Kerrankin maailmassa on tilanne, että kielitieteilijä sekä humanisti pääsee pätemään virallisissa asioissa. Olen muutoinkin huolissani siitä, ettei meitä humanisteja ole vielä otettu mukaan näihin asiantuntijapaneeleihin. Koronavirus tarjoaa lähes ikuisen aarreaitan monenlaiseen kielentutkimukseen sekä tekstilajitutkimukseen tai jopa tekstilingvistiikkaan.
Pandemia-ajan legenda analysoituna:
Meidän täytyy odottaa pari viikkoa.
Kaksi vuotta sitten luulit osaavasi suomea hyvin. Olit väärässä, koska pandemia-aika on tuonut lyhyille ja ytimekkäille lauseille sekä puhutussa että kirjoitetussa kielessä aivan uudenlaisen aseman. Tämäkin yksinkertainen esimerkki halkaistuna sisältää seuraavat asiat:
Me - kieleemme on jo vuosia sitten juurtunut voimakas me-diskurssi. Joskus ennen muinoin tieteellisessä kirjoittamisessa oli tapana, ettei kirjoittaja voinut viitata itseensä millään tavalla. Joskus tekstissä kuitenkin esiintyy tarpeita, jolloin kirjoittajan on tieteellisistä syistä vedottava omiin ajatuksiinsa. Ennen muinoin tällaisissa tilanteissa käytettiin muotoa "me", jolla viitattiin teknisesti ottaen kirjoittajaan itseensä. Nykyaikana pandemiassa on äärimmäisen yleistä käyttää jatkuvasti tätä tieteellisestä työstä tuttua passiivista "me"-muotoa, joka on sopivan abstrakti ja epämääräinen kertoakseen - ei mitään. Jos kukaan ei määrittele kenestä puhutaan, kun puhutaan meistä niin silloin käytännössä jokaisen kuulijan on automaattisesti lokeroitava itsensä kuulumaan mukaan määritelmään.
Täytyä - sanakirja tunnistaa tämän muodon voimakkaasti ja käytännössä tämän verbin käyttö sulkee pois vaihtoehdot. Täytyä tarkoittaa vaihtoehdottomuuden tilaa, jolloin täytymiselle ei ole mitään vaihtoehtoista todellisuutta. Pidemmällä päättelyketjulla ihmiselämässä on kuitenkin harvoja asioita, jotka hänen oikeasti asian varsinaisesta merkityksessä tehdä. Syöminen ja nukkuminen tulevat tällaisina ainakin mieleen, myös kuoleminen.
Odottaa - suomalaisten suosikkiharrastus on tunnetusti odottaminen, mutta jo verbi odottaa sisältää itsessään odotuksen. Verbi vaatii väistämättä tarkenteita, koska olisi mukava tietää, mitä odotamme. Jos olet kaupan kassalla ja niin ilman tarkkaa määrittelyä suurin osa ihmisistä pystyy päättelemään, että odotat pääsyä kassalle ja sitä kautta pääset jatkamaan matkaasi. Odottaminen on usein tylsää, mutta monesti yhteiskunnassa kuitenkin pakollista. Pandemia-ajan hienoin uutuus on se, että nyt odottamiselle ei enää tarvitse määritellä tarkkaa kohdetta. Ajattelumme vaatii, että odottamisen vastapuolella on toiminta, jota varten odotamme. Tässä ajassa parasta on ehdottomasti odottaminen ilman mitään toimintaa, koska odottaminen on tunnetusti kivaa toimintaa.
Pari - lukusana, joka linkittyy usein päässä kahdeksi, mutta sanan motimuotoisuus pandemia-ajassa on kerta kaikkiaan tuonut sen aivan uudelle tasolle. Pari ei nimittäin ole aivan eksaktisti kaksi vaan se voi olla myös neljä tai kolme. Jokainen suomalainen tuntee jo baarireissultaan legendaariseen "lähdetään parille", jossa sekä itse asia on määrittelemättä, mutta myös lukusana on hyvin joustava. Parille oluelle? Ei välttämättä. Se voi myös tarkoittaa kuutta tai seitsemää kaljaa, lonkeroa, viiniä tai sitten rehellistä viinaa sekaisin kaikilla mausteilla. Harva ymmärtää, kuinka monipuolinen sana on "pari". Viestin pituuden nimissä ei ole syytä syventyä muutamaan, koska sen määrittely on tapahtunut jo korkeimman oikeuden toimesta. Muutama on nimittäin 2 (kaksi) - 99 (yhdeksänkymmentäyhdeksän) - riippuen muista muuttajista.
Viikko - lauseessa on viisi sanaa, mutta ainoastaan yksi niistä on jokseenkin selkeä. Viikko nimittäin tarkoittaa suhteellisen kiinteästi seitsemää päivää ja varsinaista tulkinnan varaa ei löydy. Pandemia-ajassa parhaiten arvonsa säilyttänyt sana on ehdottomasti viikko, koska sen pituutta ei ole yritetty vielä kieliteknisesti määritellä uudestaan. Jotkut asiat todella ovat tässäkin ajassa muuttumattomia!
