Kuolema

  • 49 331
  • 143

pete666

Jäsen
Suosikkijoukkue
BLUES
Kuulin tänään erään ystäväni 4-vuotiaan tyttären kuolemasta. Hän oli jättänyt viestin että on jonkin aikaa poissa. Ilmeisesti kuolo on koittanut yllätyksenä, koska aikaisemmin on käyttäytynyt normaalisti.

Itsellä ei ole lapsia, ehkä jonain päivänä on. Hiljaiseksi tämä vetää siltikin, kun miettii, että pieni, viaton ja elämää täynnä oleva lapsi on yhtäkkiä poissa.

Tähän sopii nämä sanat loppuun.

on suruista suurin
se, kun joutuu lastaan
hautaan saattamaan.

- timo rautiainen

Paha paikka. Varsinkin kun itse olen 6kk tyttövauvan isä. En voi edes kuvitella, miltä tuollainen tuntuu. Osanottoni asianomaisille. Tuollaista ei vain soisi kenellekkään tapahtuvan, että elämänsä alkutaipaleessa oleva ihminen menehtyy, oli sitten kyseessä sairaus tai tapaturma.
 

Anselm Raato

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ajetaan Valtralla, Seattle Kraken
Oli toukokuinen päinä 2004 ja oltiin soittelemassa musiikkia kavereiden kanssa yhden kaverin mökillä. Siinä kesken oluen juonnin ja musiikin soiton ja hyvän fiiliksen soittaa sisko, ettet tainnut päästä ylioppilaaksi. "Ei ole sun nimeä listassa koululla...." Alkoi vituttaa urakalla. No siinä jatkettiin soittamista ja koitin piristyä. Piristyinkin. Musiikki auttaa aina.

Mentiin illemmalla laittamaan ruokaa, kun puhelin soi (taas). Soittajana hyvä ystävä joka kyseli ensin kuulumisia ja että missäs oon ja pahoitteli etten saanut lakkia. Sitten tippui pommi. Hyvä ystävämme oli kuollu edellisenä yönä ajatteuaan yhteen rekan kanssa. Oli yöllä lähtenyt hakemaan ilmeisesti kavereitaan Yläkaupungin yö tapahtumasta Jyväskylästä. Nukahti rattiin...

Ei tullut musiikin soitosta oikeastaan enää mitään ja oli pirun hankala olo.

Kännykässä on edelleen kaverin nimi. En uskalla soittaa siihen. Aina sen noteeraa kun selaa jotain numeroita.

Tämä oli pohjustus. Kaverin tunsin yläasteajoilta asti. Joka vuosi olen noteerannut tuon kohtalokkaan päivän käymällä hänen haudallaan. Tänä vuonna ko. päivämäärä 26.5 meni täysin ohi. En tiedä pitäisikö minun tuntea huonoa omatuntoa asiasta. Jotenkin vain jäi hämäämään tuo unohdus...
 

sampio

Jäsen
Suosikkijoukkue
Menestyvin, sympatiat muille hyville.
Itsellä ei ole lapsia, ehkä jonain päivänä on. Hiljaiseksi tämä vetää siltikin, kun miettii, että pieni, viaton ja elämää täynnä oleva lapsi on yhtäkkiä poissa.
Mulle on aina ollut jostain syystä kohtuuttoman kova pala lukea tällaisia uutisia. Huvittavaa sikäli, että en ole kuitenkaan mikään erityisen lapsirakas ihminen tms. Kai tuo pikkulasten viattomuus on aiemmin ollut se vetoava seikka, ja nyt itse vanhempana tietysti ymmärtää sen tunnesiteenkin, mikä lapsen ja vanhemman välillä on. Vaikka tietyllä tapaa vanhemmuus on syventänyt näiden viestien surullisuutta, on se myös kasvattanut ihmisenä sen verran, ettei vastaaviin uutisiin enää tule reagoitua liian tunneperäisesti, siis voivottelemalla, vaan myötätunto ja suru, jopa tuntemattomien ihmisten kohdalla, on oikeampi ilmaisu.
 

mtuq

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Mulle on aina ollut jostain syystä kohtuuttoman kova pala lukea tällaisia uutisia. Huvittavaa sikäli, että en ole kuitenkaan mikään erityisen lapsirakas ihminen tms. Kai tuo pikkulasten viattomuus on aiemmin ollut se vetoava seikka, ja nyt itse vanhempana tietysti ymmärtää sen tunnesiteenkin, mikä lapsen ja vanhemman välillä on. Vaikka tietyllä tapaa vanhemmuus on syventänyt näiden viestien surullisuutta, on se myös kasvattanut ihmisenä sen verran, ettei vastaaviin uutisiin enää tule reagoitua liian tunneperäisesti, siis voivottelemalla, vaan myötätunto ja suru, jopa tuntemattomien ihmisten kohdalla, on oikeampi ilmaisu.

Ajattelin, että en tule ikinä lukemaan tätä topikkia, liian masentavaa, kun nyt lähiaikoina on ollut menetyksiä niin omalta, kuin paremmankin puoliskon kohdalla.

Yhä edelleen tuntuu pahimmalta vuonna -94 tapahtunut 6-vuotiaan serkkuni kuolema. Itse vähän yli parikymppisenä potkin pikkukaverin kanssa palloa, kävin kalassa, ja pidin pojasta huolta, kun vanhemmat joutuivat tekemään töitään. Piti sitten lähteä juhannuksena takaisin stadiin ja festareille, jotenkin sitä syyttää vieläkin itseään, kun tuli lähdettyä. Onnettomuutta ei olisi ikinä tapahtunut, jos olisin ajanut..

Tämä edellinen ja viimeinen juhannusreissu -94 päättyi aika ikävästi, kun isä soitti juuri himaan tullessa, että kyseinen serkku kuoli, ja meikäläisen pikkusisko loukkaantui vakavasti.

Muitakin on tapahtunut lähiaikoina, mutta vanhojen ihmisten kuolema on, ja se pitää hyväsyä, "osana elämää".
 

FlamesFan

Jäsen
Suosikkijoukkue
Calgary Flames, TPS ja Goonit maailmalla.
Mulle on aina ollut jostain syystä kohtuuttoman kova pala lukea tällaisia uutisia.

Itsellä ihan sama. Äskenkin tuli jo kyynel silmään kun luin tuosta neli vuotiaan lapsen kuolemasta. Ehkä kaikkein hiljaisimmaksi on vetänyt tämä Arkkusurma. Kuinka joku voi olla niin vit*n idiootti että tappaa omat lapsensa, ja vielä millä tavalla! Myös vähän aikaa sitten TV:stä tullut dokumentti joka kertoi äidistä joka oli tappanut 3-6(en muista määrää) lastaan hukuttamalla! Oli kuulemma itse Saatana käskenyt tehdä näin. Naisia en lyö, mutta jos tuon naisen näkisin kadulla, näyttäisin millainen se perkeleen saatana oikein on! Miettikää nyt hukuttaa omat lapsensa johonkin kylpyammeeseen! Sairasta!
Itselläkin on 3 -ja 8 vuotiaat pikkuveljet ja ajatuskin, että jommalle kummalle kävisi jotenkin vetää ihan pois tolaltaan.
 

Siren

Jäsen
Suosikkijoukkue
Jokerit, Bolts, Man City
Itselläni ei lapsia ole mutta kertomukset lasten kuolemista laittoivat silmänurkan kosteaksi jo aamusta.

Veljenpoika 4v ja veljentytär 2kk löytyy ja aloin miettimään varsin synkkiä ketjua lukiessani.

Kaikille läheisensä menettäneille jaksamista ja osanottoni.
 

Sir von Aulis

Jäsen
Suosikkijoukkue
Jääkiekko
Itselleni kuolema on vielä sinänsä suht outo käsite, en sitä osaa pelätä. Johtuuko sitten siitä, että olen ollut niin nuori mm.silloin kun isovanhempani (kaikki neljä) ovat kuolleet etten osannut sitä niin käsittää. "Mummu lähti taivaaseen", totesivat porukat, itse varmaankin todennut jotain että "jaa" ja leikki on jatkunut.

Tosin yksi ystävä on kuollut nuorena pois, sitä en aluksi oikeastaan tahtonut käsittää, mut mitä enemmän aikaa kului, tuli selväksi että meidän kaikkien aika on rajallinen, toisilla lyhempi ja toisilla pidempi. HerraHermannille tästä kaverista mainitsin yhdessä yksityisviestissä, joskin se viesti ei ollenkaan liittynyt tähän aiheeseen.

Tylyä se vain on lähteä 19-vuotiaana aivoverenvuotoon, tyttöystävän kotona.

Pari puolituttua ja yksi läheisempi kaveri on poistunut oman käden kautta.

