvaa tyttöä (kuollut?) ja jatkoimme matkaa.
Kotiin tullessa tyttö vain nukkui jolloin päätimme jättää hänet hetkeksi vielä ulos. Myöhemmin hain hänet rattaista ja arvaatte miten reagoin kuin nostin jääkylmän, sinisen ja kangistuneen pikkulapsen rattaista.

Kun hautajaiset vihdoin koitti tajusin ettei elämä ole kaikille tarkoitettu.On vain väärin, että näinkin viaton lapsi joutuu syyttä jättämmään oman perheensä. Pikkutytön arkkua kanneskelin käsivarsillani kappelista hautaan, eikä se koskaan jää mielestäni. Kauneimpia hetkiä elämässäni ja olin ylpeä isä. Pitkin hautausmaan polkuja vanhemmat miehet riisuivat lakkinsa kun kulkueemme eteni hiljaisesti kohti tytön viimeistä leposijaa.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös