Vaikkakin tämä artikkeli rajoittuu yksittäiseen vakavaan psyykkiseen sairauteen, tässä on vähän juttua siitä, mitä olen täällä pitkään toitottanut - yhteiskunnallisen toimeliaisuuden rajoittamisen sosiaalisista ja psyykkisistä seurauksista.
Syömishäiriöliiton puheenjohtaja Rasmus Isomaa arvioi, että korona-aika voi hidastaa syömishäiriötä sairastavien paranemisprosessia. ”Korona-aikana ei ole mahdollisuutta harjoitella normaalia elämää tai sosiaalista kanssakäymistä kuten muiden kanssa syömistä.”
www.hs.fi
Tässä puhutaan pandemian vaikutuksista syömishäiriöisiin. Se on toki itsessään jo suuri joukko ihmisiä, mutta jos puhutaan muista psyykkisistä sairauksista, jotka niin ikään ovat "pandemiatoimenpiteiden riskiryhmää", niin sitten vasta valtavasta joukosta puhutaankin. Rajoitukset, sulut ja niiden koko ajan läsnä oleva uhka sekä niiden ympärillä pyörivä jatkuva keskustelu vaikuttavat paljon, joskin varmasti hyvin eri tavoin ihmisiin, joilla on pysyykkisiä sairauksia.
Ja itse asiassa kohu ja rajoitusten kanssa veivaaminen vaikuttavat lisäksi todella moniin ihmisiin, joilla varsinaisia psyykkisiä sairauksia ei ole tai niitä ei ole todettu. Nämä asiat vaikuttavat eri tavoilla riippuen kunkin henkilön perhesuhteista, elämäntavasta, elämäntilanteesta ja luonteesta. Jos olet sinkku ja asut pienessä ja hämärässä kämpässä, kotikonttorimääräykset voivat olla aikamoista myrkkyä. Jos urheilu on sinun toimintakyvyllesi tärkeää, suosikkilajiesi kieltäminen voi vaikuttaa rajusti mielialaasi ja suorituskykyysi. Jos sinulle tärkeät ihmiset asuvat kaukana ja matkustamisesi ympärillä on koko ajan uhka ja paheksunta, voi sillä olla ikäviä seurauksia. Jos olet yrittäjä, voi jatkuva uhka yritystoimintaasi kohtaan aiheuttaa melkoisen suurta näköalattomuutta ja ahdistusta. Ja entä jos olet vaikkapa työtön?
Kyse ei ole siitä, etteikö rajoituksia pitäisi olla. Tottakai sairaanhoidon kantokyky pitää turvata riittävin toimin. Kyse on siitä, että niitä rajoituksia pitää myös purkaa ripeästi tilanteen antaessa myöden ja antaa signaali siitä, että mahdollisimman laajaan normaaliuteen pyritään välittömästi, kun siihen on mahdollisuus. Ja silloin, kun ei välitöntä uhkaa sairaanhoidon kapasiteetin osalta ole päällä, on turhaa veivailla edestakaisin rajoitusten kanssa, vaan pitää stabiili normaalitila päällä jonkinlaisine perustoimenpiteineen (esim. maskit + etäisyyksistä sekä hygieniasta muistuttaminen). Veivaaminen on eräänlaista uhkailua tai ainakin uhkan luomista, ja uhkat kuormittavat ihmisiä valtavasti.
Olen aika varma, että kokemukset kevään äärimmäisen tiukkojen lockdownien sivuvaikutuksista ajoivat Manner-Euroopan maat toimimaan juuri näin tai olivat ainakin siihen suuri syy: päällä olivat vain perusrajoitukset ja veivaamisen välttämisellä pyrittiin pitämään yllä mahdollisimman vakaata ilmapiiriä. Locdownit otettiin käyttöön, kun sairaanhoidon kantokyvyn ylläpitäminen sitä vaati. Ja niistä hankkiudutaan todennäköisesti samalla tavalla eroon heti, kun sen on taas mahdollista, palataan näihin perustoimenpiteisiin ja pidetään tilanne taas vakaana ilman veivaamista.
Linkkaamassani artikkelissa on kuvaava lainaus syömishäiriöliiton puheenjohtajalta Rasmus Isomaalta:
"Epidemian kokonaisvaikutus saattaa näkyä kunnolla vasta vuoden tai parin päästä."
Jos koronavirus itsessään itää sen kaksi viikkoa ja tuo viive hankaloittaa erilaisten toimenpiteiden asettamista ja niiden vaikutusten arviointia, niin kannattaa muistaa, että kaikilla rajoitustoimenpiteisiin liittyvillä tekemisillä voi olla negatiivisia vaikutuksia, joiden itämisaika on 2 vuotta.
/img-s3.ilcdn.fi/fb165ac7068fbc7948e482a906fe3f73528811f3bd3e3c519a93dabf4e980435.jpg)