Perhetutun poika hukkui jokeen. Nuori poika, juuri ajokortin saanut ja koulu + elämä muutenkin mallillaan, ja näin kävi. Itse tunsin pojan, olin hänelle liikunnanopettajana hänen ollessaan yläasteella. Valoisa persoona ja muutenkin fiksu poika ja näin kävi. Oli niitä hetkiä jolloin mietin itsekin että Miksi? Saatana maailma on pullollaan juoppoja ja narkkeja, jotka tarkoituksella tappavat itseään. Miksei joku heistä? Miksi tämä nuori jolla oli oikeasti valoisa tulevaisuus edessä.

Elämä ei vaan ole reilua.

Ja hieman aiheeseen liittyen, voiko nuori ja terve ihminen hakea DNR-päätöstä itselleen, koskien vaikkapa tilannetta jossa henkilö on joutunut liikenneonnettomuuteen, jossa häntä mahdollisesti jouduttaisiin elvyttämään, mutta hän ei itse sitä tahtoisi?

Vaikeasti selitetty, mutta muutakaan tyyliä en keksinyt tätä kertoa.
 
Viimeksi muokattu:

sidney

Jäsen
Suosikkijoukkue
Pelicans,KalPa sekä HIFK
Mieli on ilmiselvästi nyt muutenkin herkkä kun itkua pukkaa.

Oma kokemukseni on vuodelta 2000 kun silloinen vaimoni kuoli aivoveritukokseen. Muutamaa vuotta aiemmin olimme menneet naimisiin ja kirkossa soi kappale "maan korvessa kulkevi". Sama kappale soi samassa kirkossa kun olin laskenut lasten kanssa seppeleen. Voitte uskoa sitä itkuhuudon määrää sen kappaleen aikana. Kirkkoon oli tullut satoja ihmisiä vaikka vain sata kutsuttiin. Se laulu ei tuntunut loppuvan koskaan. Ylpeä olen itsestäni että jaksoin silloin olla lapset sylissä siinä arkun äärellä. Tavallaan äärettömän kaunis hetki kun jälkeenpäin sitä miettii. Laulun sanat koskettaa edelleen syvältä.

Voimia kaikille joita kuolema koskettaa juuri nyt. Aluksi tuntui ettei elämä voi jatkua enää, mutta itseni onneksi oli lapset joiden takia oli pakko.

sid
 

FlamesFan

Jäsen
Suosikkijoukkue
Calgary Flames, TPS ja Goonit maailmalla.
Voimia myös sinulle. Läheisen kuolemasta toipuminen vie tavattoman paljon aikaa, ja vielä jos lapsiakin on, joutuu heidän takiaan olemaan kovana ja kestettävänä. Mutta toisaalta on onni että on lapset. Muuten hauras ihmismieli saattaa uskotella, että esim. Itsemurha on ratkaisu kaikkeen ja pääsee sen rakkaimman luokse.
 

pongo

Jäsen
Suosikkijoukkue
TPS
Itsellä ei ole lapsia, ehkä jonain päivänä on. Hiljaiseksi tämä vetää siltikin, kun miettii, että pieni, viaton ja elämää täynnä oleva lapsi on yhtäkkiä poissa.
Lapsen kuolema tuntuu aina erityisen pahalta. Ehkä juuri siksi että toivon mukaan itsellänikin on joskus lapsia.

Vieläkin vetää hiljaiseksi ja tuo palan kurkkuun kun muistelee muutaman vuoden takaista tapaturmaa jossa parivuotias lapsi menehtyi äitinsä silmien edessä. Äiti oli ollut lastensa kanssa laskemassa pulkkamäkeä. He laskivat pulkalla moottorikelkan jälkeä pitkin, kotirannassaan, jokitörmältä jäälle. Kaikki meni hyvin kunnes äiti laittoi parivuotiaansa pulkkaan ja päästi pulkan valumaan pitkin kelkanjälkeä. Yhtäkkiä pulkka oli tehnyt lähes 90 asteen käännöksen kohti kauempana ollutta sulapaikkaa. Pulkka oli vienyt lapsen suoraan hyytävään avantoon, äidin katsellessa muutamien metrien päästä. Mitään ei ollut tehtävissä.

Myöhemmin viranomaiset olivat laittaneet samanpainoisen pulkan laskemaan mäkeä alas samasta kohdasta. Kertaakaan pulkka ei ollut tehnyt samanlaista käännöstä kuin tuolloin kohtalokkaan mäen aikana. Ei kertaakaan. Aina se oli pysynyt uralla. Ei voi edes kuvitella nuoren äidin syyllisyyden tunnetta ja pohjatonta surua.
 

