Kuolema

[Johan]

Kuolema on itselleni ollut kaukainen asia. Olin liittänyt sen lähinnä vanhuksiin, sairaisiin ja onnettomuuksien uhreihin sekä rikollisuuteen. Asia muuttui eräänä maanantaipäivänä töistä tullessani. Vanhempani olivat vastassa kertoen 34 -vuotiaan, terveen veljeni kuolemasta. Ruumiinavauksessa ilmeni hieman normaalia suurempi sydän, joka ilmeisesti oli syynä kammiovärinään, johon hän menehtyi. Aiempia oireita ei ollut ollut koskaan. Olen ymmärtänyt, ettei elvytys olisi edes auttanut, vaikka puolisonsa tai joku muukaan paikalla olisi ollutkin.

Ymmärrän täysin edellisen kirjoittajan epäuskon tunteen kuullessaan isänsä poismenosta. Itse huusin, raivosin, hakkasin seiniä ja itkin omassa tilanteessani. Olimme saaneet vaimoni kanssa esikoispoikamme vain kuukautta aiemmin, joten kaiken piti olla hyvin. Se tavallaan vielä lisäsi kontrastia.

En ole voinut ymmärtää veljeni poismenoa vieläkään, sanotaan, että kuolleella on kuoltuaan hyvä olla. Ihan hyvä hänellä oli olla jo eläessäänkin. Kaikkivaltias Jumala ja ratkaisunsa tässä tapauksessa osoittaa omituisuutta ja käsittämättömyyttä. Kristinuskolleni tapahtuma toi vakavaa skeptisyyttä.

Hankalinta minulle on ollut kuitenkin se, ettei ole enää olemassa ihmistä, joka tuntisi minut. Olimme lähes päivittäin tekemisissä, välimatkaa oli vain 400 m. Tämä asia onkin aiheuttanut itsessäni ajatuksen, että olenko niin itsekeskeinen ihminen, että suren omaa yksinäisyyttäni jopa enemmän kuin läheisen poismenoa. Onko oikein tuntea ikäänkuin hylätyksi tulemista? Onko se (liian) itsekästä?

 

[Alamummo]

Syvä osanottoni Jazerman19.

 

[Glove]

1986 itsenäisyyspäivän jälkeisenä päivänä kuoli tyttäreni 3,5 kk ikäisenä.
Kätkytkuolema oli syy. Tämä tapahtuma muutti erittäin paljon silloisessa perheessämme.
Olimme laittaneet tytön rattaisiin nukkumaan ikkunamme ulkopuolelle ja hieman myöhemmin lähteneet hänen ja hänen vanhemman veljensä kanssa keskustan liikkeisiin ostoksille. Törmäsimme duunikaveriini ja esittelimme hänelle nukkuvaa tyttöä (kuollut?) ja jatkoimme matkaa.
Kotiin tullessa tyttö vain nukkui jolloin päätimme jättää hänet hetkeksi vielä ulos. Myöhemmin hain hänet rattaista ja arvaatte miten reagoin kuin nostin jääkylmän, sinisen ja kangistuneen pikkulapsen rattaista.

Kun hautajaiset vihdoin koitti tajusin ettei elämä ole kaikille tarkoitettu.On vain väärin, että näinkin viaton lapsi joutuu syyttä jättämmään oman perheensä. Pikkutytön arkkua kanneskelin käsivarsillani kappelista hautaan, eikä se koskaan jää mielestäni. Kauneimpia hetkiä elämässäni ja olin ylpeä isä. Pitkin hautausmaan polkuja vanhemmat miehet riisuivat lakkinsa kun kulkueemme eteni hiljaisesti kohti tytön viimeistä leposijaa.

Taidan olla niitä harvoja, jotka voivat tässä tilanteessa sanoa, että tiedän miltä sinusta tuntuu. Oma tyttäreni kuoli heinäkuun alussa hieman yli seitsemän kuukauden iässä.

Tyttömme oli syntyessään pienikokoinen, mutta monista tutkimuksista huolimatta mitään "vikaa" ei missään vaiheessa löytynyt ja hoidimme lastamme kuin tervettä lasta hoidetaan. Toiseksi viimeisen yönsä tyttömme itkeskeli ja aamulla vaimoni vei hänet terveyskeskukseen. Epäilimme korvatulehdusta tai jotain. Lääkäri passitti tytön korkeiden tulehdusarvojen ja muiden verikoetulosten perusteella keskussairaalan infektio-osastolle. Sieltä matka jatkui illemmalla lasten teholle, jossa tyttömme kuoli hyvästä hoidosta huolimatta seuraavana aamuna.

Hautajaiset kauniina heinäkuisena päivänä jäävät ikuisesti mieleeni. Arkun kantaminen kirkosta haudalle oli elämäni raskain matka, mutta olen onnellinen, että jaksoin ja pystyin sen tekemään. Meidän muiden osalta elämä jatkuu, mutta kaunis muisto pikku enkelistämme jää pysyvästi mieleen.

 

[Crapbag]

Alkuun syvä osanotto kaikille, joita kuolema nyt koskettaa ja murheet painaa mieltä.

Oma juttuni ei ehkä ole niin koskettava kuin yllä olevat, mutta käsittelee kuolemaa, joka taas puhutteli itseäni vaihteeksi, juurikin tänään.

Perjantaina kuoli yksi lapsuudenystävä, ehkä jopa ensimmäinen jantteri, jota kaverikseen ikinä on kutsunut. Muistot on aina sieltä 3&4 ikäisistä saakka..:/ Tiedon sain vasta tänään, koska juttu oli epäselvä ja lehteä myöden etsittiin tietoa tapaturman uhrista.

Kuolema todellakin on erikoinen asia. Ei näitä tajua heti, ei millään. Reilu vuosi sitten kuollutta, yhtä parhaista kavereistani suren vähän väliä vieläkin ja vahvasti ikävöiden. Nykyään miltei enemmän kuin silloin ikävien tapahtumien aikoihin. Sitä vaan välillä tajuaa, että tiettyjä juttuja vaan ei enää koskaan ole eikä tule. Se ihminen on enää vain muistoissa, joita koittaa vaan vaalia.

Nyt kuollut kaverini, oli muuttunut ajan saatossa enemmänkin morjes-tutuksi, mutta herkkänä ihmisenä se ei vähennä sitä kummaa oloani, joka sisällä velloo. Aina se tietty "side" on ollut välillä ja molemmat tietäneet, missä hiekkalaatikolla on kakkuja taputeltu jne.

Toivon että hänellä on nyt hyvä olla, vaikka en niinkään usko taivaisiin ym., ainakaan suurella kiihkolla. Hän sai elää 25 vuotta elämäänsä täysillä ja teki taatusti mitä itseä huvitti ja mitä halusi. Suurtakaan huolta ei tainnut kantaa huomisesta, vaan antoi mennä. Lähtö, vaikkakin traaginen taisi koittaa lopulta juurikin sillä tavoin, mikä hänelle niin hyvin sopi. Kova vauhti ja kaksipyöräinen alla.. Siitähän mies tykkäsi, vauhdista ja ajamisesta. Lepää rauhassa M, sut muistetaan aina.

 

[Ex]

Ekaa kertaa elämässäni rupesin itkemään nettiä lukiessani -- Kiitos Svanten kertomuksen. Toivottavasti kukaan ei nähnyt (olen töissä).

Ei saatana. Näitä lukiessa pistää vihaksi kuulla mitään muminoita kuoleman "luonnollisuudesta". Siinä ei ole MITÄÄN luonnollista, vaan jotakin kertakaikkisen, totaalisen ja sairaan luonnotonta!

Onneksi se ei kuulunut alkuperäiseen käsikseen, ja onneksi se myös katoaa. Muuta en osaa sanoa.

 

[ms.qvist]

Ei saatana. Näitä lukiessa pistää vihaksi kuulla mitään muminoita kuoleman "luonnollisuudesta". Siinä ei ole MITÄÄN luonnollista, vaan jotakin kertakaikkisen, totaalisen ja sairaan luonnotonta!

Minusta ennemminkin olisi luonnotonta, että eläisimme täällä synnyttämme ikuisesti - kuolema on siis vähintäänkin yhtä luonnollinen tapahtuma kuin syntymäkin.

Onhan se koskettavaa lähipiirille jos pieni lapsi kuolee tai hyvä ystävä joka on vaikuttanut elinvoimaiselta kaikella tapaa mutta yhtä kaikki - luonnollisesta tapahtumasta kaikissa on kyse. Elämästä joka päättyy kuolemaan, toisilla varhaisemmin ja toisilla sitten myöhemmin.

Itse ainakin "helpotan" taakkaa sillä, että ajattelen ettei kukaan ole kuolematon mistä sitten johtuu se ettei kuolema tunnu luonnottomalta tapahtumalta vaan tapahtumalta jossa inhimillinen elinkaari saa päätöksensä - toivokaamme vaan, että se päätös on kaunis ja kunniakas.

vlad.

 

[Vakio]

Aivan hirveitä nuo pienten lasten kuolemat. Kahden lapsen isänä en voisi kuvitella mitään pahempaa kuin joutua hautaamaan oman lapsensa.

Oma läheisempi kokemukseni kuolemasta ajoittuu noin viiden vuoden taakse, kun isäni kuoli melko pitkään sairastettuaan. Tuolloin tuli pidettyä myös ehkä pisin täysin tipaton ajanjakso pariinkymmeneen vuoteen. Ei yksinkertaisesti tehnyt mieli edes kaljapulloa kun katselin isän taistelua syöpää vastaan. Ehkä siinä oli sekin, että halusin olla koko ajan ajokunnossa, jos isän tila huononisi äkillisesti.

Kun kuolema sitten lopulta koitti, se oli yllättävän voimakas kokemus. Olin kuitenkin jo muutaman kuukauden tiennyt, että mahdollisuuksia ei ole. Silti se tunne, että isä oli lopullisesti pois, oli todella musertava. Joku sanoi minulle, että heti kun isä on saatu hautaan, alkaa helpottaa. Niinhän siinä kävikin ja nyt kun tapauksesta on jo viisi vuotta, siitä pystyy helposti puhumaan ilman, että alkaisi silmänurkka kostua. Alkuun ei onnistunut millään.

Terhokoti on muuten hieno paikka, jos näin saa saattokodista sanoa. Henkilökunta on osaavaa ja empaattista ja niin kuolevasta potilaasta kuin hänen omaisistaan pidetään todella hyvää huolta. Minullekin järjestivät sieltä saunavuoron kun vietin lauantai-iltaa isän vuoteen vieressä.

 

[Ex]

vlad: Ymmärrän toki tuonkin pointin, ja toisille kuolema on jopa helpotus. Mutta luonnollista siitä ei silti tule minun kirjoissani. Se TUNTUU luonnottomalta, ja uskonkäsitysteni mukaan myös ON sitä.

Itsellenikin kolmen lapsen isänä nuo lasten kuolemat koskettavat kaikkein syvimmältä.

 

[ms.qvist]

vlad: Ymmärrän toki tuonkin pointin, ja toisille kuolema on jopa helpotus. Mutta luonnollista siitä ei silti tule minun kirjoissani. Se TUNTUU luonnottomalta, ja uskonkäsitysteni mukaan myös ON sitä.

Itsellenikin kolmen lapsen isänä nuo lasten kuolemat koskettavat kaikkein syvimmältä.

Ymmärrän kyllä kantasi, varmasti sitä katselee asioita vähän toisesta näkövinkkelistä jos itsellä on lapsia - omalla kohdallani yritys hyvä kymmenen, tulos pyöreä nolla (toivottavasti tämä kuvaus ei loukkaa millään tapaa mutta näin asia omalla kohdallani on kaikkiaan ollut).

Oma suhtautumiseni kuolemaan on muodostunut nykyisenkaltaiseksi oikeastaan omien menetysteni kautta, sitä on oppinut pitämään kuolemaa jollain tapaa vapauttajana ja armon tuojana josta sitten osaltaan muiden syiden ohessa johtuu se ettei sitä osaa pitää luonnottomana millään muotoa. Toisinaan kuolema osaa olla jopa kaunis - tosin tällöin lienee kyseessä vanhan tai sairaan ihmisen hiljainen ja rauhallinen kuolema mikä tullessaan vapauttaa kuolevan tuskistaan lopullisesti.

Kuten edellisen viestin päätin, toivokaamme, että se kuolema on kaunis ja kunniakas - olipa kyse sitten vanhuksesta tahi kenestä tahansa niin kaikesta kyynisyydestäni huolimatta toivon, että se viimeinen hengenveto on kuitenkin runollisella tapaa kaunis ja rauhallinen (mitä se ei tietty todellisuudessa aina ole).

vlad.

 

[kiljander]

Olen niin kauhean pahoillani ja surullinen erityisesti teidän puolestanne, jotka olette lapsen menettäneet. Ei sitä voi käsittää eikä ymmärtää miten pahalta sen täytyy tuntua. Tai ehkä siitä voi ymmärtää jotain jos on omia lapsia - kuolema ei tunnu luonnolliselta kun kyseessä on ihmisenalku.

Itse olen kokenut läheisen kuoleman useamman kerran. Isäni kuolema ollessani 17v. oli kuitenkin merkittävin asia. Juuri tänä aamuna luin taas kerran hänen minulle kirjoittaman viimeisen kirjeen, jossa hän sanoi mm. "...kunnon mies voi aina seistä pelkäämättä ihmisten edessä. Mutta meidän jokaisen on peljättävä ja kunnioitettava Jumalaa. Hän on meidän isämme jonka puoleen aina voimme käntyä myös vaikeuksien aikana ja silloin kun ihmisvoima käy heikoksi...". Aika rohkaisevia sanoa tuolloin 17v kaverille, mutta merkityksen olen vasta aikuisena ymmärtänyt.

Niin, isäni kuolema ollessani nuori on varmasti vaikuttanut myöhempiin elämänvaiheisiini, mutta hän jätti minulle hienon henkisen perinnön, jonka aion viedä mukanani myös jälkipolville. Olen kyllä tässä vuosikymmenien aikana usein miettinyt miten hienoa olisi jos olisi vielä isä jonka kanssa jakaa näitä "miesten juttuja", mutta jälleen kerran: kuolema tulee joskus eikä sille voi mitään - siihen täytyy vain olla valmistautunut, jos sen tarpeelliseksi näkee. Itselläni tämä tarkoittaa käytännössä aktiivista yhteyttä "yläkerran äijään". Olen siis valmis enkä pelkää kuolemaa sitten kun se joskus koittaa. Ei siis tarvitse asiaa sen enempää miettiä.

 

[ervatsalo]

Ei saatana. Näitä lukiessa pistää vihaksi kuulla mitään muminoita kuoleman "luonnollisuudesta". Siinä ei ole MITÄÄN luonnollista, vaan jotakin kertakaikkisen, totaalisen ja sairaan luonnotonta!

Niin, kuolemattomuushan on ehkä luonnollisin asia syntymisen jälkeen, mitä maa päällään kantaa?

Täältä tähän

 

[Mats Bedö]

Tämä asia onkin aiheuttanut itsessäni ajatuksen, että olenko niin itsekeskeinen ihminen, että suren omaa yksinäisyyttäni jopa enemmän kuin läheisen poismenoa. Onko oikein tuntea ikäänkuin hylätyksi tulemista? Onko se (liian) itsekästä?

Olen kuullut tuon "kaikkitietavien" psykologien suusta. Siksi me itkemme, suremme, raivoamme ja kaipaamme, koska me olemme menettaneet ystavan ja/tai laheisen. Site me suremme. Sita omaa menestystamme.

Mehan emme varmaksi tieda kuoleman jalkeisen ajan olemuksesta, joten emme voi aina surra vainajan mahdollisia menetyksia "ajassa".

Tahan en kylla itse ihan varauksetta usko, silla juuri kun lukee naita koskettavia tarinoita oman lapsen ja veljen menetyksista, niin vaikka sita omaa menestystaan siina suree ja itkee, niin toki myos sita mita vainaja jaa paitsi tassa maallisessa elamassa.

Onko tama elama sitten sita ainutta onnea matkallamme, siita en osaa sanoa mitaan. Uskon meinaan jonkinlaiseen johdatukseen, mutta en mihinkaan uskontoon.

 

[RajatOn]

Koskettavia tarinoita. Kuolema on tavallaan pelottava asia, kun ei tiedä että mitä sen jälkeen vai onko mitään. Itse olen menettänyt kaikki isovanhempani vuosia sitten, ne tapaukset osasin mielestäni käsitellä hyvin sen ikäiseksi kun silloin olin. Kun tätä ketjua alkoi lukea, niin vääjäämättä tuli mieleen että mitäs sitten kun omat vanhemmat lähtee tästä maailmasta.. Tulee tyhjä olo pelkästä ajattelusta, toivottavasti niin ei tule vielä vuosikymmeniin käymään. Olisi kuitenkin hienoa joskus hamassa tulevaisuudessa viedä omat lapset mummolaan.. Kyllähän tuollaiset asiat alkaa päässä pyöriä väkisinkin.
Itsellä onkin meidän perheestä useimmin hengenlähtö ollut lähellä. Ensimmäinen noin 3-4 vanhana ja viimeisin viime kesänä, kun moottoripyörällä ajoin metsään.. On ollut todella hyvää tuuria ja toivottavasti on jatkossakin.
Jaksamisia kaikille, joiden elämään on viikatemies iskenyt!

 

[Kuvernööri]

Tänään haudattiin nuori nainen, 21-vuotiaana. Elämä ei ole aina reilua, silti suurin lahja minkä voi saada. Toivottavasti lähimmät omaiset pystyvät vielä jatkamaan omaa elämäänsä.

 

[Jakke76]

Mä kuulun kanssa kastiin joka on oman lapsensa haudannut. Vuonna 1998 syntynyt esikoiseni, tytär, kuoli viikon ikäisenä. Kotiinlähtötarkastuksessa lääkäri ei saanut verenpainetta mitattua. Olin itse tällöin töissä, ja vaimoni soitti hätääntyneenä että nyt pitää mennä HYKSin sydänklinikalle lapsen takia. En edes ajatellut mitään sen kummempaa kun sinne menin mutta sydänlääkärin tarkastuksen jälkeen maailma lievästi sanoen löi päin naamaa. Tyttäreni sydän ei ollut toiselta puolelta kehittynyt lähes ollenkaan ja asialle ei ollut mitään tehtävissä. Muutaman päivän tyttömme eli, kunnes nukkui yöllä pois.
Sairaalasta kotiuduttuamme tapahtunutta ei ainakaan helpottanut lukuiset sukulaisilta ja kavereilta tulleet onnittelukortit, joita emme koskaan tainneet edes lukea. Nyt onneksi toinen tyttö on nyt kohta jo 7-vuotias ja täysin terve tapaus. Silti viikko sitten ajattelin että esikoiseni olisi täyttänyt 8 vuotta, mutta sille ei vain voinut tehdä mitään. Kynttilän sytytin esikoiseni kuvan viereen. Ja taidanpa tehdä tänään saman.
Voimia kaikille ketkä joutuvat läheisensä kuoleman kokemaan, kyllä se elämä alkaa pienen ajan päästä taas hymyilemään, vaikka alussa todella vaikealta tuntuukin.

 

[KingNothing]

Tässähän tulee vallan surullinen olo kun näitä tarinoita lukee. Omassa elämässä kuolema näytteli merkittävää roolia 10 vuotta sitten kun isäni päätti kuolla. Olin tuolloin 17 ja armeijaan menossa. Kyllähän se elämän muutti kokonaan. Yhtäkkiä ei ollutkaan sitä tyyppiä jolta kysytään kun ei itse tiedetä. Isänisä oli silloin jo kuollut ja kohta meni äidinisä. Kaikki hyvin läheisiä, periaatteessa parhaita kavereitani. Jotenkin siihen ei vaan totu että niille ei voi soittaa eikä ne tule käymään. Tylsää on se.

 

[kritiikki]

Tämä ketju nosti kyyneleen silmään, vaikka omista kuolemakokemuksista on surut surtu ja niistä yli päästy.
Aina kun se osuu lähelle, se myös koskettaa.

Kuolema on meitä vaanimassa joka nurkan takana aina. Onnemme on että emme tiedä minkä nurkan. Sen tiedämme, että se nurkka on olemassa.

Onnemme on myös että olemme rakennetut sellaisiksi että surutyön aikana käymme läpi sen vaiheen jonka toisessa päässä odottaa hyväksyntä pakon edessä.

Kun hain isäni tuhkan krematoriosta ja asetin hänet autoni etupenkille, laitoin jopa turvavyön hänelle. Matkalla kotiin puhuin hänelle monista sellaisista asioista joista isän eläessä en ollut puhunut.

Kotona laitoin isän uurnan näkyvimmälle paikalle olohuoneeseen jossa hän sai olla yön yli ennen lopullista maan poveen laskemista.

Kaikki se oli jotenkin hyvin luonnollista ja helpottavaa.

 

[sampio]

Sain eilen kuulla, että yksi serkuistani on kuollut. Häissäni häntä taisin viimeksi nähdä, joten kovin läheinen hän ei minulle viime vuosina enää ollut, mutta lapsena asuimme samassa taloyhtiössä ja vietimme aikaa paljon yhdessä. Aikuisvuosien etäisyydestä huolimatta tuntuu jotenkin oudolta, että hän on nyt pois, lapsuuden kaveripiirin hän kuitenkin kuului niin läheisesti. Arvattavaahan se oli, ettei tuota elämäntyyliä voi kovin pitkää harjoittaa ilman minkäänlaisia kolhuja, mutta kai kuolinuutinen aina yllättää.

Säälittävä ressukka tuo kaveri oli jo häissäni, mutta serkku silti. Ja setäni lapsi. Setääni tässä eniten käykin sääliksi, hän kun sai elämänsä jollain tapaa raiteilleen riitaisan eron jälkeen ja pyrki tukemaan myös poikiaan sen minkä osasi. Kasvatuksellisia laiminlyöntejä ja isän läsnäolon puutetta ei kuitenkaan kovin helposti saa korjattua myöhemmin. Mutta en todellakaan halua tuomita, vaan toivon sydämestäni, että setäni ja hänen kaksi muuta poikaansa saavat käsiteltyä tapahtuneen oikein. Lopulta asia on kuitenkin niin, että serkkuni valitsi itse oman tiensä ja seuransa, eikä hänen kohtalonsa ollut omaisten vastuulla.

 

[qhangas]

Kuolema. En kovin montaa asiaa tässä maailmassa pelkää, mutta tämä on yksi niistä harvoista.

Isovanhemmat ovat kaikki yhtä lukuunottamtta jo lähteneet, mutta pahin menetys minulle on ollut serkkuni kuolema 22 vuotiaana. Tapaturmaisesti oman lajinsa parissa menehtynyt serkkuni oli matkalla ratamoottoripyöräilymaailman huipulle. Noh.. Hyvin on Mikakin Ilkan, jormuan kovimman jätkän paikan täyttänyt.

Maa on niin kaunis.

 

[Jääkoneenkuljettaja]

Se on meillä kaikilla edessä, ennemmin tai myöhemmin. Eräillä liian aikasin, eräillä liian myöhään.

Sanon vain, että eräs tapaus Uudessa Seelannissa, tänä viikonloppuna, pysäytti. Erittäin läheinen omainen, muttei perheen jäsen (lähes), kuoli viikonloppuna lento-onnettomuudessa. Mikä on todennäköisyys, että kuolet lento-onnettomuudessa? En tiedä, mutta todennäköisyys sille, että juuri sinä joka maistat elämää jokaisella tavalla, elät sitä elämisen arvoisesti... juuri sinun matka katkeaa myrskyyn, 24-vuotiaana. En tiedä, mutta suru syö sisältä.

Muistollesi *****.

 

[hanu]

Kuulin tässä hiljan kaverin esikoistytön kuolemasta kolmen päivän ikäisenä. Vanhan tätini aivohalvaus sekä emänännän opettajan ja ystävämme paha suolistotokos, jonka vuoksi häntä pidettiin koomassa toista viikkoa kipujen takia sairaalassa osuivat muutaman päivän sisään kaikki. Pysäyttää aina.

Jaksamista kaikille lapsensa menettäneille. Muistan aina helatorstain vastaisen yön vuonna 1995, kun paikallinen seriffi soitti poikani ajaneen konepyörällä hirvikolarin. Onneksi ei mitään vakavampaa sattunut, kaveri vaan esitti asian todella tökerösti, että ehti kelailemaan yhtä sun toista.

Nyt sattui minuun tuo Juicen lähtö. Aikanaan 80-luvun alussa tuli pyörittyä samoissa porukoissa vaikken nyt mikään varsinainen ystävä ollutkaan, niin kuitenkin tuttu. Tuossa iässä lähtö pistää vieläpä miettimään omaakin tilannetta vaikka kahdeksan vuotta ikäeroa onkin.

Yhdessä itkien....

t. hanu

 

[Nocturnal]

Kuolema on kyllä outo asia. Sen unohtaa aina, mutta yllättäen se taas joku päivä tulee ja muistuttaa olemassaolostaan. Mitä on kuoleman jälkeen? Oma näkemykseni/uskoni on se että hajoan taas energiaksi, ensin eliöiden ruoaksi tai lämpöenergiaksi joka jatkaa siitä eteenpäin ikuista matkaansa. Kukaan meistä ei täältä häviä mihinkää, olomuotomme vain muuttuu ja minusta se on erittäin lohduttava asia.

"Keep on rocking in the free world..."

 

[Ted Raikas]

Kukaan meistä ei täältä häviä mihinkää, olomuotomme vain muuttuu ja minusta se on erittäin lohduttava asia.

Tuota ehkä tietyltä näkökannalta pidän itse uudelleensyntymisenä, mihin itse hieman buddhalaisten ja hindujen tapaan uskon. Näen, että meissä on jokin osa henkisellä puolella, mikä ei hajoa fyysisen muotomme tapaan, vaan irtautuu meistä ja siirtyy eteenpäin. En siis usko, että persoonamme säilyy, se siis katoaa, mutta jokin meissä mikä on yhteistä kaiken muun kanssa säilyy tallella ja jatkaa matkaansa eteenpäin. Luultavasti eräänl. hengellinen jälkeläinen, mikä sisältää sen mitä olemme oppineet ja ymmärtäneet maailmastamme.

Se todellakin on lohduttava asia, kuten sanoit.

 

[Bone]

Kuulin tänään erään ystäväni 4-vuotiaan tyttären kuolemasta. Hän oli jättänyt viestin että on jonkin aikaa poissa. Ilmeisesti kuolo on koittanut yllätyksenä, koska aikaisemmin on käyttäytynyt normaalisti.

Itsellä ei ole lapsia, ehkä jonain päivänä on. Hiljaiseksi tämä vetää siltikin, kun miettii, että pieni, viaton ja elämää täynnä oleva lapsi on yhtäkkiä poissa.

Tähän sopii nämä sanat loppuun.

on suruista suurin
se, kun joutuu lastaan
hautaan saattamaan.

- timo rautiainen

 

[pete666]

Kuulin tänään erään ystäväni 4-vuotiaan tyttären kuolemasta. Hän oli jättänyt viestin että on jonkin aikaa poissa. Ilmeisesti kuolo on koittanut yllätyksenä, koska aikaisemmin on käyttäytynyt normaalisti.

Itsellä ei ole lapsia, ehkä jonain päivänä on. Hiljaiseksi tämä vetää siltikin, kun miettii, että pieni, viaton ja elämää täynnä oleva lapsi on yhtäkkiä poissa.

Tähän sopii nämä sanat loppuun.

on suruista suurin
se, kun joutuu lastaan
hautaan saattamaan.

- timo rautiainen

Paha paikka. Varsinkin kun itse olen 6kk tyttövauvan isä. En voi edes kuvitella, miltä tuollainen tuntuu. Osanottoni asianomaisille. Tuollaista ei vain soisi kenellekkään tapahtuvan, että elämänsä alkutaipaleessa oleva ihminen menehtyy, oli sitten kyseessä sairaus tai tapaturma.