On selvää, että pandemian hallinta voisi olla jossakin määrin helpompaa globaalisti, jos emme rakastaisi niin paljon abstraktia kieltämme. Kyseessä on globaali ilmiö, joka toistuu lähes kielestä toiseen. Tekstilingvistiikka tai tekstilajitutkimus on yhden määritelmän mukaan pyrkimys kuvailla tekstiä tai kieltä sen autenttisessa puhutussa ympäristössä. Teksti ja kieli eivät elä tyhjiössä vaan niiden tehtävä on kuvata ympärillä olevaa todellisuutta. Kun tulkitsemme tekstiä puhummekin toisinaan tekstin "syvärakenteesta" eli kaikesta siitä, jota ei ole tekstiin kirjoitettu, mutta sen pystyy päättelemään tekstistä. Yksi pandemia-ajan keksintö on myös muuttunut käsitys "odottamisesta", koska verbi sisältää oletuksen siitä, että joko tekstin syvärakenteesta tai jostakin tosiasiallisesta kommunikointiyhteydestä olisi havaittavissa, mitä odotamme. Ihmisen ajattelu on usein kaksijakoista: asiat tapahtuvat päässämme vastapareina - odottamisen vastinpari on toiminta. Jos päädymme odottamaan, silloin meidän pitää myös tietää se hetki, jolloin odottamisen jälkeen alkaa toiminta. Tällaista ei kuitenkaan enää ole tarpeen määritellä, koska yhteiskunta pyörii hienosti ilman toimintaakin.
Päätin, että teen pandemia-ajan graduni tästä aihepiiristä juuri näillä samoilla ohjeilla:
Ennen kuin kirjoitan, odotan pari viikkoa, koska voihan olla, että jotain muuttuu kahden viikon aikana.
Kun olen aloittanut kirjoittamaan, odotan taas pari viikkoa, koska en voi olla ihan varma, kirjoitanko tuon ensimmäisen odotetun kahden viikon jälkeen oikein.
Kun olen odottanut kaksi viikkoa, jotta voin toimia ja jälleen odottanut tuotetun tekstin jälkeen kaksi viikkoa, jos vaikka kirjoitus muuttuisi, niin voin tehdä tulkinnan, etten ole edennyt.
Kun olen tulkinnut, etten ole edennyt, odotan vielä varmuuden vuoksi kaksi viikkoa, koska silloin olen varmasti edennyt, mutta ennen sitä on hyvä odottaa vielä kaksi viikkoa, jotta olen varma siitä, olenko edennyt vai enkö ole edennyt.
Tämähän on helppoa.
Pandemia-ajan legenda analysoituna:
Meidän täytyy odottaa pari viikkoa.
Kaksi vuotta sitten luulit osaavasi suomea hyvin. Olit väärässä, koska pandemia-aika on tuonut lyhyille ja ytimekkäille lauseille sekä puhutussa että kirjoitetussa kielessä aivan uudenlaisen aseman. Tämäkin yksinkertainen esimerkki halkaistuna sisältää seuraavat asiat:
Me - kieleemme on jo vuosia sitten juurtunut voimakas me-diskurssi. Joskus ennen muinoin tieteellisessä kirjoittamisessa oli tapana, ettei kirjoittaja voinut viitata itseensä millään tavalla. Joskus tekstissä kuitenkin esiintyy tarpeita, jolloin kirjoittajan on tieteellisistä syistä vedottava omiin ajatuksiinsa. Ennen muinoin tällaisissa tilanteissa käytettiin muotoa "me", jolla viitattiin teknisesti ottaen kirjoittajaan itseensä. Nykyaikana pandemiassa on äärimmäisen yleistä käyttää jatkuvasti tätä tieteellisestä työstä tuttua passiivista "me"-muotoa, joka on sopivan abstrakti ja epämääräinen kertoakseen - ei mitään. Jos kukaan ei määrittele kenestä puhutaan, kun puhutaan meistä niin silloin käytännössä jokaisen kuulijan on automaattisesti lokeroitava itsensä kuulumaan mukaan määritelmään.
Täytyä - sanakirja tunnistaa tämän muodon voimakkaasti ja käytännössä tämän verbin käyttö sulkee pois vaihtoehdot. Täytyä tarkoittaa vaihtoehdottomuuden tilaa, jolloin täytymiselle ei ole mitään vaihtoehtoista todellisuutta. Pidemmällä päättelyketjulla ihmiselämässä on kuitenkin harvoja asioita, jotka hänen oikeasti asian varsinaisesta merkityksessä tehdä. Syöminen ja nukkuminen tulevat tällaisina ainakin mieleen, myös kuoleminen.
Odottaa - suomalaisten suosikkiharrastus on tunnetusti odottaminen, mutta jo verbi odottaa sisältää itsessään odotuksen. Verbi vaatii väistämättä tarkenteita, koska olisi mukava tietää, mitä odotamme. Jos olet kaupan kassalla ja niin ilman tarkkaa määrittelyä suurin osa ihmisistä pystyy päättelemään, että odotat pääsyä kassalle ja sitä kautta pääset jatkamaan matkaasi. Odottaminen on usein tylsää, mutta monesti yhteiskunnassa kuitenkin pakollista. Pandemia-ajan hienoin uutuus on se, että nyt odottamiselle ei enää tarvitse määritellä tarkkaa kohdetta. Ajattelumme vaatii, että odottamisen vastapuolella on toiminta, jota varten odotamme. Tässä ajassa parasta on ehdottomasti odottaminen ilman mitään toimintaa, koska odottaminen on tunnetusti kivaa toimintaa.
Pari - lukusana, joka linkittyy usein päässä kahdeksi, mutta sanan motimuotoisuus pandemia-ajassa on kerta kaikkiaan tuonut sen aivan uudelle tasolle. Pari ei nimittäin ole aivan eksaktisti kaksi vaan se voi olla myös neljä tai kolme. Jokainen suomalainen tuntee jo baarireissultaan legendaariseen "lähdetään parille", jossa sekä itse asia on määrittelemättä, mutta myös lukusana on hyvin joustava. Parille oluelle? Ei välttämättä. Se voi myös tarkoittaa kuutta tai seitsemää kaljaa, lonkeroa, viiniä tai sitten rehellistä viinaa sekaisin kaikilla mausteilla. Harva ymmärtää, kuinka monipuolinen sana on "pari". Viestin pituuden nimissä ei ole syytä syventyä muutamaan, koska sen määrittely on tapahtunut jo korkeimman oikeuden toimesta. Muutama on nimittäin 2 (kaksi) - 99 (yhdeksänkymmentäyhdeksän) - riippuen muista muuttajista.
Viikko - lauseessa on viisi sanaa, mutta ainoastaan yksi niistä on jokseenkin selkeä. Viikko nimittäin tarkoittaa suhteellisen kiinteästi seitsemää päivää ja varsinaista tulkinnan varaa ei löydy. Pandemia-ajassa parhaiten arvonsa säilyttänyt sana on ehdottomasti viikko, koska sen pituutta ei ole yritetty vielä kieliteknisesti määritellä uudestaan. Jotkut asiat todella ovat tässäkin ajassa muuttumattomia!
On selvää, että pandemian hallinta voisi olla jossakin määrin helpompaa globaalisti, jos emme rakastaisi niin paljon abstraktia kieltämme. Kyseessä on globaali ilmiö, joka toistuu lähes kielestä toiseen. Tekstilingvistiikka tai tekstilajitutkimus on yhden määritelmän mukaan pyrkimys kuvailla tekstiä tai kieltä sen autenttisessa puhutussa ympäristössä. Teksti ja kieli eivät elä tyhjiössä vaan niiden tehtävä on kuvata ympärillä olevaa todellisuutta. Kun tulkitsemme tekstiä puhummekin toisinaan tekstin "syvärakenteesta" eli kaikesta siitä, jota ei ole tekstiin kirjoitettu, mutta sen pystyy päättelemään tekstistä. Yksi pandemia-ajan keksintö on myös muuttunut käsitys "odottamisesta", koska verbi sisältää oletuksen siitä, että joko tekstin syvärakenteesta tai jostakin tosiasiallisesta kommunikointiyhteydestä olisi havaittavissa, mitä odotamme. Ihmisen ajattelu on usein kaksijakoista: asiat tapahtuvat päässämme vastapareina - odottamisen vastinpari on toiminta. Jos päädymme odottamaan, silloin meidän pitää myös tietää se hetki, jolloin odottamisen jälkeen alkaa toiminta. Tällaista ei kuitenkaan enää ole tarpeen määritellä, koska yhteiskunta pyörii hienosti ilman toimintaakin.
Päätin, että teen pandemia-ajan graduni tästä aihepiiristä juuri näillä samoilla ohjeilla:
Ennen kuin kirjoitan, odotan pari viikkoa, koska voihan olla, että jotain muuttuu kahden viikon aikana.
Kun olen aloittanut kirjoittamaan, odotan taas pari viikkoa, koska en voi olla ihan varma, kirjoitanko tuon ensimmäisen odotetun kahden viikon jälkeen oikein.
Kun olen odottanut kaksi viikkoa, jotta voin toimia ja jälleen odottanut tuotetun tekstin jälkeen kaksi viikkoa, jos vaikka kirjoitus muuttuisi, niin voin tehdä tulkinnan, etten ole edennyt.
Kun olen tulkinnut, etten ole edennyt, odotan vielä varmuuden vuoksi kaksi viikkoa, koska silloin olen varmasti edennyt, mutta ennen sitä on hyvä odottaa vielä kaksi viikkoa, jotta olen varma siitä, olenko edennyt vai enkö ole edennyt.
Tämähän on helppoa.