Arnold

Jäsen
Suosikkijoukkue
SM2013
Isäni kuoli viime perjantaina 53-vuotiaana sairaskohtauksen seurauksena aivan yllättäin. Yhtä tuskaa oli kaksi ensimmäistä päivää, kunnes sunnuntaina alkoi vähän piristyttää. Eilinen oli kaksijakoinen päivä, aamu/päivä hyvä ja ilta tuskaa. Tänään taas paremman tuntuinen päivä. Tämmöistä tämä on, pikkuhiljaa elämä järjestyy omalta kohdaltakin raiteilleen.

Olin ainoa lapsi, joten sinänsä ei tule riitelyä sisarusten kanssa. Se on toistaiseksi pienin murhe, koska tässä yritän palata jälleen töihin huomisesta alkaen. Pari päivää olin poissa töistä ja nyt katselen miten jakselen taas. Yritän normaalia elämää surun keskellä. Kyllä tämä tästä..

Hänellä olisi ollut torstaina 21.6. syntymäpäivä..
 

-OO-

Jäsen
Suosikkijoukkue
Lukko
Isäni kuoli viime perjantaina 53-vuotiaana sairaskohtauksen seurauksena aivan yllättäin. Yhtä tuskaa oli kaksi ensimmäistä päivää, kunnes sunnuntaina alkoi vähän piristyttää. Eilinen oli kaksijakoinen päivä, aamu/päivä hyvä ja ilta tuskaa. Tänään taas paremman tuntuinen päivä. Tämmöistä tämä on, pikkuhiljaa elämä järjestyy omalta kohdaltakin raiteilleen.

Osanottoni. Niin lattealta kuin tuo sanonta aina kuulostaakin, tiedän suurin piirtein miltä tuntuu ja siksi tarkoitan sitä todella. Oma äitini kuoli viikko sitten maanantaina ja itse käyn juuri läpi samaa kuin sinäkin. Tunteet ja ajatukset heittelee päivästä toiseen, juuri kun luulee että alkaa helpottamaan niin seuraava päivä onkin sitten taas pahempi. Työpäivät menee helposti kun on koko ajan tekemistä mutta illat on pahempia, ei oikein osaa olla paikoillaan eikä rauhottua ollenkaan, koko ajan on pakko tehdä jotain tai olla menossa johonkin. Mutta päivä kerrallaan eteenpäin ja pitää yrittää vaan pysyä positiivisena, kyllä kai tämä tästä joskus helpottaa.
 
Viimeksi muokattu:

Salama15

Jäsen
Suosikkijoukkue
Lankisen Lukupiiri
Duunikaverin poika sai viime viikon maanantaina kevarikortin ja pyörän, torstaina lipsahti ulos ja henki pois... Aika koville ottaa itse kullakin (elämänintoa täynnä ollut reipas nuori mies), mutta en voi edes kuvitella mitä kaverin sisuksissa nyt liikkuu.
 

RajatOn

Jäsen
Suosikkijoukkue
TPS
Duunikaverin poika sai viime viikon maanantaina kevarikortin ja pyörän, torstaina lipsahti ulos ja henki pois... Aika koville ottaa itse kullakin (elämänintoa täynnä ollut reipas nuori mies), mutta en voi edes kuvitella mitä kaverin sisuksissa nyt liikkuu.

Tästä onnettomuudesta taisinkin lukea lehdestä. Tosi ikäviä tapauksia, ei oikein muuta osaa sanoa. Ite oon siinä mielessä onnellisessa tilanteessa, että koskaan ei oo kaveri tai sukulainen lähtenyt maailmasta ennen omia aikojaan. Tarkoitan tällä siis vanhuutta. Ei oikein osais kuvitellakkaan, jos jotakin kaveria ei jonain päivänä enää olis.
 

Jonisti

Jäsen
Suosikkijoukkue
NY Rangers, KalPa
Duunikaverin poika sai viime viikon maanantaina kevarikortin ja pyörän, torstaina lipsahti ulos ja henki pois... Aika koville ottaa itse kullakin (elämänintoa täynnä ollut reipas nuori mies), mutta en voi edes kuvitella mitä kaverin sisuksissa nyt liikkuu.


Tämä oli todellakin yksi alkukesän synkimmistä uutisista. Itsellänikään ei ollut lipat kaukana, kun kortin sain alle..

