Katsotaas...
Työn osalta oli aika selkeä tilanne. Jo helmikuun puolella tuli tieto, että läppärit ja muut härpäkkeet aina työpäivän päätteeksi mukaan siltä varalta, jos jotain tulee. Riskiryhmään kuuluminen ja varautuminen tuolla tavoin, niin 1+1 ei ollut vaikea. Tuli tsekattua etätyökäytännöt ja -mahdollisuudet kondikseen, en jaksanut luottaa että homma jatkuisi työpisteellä. Maaliskuussa tuli ensin osastolle osittainen etätyöpakko, käytännössä pariin ryhmään oli jaettu ajatuksella, että puolet aina työpaikalla ja puolet etänä. Riskiryhmiin kuuluville tosin sitten tuli ehdoton etätyöpakko. Osaston etätyölinjaukset eivät ole ihan täysin optimiset juuri mulle muista poikkeavan työnkuvan takia, mutta ihan hyvin näillä on pärjätty. Henkisesti olen valmistautunut siihen, että olisi melkein ihme olla taas työpaikalla ennen syyskuuta. Vaikka tuossa alettaisiin jossain vaiheessa etätyöpakkoa löytästämään, niin en jaksa uskoa kuuluvani ihan ensimmäisenä paikalle ilmaantuvien joukkoon.
Periaatteessa olen aiemmin ollut hieman etätöitä vastaan. En siis yleisenä ilmiönä, vaan ihan itseni osalta. Mulla oli takaraivossa pelko siitä, että työnteosta ei välttämättä tulisi mitään, kun ei ole "sosiaalista painetta" ympärillä. Että nopeasti menisi tyyliin sukkien silittämiseksi tai muuksi turhaksi nypläilyksi. Nyt kun tätä on kuitenkin tullut jo useampi viikko testattua, niin mieli on muuttunut. Kun etätyöpakko joskus päättyy, niin aion silti olla etänä jonkin verran. Ja painotan vielä, että aiemmin tuo epäilys etätyöstä oli puhtaasti pelko siitä, että mä itse laiskistuisin, etätyötä itsessään olen ilmiönä kannattanut käytännössä aina.
Työtilanteen osalta en ole huolissani. Talon sisällä tuli määritelmä "kriittinen" ja talo itsessään on sellainen, että ei taida olla suurempaa pelkoa työpaikan osalta. Enemmän tässä huolettaa ne kaverit, jotka roikkuvat nyt ohuessa hirressä. Kohtuullisen monella kun on se tilanne, että en yllättyisi vaikka nykyiset työt loppuisivat kokonaan. Kun ikähaitari on siinä 30-35, niin kohtuullisen monella on vieläpä tuoreet asuntolainat, muksut ovat pieniä ja vastaavaa. Ei helppo kombo.
Ulkoilut ovat mulla aika minimissä. Käytännössä kauppareissuja, siinä se. Kun perna on napattu pois ja sitä kautta alentunut immuniteeti, niin ihan jo omankin turvallisuuden takia tulee minimoitua ihmiskontaktit. Ja kun samalla postinumeroalueella on asunut nyt reilu 10 vuotta, niin aika koluttuja ovat kulmat. Jos auto löytyisi, niin varmaan tulisi ratissa vietettyä paljon aikaa. Julkisia on tullut aiemmin käytettyä erittäin reilun puoleisesti, vierestä kun on kulkenut suuret määrät dösiä ja sporia, sekä metrikselle on ollut nopea kävellä. Noh, ei oikein nyt tule noita käytettyä.
Somen käyttö on lisääntynyt huomattavasti. Monet eri ryhmäkeskustelut ovat aiempaa aktiivisempia, erityisesti ulkomaisten tuttujen kanssa on kuulumisia vaihdettu ja Twitteriinkin tuli tällä viikolla rekisteröidyttyä. Sinänsä mä olen tällä tavalla pärjännyt hyvin ilman, että tuntuisi seinien kaatuvan päälle. Tietty sekin jeesaa, että henkisesti olin jo ehtinyt valmistautua pidempään neljän seinän sisällä olemiseen. Tuntuu, että monella muulla on tällä saralla paljon vaikeampi tilanne.
Viihdepuoli on mennyt aika pahasti romukoppaan. Normaalisti näihin aikoihin tulisi katsottua lätkää se 7-10 matsia viikossa, mutta nyt ei ole ollut tarvetta. Tai siis mahdollisuutta. Uusinnoille ja muille vastaaville en oikein lämpene, eivät vain ole mun juttu. Youtube, Netflix ja vastaavat ovatkin olleet aiempaa kovemmassa käytössä. Kirjojen osalta mulle on kertynyt sen verran backlogia, että niiden osalta en vielä tuskaile.
Kokonaisuutena sanoisin, että henkilökohtaisella tasolla on mennyt ihan hyvin. Eniten tässä huolettaa se, että kovin monella ei mene nyt millään tasolla hyvin. Niin lähipiirissä kuin isossakin kuvassa. Kun vielä hommat näyttävät pahenevan, niin vaikea tässä on iloita. Harvinaisen kova huoli tällä hetkellä on muista.