Aluksi syvä osanottoni, taisto-74. Oma äiti on kuitenkin se "rakkain" meille kaikille.
Kuolema laittoi taas ajattelemaan syntyjä syviä, kun viikonloppuna olin saattamassa onnettomuudessa menehtynyttä tätiäni haudan lepoon. Katsoessani läheisiä serkkujani ja arkkua jossa heidän äitinsä lepäsi, tunsin samanlaista avuttomuutta kuolemaa kohtaan, kuin joskus pienenä muistan kokeneeni.. kun ensi kerran selvisi että kaikki me kuollaan ja täältä lähdetään.
Kuten ketjussa on varmasti jo mainittu, on vanhusten lähtö usein hyväksyttävissä ja nuo wanhat ja viisaat ovat itsekin lähtöään jo valmistelleet. Viimeisten vuosien hautajaiset missä olen ollut, ovat vaan olleet ihan väärästä päästä lähteneitä. Kaksi reilu parikymppistä kaveriani ja nyt 45-vuotias läheinen tätini. Oikeastaan ainoa rakas sukulainen meni siinä. Mummoni täyttää 90 syksyllä ja joutui nyt hautaamaan jo toisen lapsensa vanhoilla päivillään, molemmat lähteneet täysin varoittamatta, ensin vanhin ja nyt nuorin. Vaikea löytää sanoja miten auttaa surun murtamaa vanhusta, joka on kuitenkin itselleni äärimmäisen tärkeä ihminen. Tai miten koittaa auttaa täysi-ikäisyyteen kasvaneita serkkujani, joille äiti on ollut aina se joka on kaiken hoitanut.
Vaikka kuolema on niin jokapäiväistä, niin sen kosketus tuntuu kuitenkin harvoin. Aina kuitenkin joku jää suremaan, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Itseäni alkoi jossain määrin nyt pitkästä aikaa ahdistamaan koko "kuolema", arkkua kantaessa alkoi väkisin miettimään, että tässä sitä saatetaan kantaa omaa äitiä, isää tai siskoa ihan koska vaan.
Jollain tapaa helpottaa se asia, että niillä jotka täältä lähtevät, on nyt hyvä ollaa. Ei ole suruja ja murheita, ei paina kiireet eikä soittele puhelinmyyjät. Jotenkin vaan välillä tuntuu että tänne jäävien elämä on yhtä surua. Ainakin jos on tällainen kuin itse olen, eli suren melko paljon muiden puolesta ja muidenkin suruja. No, nämä ajatukset tällä kertaa kuolemasta.. pysäyttää joka kerta.