Itseltäni kuollut vain mummo. N. puolisentoista vuotta sitten :(
Onneksi en ole toistaiseksi isompia menetyksiä joutunut kokemaan..
 

taisto-74

Jäsen
Suosikkijoukkue
5.SS-Panzerdivision "Wiking" Regiment "Nordland"
17.3. klo 17.17

Lepää rauhassa äiti

Tänään äiti pääsi yllä mainittuna aikana kotiin Vapahtajansa luokse. Verisyöpä, sairaalabakteeri ja keuhkokuume veivät voiton Sisukkaasta Sissistä, joka 25v taisteli sairauttaan vastaan. Ihminen, joka kasvatti yksin meikämannen kaikkien vaikeuksien keskellä on päässyt lepoon ja rauhaan.

Äiti, olet muistoissani ikuisesti
 
Viimeksi muokattu:

Crapbag

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ässät, NY Rangers, Southampton, Fc Jazz, A's..
Aluksi syvä osanottoni, taisto-74. Oma äiti on kuitenkin se "rakkain" meille kaikille.

Kuolema laittoi taas ajattelemaan syntyjä syviä, kun viikonloppuna olin saattamassa onnettomuudessa menehtynyttä tätiäni haudan lepoon. Katsoessani läheisiä serkkujani ja arkkua jossa heidän äitinsä lepäsi, tunsin samanlaista avuttomuutta kuolemaa kohtaan, kuin joskus pienenä muistan kokeneeni.. kun ensi kerran selvisi että kaikki me kuollaan ja täältä lähdetään.

Kuten ketjussa on varmasti jo mainittu, on vanhusten lähtö usein hyväksyttävissä ja nuo wanhat ja viisaat ovat itsekin lähtöään jo valmistelleet. Viimeisten vuosien hautajaiset missä olen ollut, ovat vaan olleet ihan väärästä päästä lähteneitä. Kaksi reilu parikymppistä kaveriani ja nyt 45-vuotias läheinen tätini. Oikeastaan ainoa rakas sukulainen meni siinä. Mummoni täyttää 90 syksyllä ja joutui nyt hautaamaan jo toisen lapsensa vanhoilla päivillään, molemmat lähteneet täysin varoittamatta, ensin vanhin ja nyt nuorin. Vaikea löytää sanoja miten auttaa surun murtamaa vanhusta, joka on kuitenkin itselleni äärimmäisen tärkeä ihminen. Tai miten koittaa auttaa täysi-ikäisyyteen kasvaneita serkkujani, joille äiti on ollut aina se joka on kaiken hoitanut.

Vaikka kuolema on niin jokapäiväistä, niin sen kosketus tuntuu kuitenkin harvoin. Aina kuitenkin joku jää suremaan, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Itseäni alkoi jossain määrin nyt pitkästä aikaa ahdistamaan koko "kuolema", arkkua kantaessa alkoi väkisin miettimään, että tässä sitä saatetaan kantaa omaa äitiä, isää tai siskoa ihan koska vaan.
Jollain tapaa helpottaa se asia, että niillä jotka täältä lähtevät, on nyt hyvä ollaa. Ei ole suruja ja murheita, ei paina kiireet eikä soittele puhelinmyyjät. Jotenkin vaan välillä tuntuu että tänne jäävien elämä on yhtä surua. Ainakin jos on tällainen kuin itse olen, eli suren melko paljon muiden puolesta ja muidenkin suruja. No, nämä ajatukset tällä kertaa kuolemasta.. pysäyttää joka kerta.
 

taisto-74

Jäsen
Suosikkijoukkue
5.SS-Panzerdivision "Wiking" Regiment "Nordland"
Kiitos osanotosta CB. Ei voi olla kauniimpaa lähtöä kuin äidin. Kaikki kolme lasta paikalla, kädestä pitäen ja otsaa silittäen. Viimeiset suukot ja kuiskaukset, että äiti voi jo vapaasti lähteä, tuskat ja kärsimykset ovat nyt takanapäin. Henkäys vielä ja kaikki on ohi. Äidin kirkas ja helpottunut katse, viimeiset kaksi henkäystä ja sitten hiljaisuus. Suljin silmäluomet ja itkin vielä kerran elämäni tärkeimmän ihmisen siirtyessä paikkaan, jossa kipua ja hammastenkiristystä ei enää tunneta.
 

vision

Jäsen
Suosikkijoukkue
Jokerit
Itselle tuli kanssa kuolema valitettavan läheiseksi to-pe välisenä yönä jolloin mummoni nukkui pois. Vaikka kuoleminen on aina paska juttu oli se tässä tapauksessa helpotus kaikille. Viimeinen puoli vuotta oli menty kodin ja sairaalan väliä ja mielentilat vaihtelivat kaikilla täydestä ahdistuksesta pienen toivon kautta realismiin. Ikää mummolla oli 81 joten elämää on tullut nähtyä ja Suomen nousut sekä laskut mutta silti tuntuu, että lähtö tuli aivan liian aikaisin. Nyt ovat sitten edessä elämäni toiset hautajaiset joissa olen ensimmäistä kertaa arkkua kantamassa. Pelottaa jo etukäteen mitä siitä tulee vaikka tällä hetkellä olo onkin kovain tyyni.
 

godofthunder

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ässät, Detroit Red Wings
Itselle tuli kanssa kuolema valitettavan läheiseksi to-pe välisenä yönä jolloin mummoni nukkui pois. Vaikka kuoleminen on aina paska juttu oli se tässä tapauksessa helpotus kaikille. Viimeinen puoli vuotta oli menty kodin ja sairaalan väliä ja mielentilat vaihtelivat kaikilla täydestä ahdistuksesta pienen toivon kautta realismiin. Ikää mummolla oli 81 joten elämää on tullut nähtyä ja Suomen nousut sekä laskut mutta silti tuntuu, että lähtö tuli aivan liian aikaisin. Nyt ovat sitten edessä elämäni toiset hautajaiset joissa olen ensimmäistä kertaa arkkua kantamassa. Pelottaa jo etukäteen mitä siitä tulee vaikka tällä hetkellä olo onkin kovain tyyni.

voin kertoa omasta kokemuksesta, että raskasta tulee olemaan. Itselleni se oli ehkä tähänasttisen elämäni kovin paikka, kun olin omaa iso-äitiäni saattamassa maan lepoon, ja arkun kantaminenhan siinä napsahti samalla. Kun alkaa mietimään, niin se oli aika kummallinen tilanne. Toisaalta se tuntui arvokkaalta, ja myöskin kunniakkaalta. Olinhan häneltä niin paljon kerennyt saamaan. Mutta samalla oksetti, pelotti, itketti. En ole koskaan kantanut mitään niin raskasta. Kesti miltei puolitoista vuotta, että haudalla kävin ensimmäisen kerran. Monesti olin ohi ajanut autolla, mutta jotenkin se vain tuntui niin luotaantyöntävältä. Mutta kun sen ensimmäisen kerran jouluna kävin, niin sittemmin kyllä useamminkin. Vieläkin on ristiriitaiset tunteet.
 

Cassu

Jäsen
Viime kesänä sitä viimeksi koki kuinka odottamatta voi kaikki tapahtua. Juuri 20 täyttänyt ja intistä viikkoa myöhemmin olisi pois päässyt nuori, iloinen mies menee ja ajaa rekan alle tahallaan. Se iski lujaa, mutta hetken päästä alko vihaamaan sitä poikaa. Mikähän siinäkin on, että järkytyksen jälkeen tulee viha ja sitä vihaa on kestäny tähän päivään asti
 
Suosikkijoukkue
KärppäKerho, Leafs, Slovensko
Joku ketjun ekalla sivulla jo kuvailikin, miten tavallaan viitakemies on läsnä jokaisessa elämän hetkessä. Mutta kuitenkaan ei ole järkeä pitää sitä mielessä, vaan elää. Parempaa neuvoa ihmislapselle en juuri keksi.
 

Tpip

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, L'equip blaugrana, La Albiceleste, Raiders
Mutta samalla oksetti, pelotti, itketti. En ole koskaan kantanut mitään niin raskasta. Kesti miltei puolitoista vuotta, että haudalla kävin ensimmäisen kerran. Monesti olin ohi ajanut autolla, mutta jotenkin se vain tuntui niin luotaantyöntävältä. Mutta kun sen ensimmäisen kerran jouluna kävin, niin sittemmin kyllä useamminkin. Vieläkin on ristiriitaiset tunteet.

Hyvin samanlaiset tuntemukset oli ja on ukin kuolmasta. Kirkosta ruumiautoon ei ollu montaa kymmentä metriä, mutta jokaisella askeleella tuntui että nyt pettää alta. Haudalle ei tullut pariin vuoteen mentyä, toki tätä en ole vieläkään voinut mummille ja faijalle tunnustaa. Kait sitä yritti vain kieltää tapahtuneen.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös