Koira – ihmisen paras ystävä

[BOL]

@Jakke76 , kaikkein suurinta rakkautta on päästää rakas ystävä ikuiseen vapauteen. Sattuu se silti, vaikka tietääkin tekevänsä oikein. Mutta kun tietää, että valinta on se ainoa oikea, pystyy katsomaan itseäänkin peilistä. Ja silloin, se rakas ystävä kurkistaa myös sieltä peilistä olan takaa sinua, sellaisena kuin hän parhaimpina päivänään oli. Onnellisena ja elinvoimaisena. Ja silloin sinäkin voit hymyillä hänelle takaisin. Koska tiedät, että hän on ikuisesti luonasi. Voimia!

 

[Jakke76]

Nyt on rakas Velma päästetty vapaaksi ja kyllä on tyhjä olo! Mutta nyt saa juosta vapaana ikuisesti. Ikävä on kyllä suuri!

 

[Alamummo]

Nyt on rakas Velma päästetty vapaaksi ja kyllä on tyhjä olo! Mutta nyt saa juosta vapaana ikuisesti. Ikävä on kyllä suuri!

Jaksamista! Oma koira lähti tasan kolme vuotta sitten ja ikävöin sitä vieläkin.

 

[Triplaexpresso]

Nyt on rakas Velma päästetty vapaaksi ja kyllä on tyhjä olo! Mutta nyt saa juosta vapaana ikuisesti. Ikävä on kyllä suuri!

Osanotto ja jaksamista sinne. Kuusi vuotta tuli viime kuussa oman koiran lopetuksesta. En ole vieläkään uutta pystynyt ottamaan, oli se luopuminen niin paha paikka vaikka tiesi että sen aika oli. On ne rakkaita kavereita.

 

[Escapist]

Eilen päättyi 11 vuotta kestänyt ystävyys kun rakas ystävä jouduttiin päästämään pois jopa yllättäen. Kun eläinlääkäri kertoi että häviävän pieni mahdollisuus olisi leikkauksella saada jatkoa ehkä kuukausia, ehkä vuosi, murruin aika totaalisesti. Oltiin vaimon kanssa päätetty jo pari vuotta sitten kun koiramme Riki selvisi kuin selvisikin kivessyövästä johon upposi liki kaikki säästöt että enää ei vastaavanlaisiin toimenpiteisiin ryhdyttäisi koiran iän, toimenpiteestä selviämisen pienen mahdollisuuden sekä rahan menon vuoksi, tajusin että tämä olisi nyt sitten tässä. Vaimo halusi tulla myös vielä hyvästelemään joten odoteltiin Rikin kanssa häntä lähes tunti ja sitten oli aika hoitaa väistämätön toimenpide. Siitä olen iloinen että sain olla vierellä ja silittää Häntä loppuun asti. Nyt kun olemme siivoilleet hihnoja, ruokakuppeja jne. pois niin joka nurkasta tulee mieleen hyviä muistoja, kyllä tämä vaan on surullista miten äkkiä niitä ei sitten enää tulekkaan lisää. Riki tuli meille ennen lapsia ja hieman harmittaa se miten vähälle huomiolle se sitten jäi viime vuosina mutta niin se vaan taitaa kaikilla mennä kun lapset touhuineen kuitenkin vievät töiden jälkeen lähes kaiken ajan. Mutta silti voin ajatella että Riki sai kanssamme elää hyvän elämän, paljon liikuntaa ja hyvän ruuan sekä rakastavan perheen seuran. Ajan kanssa helpottaa mutta juuri nyt sattuu, onneksi on perhe jonka kanssa jakaa suru.

Lepää rauhassa, rakas Riki

 

[Surukuku]

Voimia teille @Escapist !
Tiedän kokemuksesta, miltä teistä nyt tuntuu ja voin kokemuksesta sanoa, että pikkuhiljaa suru antaa sijaa mukavammillekin muistoille,

 

[Jakke76]

Jaksamista @Escapist ! Toi on kova paikka, kun tulee yllättäen.

 

[alwahla]

Kotieläimet | Tutkimus: Koirat itkevät ilosta tavatessaan omistajansa

Uuden tutkimuksen mukaan kyynelehtivä koira herättää ihmisessä mahdollisesti voimakkaamman huolehtimisen halun.

www.hs.fi

Olisi mukavaa päästä kokemaan itsekin tuollainen vastaanotto. En ole lainkaan yllättynyt uutisesta, sillä ovathan koirat pirun fiksuja ja empaattisia eläimiä.

 

[Surukuku]

...
Olisi mukavaa päästä kokemaan itsekin tuollainen vastaanotto. En ole lainkaan yllättynyt uutisesta, sillä ovathan koirat pirun fiksuja ja empaattisia eläimiä.

Minulla on suuri ilo ja kunnia jakaa noita koirien tunteita heidän kanssaan päivittäin. Kotiin on aina mukava tulla vaikka kauppareissulla, kun tietää, että on tervetullut ja mieluinen. Koirat, kuten tässäkin ketjussa toistuvasti joudumme huomaamaan, herättävät meissä ihmisissä hyvin voimakkaita tunteita perheenjäseniä ja ystävinä - tietysti myös vastakkaisia reaktioita niissä, jotka eivät voi koiria sietää ja olkoon sekin sallittua.
Itse olen aina yhä uudelleen hämmästynyt koirien kyvystä tulkita ja hahmottaa eri tilanteita ja kuinka inhimillistä niiden toiminta on, kun ovat saaneet mallinsa ihmisiltä. Pelkkä normi puheen ymmärtäminen lyö välillä ällikällä.
Mutta joo - olen koiraihminen ja suuremmassa kuvassa "eläinihminen", sillä koen, ettei minulla ole oikeutta vahingoittaa mitään elollista olentoa huvin tai välinpitämättömyyden vuoksi, päinvastoin!

 

[Poro24]

Voimia teille @Escapist !
Tiedän kokemuksesta, miltä teistä nyt tuntuu ja voin kokemuksesta sanoa, että pikkuhiljaa suru antaa sijaa mukavammillekin muistoille,

Näinhän se on. Kaksi koiraa tuli jonkin aikaa sitten menetettyä vuoden välein toisistaan vanhuuden vaivoihin ja molempien kohdalla pari viikkoa kesti pohjatonta surua, josta tuntui olevan mahdoton selvitä. Siitä yllättävän nopeasti alkoi kuitenkin tajuta elämän "realiteetit" ja mielessä jäi pyörimään vain hyvät muistot ja se miten mukavan elämän koirat saivat. Tosin perheeseen jäi molempien menetyksien jälkeen vielä koirakaveri, joten ei tarvinnut yksin jäädä, mikä toki helpotti hieman.

Voimia @Escapist

 

[Rommeli]

Tänään (tai siis eilen) jouduimme saattelemaan rakkaan ystävämme viimeiselle matkalleen. Ikävä diagnoosi, syöpä tuo ihmisillekin niin ikävän tuttu perkele, tuli jo lopputalvesta ja siitä eteenpäin mentiin ajatuksella niin pitkään kuin ystävä vaan jaksaa. Aika kului ja lenkit lyhenivät ja vähenivät voimien hiipuessa, mutta into säilyi loppuun saakka.

Tänään avokki soitti töihin, että nyt on hätätilanne, kun koira on saanut kohtauksen ja suusta tulee verta ja jalat lähtevät alta. Työpäivä päättyi siihen ja suorinta tietä kotiin, jossa vanha tuttu ystävä on kohtauksen mentyä ohi vastassa kuin ei mitään ihmeellistä olisi sattunut. Hetki yhdessäoloa ja yksi siivu metukkaa poikaa koulusta odotellessa ja sen jälkeen hihna kouraan ja kaveri on heti valmiina lenkille. Yhdessä viimeistä kertaa ulos kotiovesta ja koira tekee tapansa mukaan pissat pihalle ja on edelleenkin lähdössä lenkille. Nyt ei valitettavasti vaan enää voida lähteä lenkille, vaan noustaan isännän pienellä avustuksella autoon, kun poika tulee koulusta. Ajetaan eläinlääkärin pihaan ja odotellaan hetki vielä toista poikaa saapuvaksi paikalle. Koira taitaa tuntea paikan ja suuntaisi mielummin omin voimin takaisin kotiin. Toinen poika saapuu ja suuntaamme eläinlääkärin odotustilaan, josta löytyy vielä yksi herkkupala tuolin alta. Hetken odoteltuamme ja käytyämme punnituksessa (27,5 kg) eläinlääkäri saapuu antamaan rauhoittavan/nukuttavan ruiskeen. Tyttö sinnittelee hereillä pitkään ja nauttii rapsutuksista, kunnes nukahtaa rauhalliseen uneen. Hän nukkuu rauhallisemmin kuin aikoihin. Kannan nukkuvan ystävän operointihuoneeseen, jossa eläinlääkäri antaa lopulliset ruiskeet. Jälleen muutamia minuutteja odotusta ja rapsutuksia kyyneleet silmissä. Viimeiset jäähyväiset annetaan vielä, kun eläinlääkäri toteaa vanhan ystävän olevan poissa.

Jumalauta että on tyhjä olo. Koira oli vanhempi kuin kumpikaan kahdesta lapsestani ja nähnyt kaikki nykyisen elämämme ylä- ja alamäet. Vaikka tämä oli jo monessakin mielessä täysin odotettua, eipä tähän silti osannut ollenkaan varautua. Koiran kanssa eläminen ei todellakaan ole aina mitään ruusuilla tanssimista, mutta kannattaa silti pyrkiä nauttimaan jokaisesta yhteisestä hetkestä.

Yli 14 vuotta sain yhdessä perheeni kanssa nauttia uskomattoman kiltin ja älykkään koiran kanssa elämisestä. Suuri koko yhdistettynä älykkyyteen ja valitettavan huonoon koulutukseen tietyissä asioissa, aiheutti yhden jos toisenkin harmaan hiuksen. Koskaan ei kuitenkaan tarvinnut olla vähääkään huolissaan lasten, kissojen tai vieraiden ihmisten turvallisuudesta. Minkä tahansa ruuan turvallisuus ja kulkuväylien tukkiminen sen sijaan aiheuttivat loppuun saakka päänvaivaa.

Hyvää matkaa rakas ystävä. Kivut ovat poissa. <3

 

[Alamummo]

Lämmin osanottoni @Rommeli sinulle ja perheellesi. Rakkaan ystävän lähtö on aina kova paikka ja kurjaa on katsoa sitä sairauden ja vanhuuden mukanaan tuomaa hiipumista ja pahaa oloa.

 

[Vino]

@Rommeli lämmin osanottoni ja paljon voimia. Näihin luopumisiin ei ikinä totu vaikka sen olisi tehnyt monta kertaa. Joka kerta se tuntuu yhtä pahalta. Tsemppiä!

 

[Knox]

@Rommeli Tsemppiä sinne, ei ole helppo paikka.

Muistan hyvin sen tyhjyyden, kun kaveri jouduttiin lopettamaan. Sitä oli aivan ihmeissään, kun kukaan ei tule kuolaamaan ruokaa, kukaan ei kolistele ruokakuppeja, aamuisin ei tarvinnut viedä lenkille etc. Monta kertaa kirosin koiran ottoa, mutta kaikki ne huonotkin hetket tuntuivat mahtavilta.

Aikaa se otti, ja yhtäkkiä huomasin kaipaavani uutta koiraa. Nyt taas olen kironnut aika monta kertaa koiran ottoa, mutta jossain vaiheessa taas kaipaan niitä paskojakin hetkiä.

 

[Surukuku]

Voimia teille, @Rommeli!

Olen toisaalta hieman hämmästynyt, toisaalta en, kuinka vaikeaa oli lukea tuota tekstiäsi. Ei meinannut tulla mitään, kun tuppasi silmissä sumenemaan. Olen tuon polun kulkenut itse niin monta kertaa, että kuvittelisi jo jonkinlaisen "toleranssin" siihen saaneen, mutta ei. Omat muistot ja tunnetilat palautuivat niin voimakkaina mieleen, ettei kyyneliä voinut estää...

 

[Rommeli]

@Alamummo @Vino @Knox @Surukuku

Kiitos kommenteistanne. Kaikki varmasti tiedätte, etteivät kauniit sanat poista surua ja tyhjyyden tunnetta, mutta lämmittävät ne jollakin lailla kuitenkin. Kiitos myös kirjoituksesta tykänneille.

En muista milloin olisi ollut yhtä raskasta palata töistä kotiin kuin tänään. Toki tiesin mitä on tai siis ei ole vastassa, mutta hetki oli joka tapauksessa pysäyttävä. Onneksi on kuitenkin perhe ja kauniit muistot uskollisesta ystävästä.

 

[Jakke76]

@Rommeli Jaksamista. Tuli kyllä omat haikeat muistot mieleen kesäkuulta, kun oman melkein 16 v kaverin vein piikille. Ja nytkin tuli pala kurkkuun, kun karvaystävää muistelen.

 

[K.A.H]

Koirasta voi tosiaan tulla (ja pitääkin tulla) ihan täysiverinen perheenjäsen. Niin rakas on minullekin meidän puoli-chihuahua, että vaikka vaihdossa saisin eurojackpotin päävoiton, niin en koiraa pois antaisi. Parhaan kaverin arvo on mittaamaton. Pian 6 yhteistä vuotta takana, ja toivottavasti vähintään sama aika vielä edessä.

 

[Surukuku]

Täällä meillä päin oli nuori 8kk maremma-poika karkuteillä viime sunnuntaista asti. Emäntänsä kävi jo sunnuntai-iltana täällä meilläkin kyselemässä karkulaista, josko olisimme nähneet tai kuulleet jotain - eipä ollut mitään käryä koirasta...
Vaimoni seurasi koiran etsintää Facebookin välityksellä ja tässä viikon kuluessa siitä oli joitakin näköhavaintoja aika isolta alueelta, mutta koira ei antanut ottaa itseään kiinni. Lopulta tänään karkulainen oli saanut kyllikseen ja kävellyt jonkun pihaan ja antanut pistää itsensä liekaan ja sitä myötä päässyt myös kotiinsa.

Pikkuisen jo kylmäsi, kun päivät kuluivat eikä koiraa saatu kiinni. Mietin, että viimeistään tänään, kun sateetkin alkoivat, koiran olisi korkea aika päästä oman perheensä hoiviin, ettei kävisi huonosti - syystä tai toisesta. Mietin myös, miltä omistajista mahtoi tuntua, kun vielä pentujen kirjoissa oleva isokokoinen koira oli hukassa. Koiran emäntä oli jo sunnuntaina niin huolestunut, että oli paha katsoakin. Itse olisin toki reagoinut vähintään yhtä voimakkaasti, jos koira olisi ollut meidän - tuntuu tosi pahalta edes ajatella moista skenaariota.

Mutta joo - loppu hyvin, kaikki hyvin

 

[finnjewel]

Olen huomannut muutoksen koirien ulkoiluttajissa verrattuna aikaan ennen koronaa.
Hyvin monet vaihtavat kohdatessa toiselle puolen tietä tai kiskovat koiransa ohi pysähtymättä hetkeksikään.
Jos yritän sanoa, että "minun koirani ei rähise", ei vastata tai mutistaan jotain "me ei seurustella kävelyllä".
Tämä riippumatta siitä miten heidän koiransa käyttäytyvät.
Ennen koronaa ns. koirakohtaamiset olivat enemmän sääntö kuin poikkeus. Tietenkin poislukien suu vaahdossa ärjyvät tapaukset.

 

[disco-stu]

Olen huomannut muutoksen koirien ulkoiluttajissa verrattuna aikaan ennen koronaa.
Hyvin monet vaihtavat kohdatessa toiselle puolen tietä tai kiskovat koiransa ohi pysähtymättä hetkeksikään.
Jos yritän sanoa, että "minun koirani ei rähise", ei vastata tai mutistaan jotain "me ei seurustella kävelyllä".
Tämä riippumatta siitä miten heidän koiransa käyttäytyvät.
Ennen koronaa ns. koirakohtaamiset olivat enemmän sääntö kuin poikkeus. Tietenkin poislukien suu vaahdossa ärjyvät tapaukset.

Joo jossain määrin huomannut samaa myös, Helsingissä siis. Mulla on tapana tervehtiä aina hyvissä ajoin koirailijaa, jolloin saa kohtuu hyvän käsityksen mikä se kohtaamisfiilis milloinkin on, mutta enenevissä määrin on kyllä niitä äkkiä ohiohiohi-menijöitä. Eikä siinä tietysti mitään, pitäähän ohittaminenkin oppia ja ihan fine, jos ei kaikkien kanssa haluta seurustella.

Meillä kuitenkin on periaatteena se, että kun ollaan koirien kanssa ulkona niin tehdään mitä ne koirat haluaa pl. jos käy juoksulenkillä, milloin sitten vaan juostaan. Ja noi koirakohtaamiset on tietysti karvaperseille kaikkein parasta, koirapuistojen ja hanhien hätistelyn ohella. Ja jos nyt ihan oikean mielipiteen sanon, niin eihän se koira ikinä opi muiden kohtaamisia, jos ei niitä tule kohdalle tai niitä ei anneta ottaa, vaan aina mennään kadun toiselle puolelle tai käsketään ohi.

Korona on varmasti vaikuttanut tähän ja meilläkin on tullut omat ongelmamme vieraiden ihmisten kanssa, kun kriittisessä vaiheessa korona-paskeen aikana ei paljon kyläilijöitä käynyt ja koirat omaksui vähän turhan reviiritietoisen ja suojelevan käytöksen. Siitä nyt opetellaan pois ja onneksi ongelmat koskee lähinnä omaa kotia, kylässä ja ulkona osataan olla suurinpiirtein kiltisti.

Sinänsä on kyllä hauska huomata, kuinka erilaisia koiranomistajia sitä voikaan olla. Joku vetää karmeat pultit ja herneen nenään, jos toinen koira murahtaa liian iholle käyneelle pupelle, joku taas juoksuttaa rottweileria vapaana pitkin puistoja. Paras kaikista oli se pikku puudeliaan jossain saatanan minkkiturkissa koirapuistossa kanniskellut rouva, joka raivosi kaikille kun niiden koirat likasi sen vaatteet. Noh, varmaan 90% on kuitenkin ihan tolkun porukkaa ja osaa suhtautua koiriin koirina.

 

[K.A.H]

Olen huomannut muutoksen koirien ulkoiluttajissa verrattuna aikaan ennen koronaa.
Hyvin monet vaihtavat kohdatessa toiselle puolen tietä tai kiskovat koiransa ohi pysähtymättä hetkeksikään.
Jos yritän sanoa, että "minun koirani ei rähise", ei vastata tai mutistaan jotain "me ei seurustella kävelyllä".
Tämä riippumatta siitä miten heidän koiransa käyttäytyvät.
Ennen koronaa ns. koirakohtaamiset olivat enemmän sääntö kuin poikkeus. Tietenkin poislukien suu vaahdossa ärjyvät tapaukset.

Olen tämän asian suhteen huomannut merkittävän vaikutuksen ihmisen iällä. Nuoret ihmiset harvemmin jäävät jutustelemaan muiden koiran ulkoiluttajien kanssa, kun taas vanhemman sukupolven edustajat vähintäänkin tervehtivät ja useimmiten jonkun sanankin jäävät vaihtamaan. Selkeä sukupolvien välinen ero. Nuoret ihmiset nykyään useimmiten kouluttavat koiransa niin, ettei toisiin koiriin reagoida mitenkään eikä muita tervehditä, ja ovat itse samankaltaisia. Puolensa molemmissa käytösmalleissa.

 

[Makkeli]

Täällä tuli taloon ensimmäinen oma koira, kun nyt reilun viikon verran talosta on löytynyt pieni corgin pentu. Äärimmäisen rohkea ja energinen tapaus kyseessä, joissain asioissa varsinkin vähän liiankin vauhdikas.

Eniten ehdottomasti mietityttää tuo koiran halu ja innostus näykkiä nilkoista kun lähtee kävelemään. Tässä kun on yrittänyt koirakirjojen oppien mukaan vaan ignoorata koiran sen nilkkaan hyökätessä, niin eipä tuo rauhoitu kun parin askeleen verran ja taas sama rubma.

Onko täällä kokemusta nilkkapiraijoista, millä keinoilla on tuosta opittu mahdollisimman nopeasti ja helposti eroon?

 

[alwahla]

Musti ja Mirri tietävät kertoa seuraavaa, @Makkeli :

Jos pentu puree raajaasi, lopeta leikki ja lähde pois tai passivoidu paikallesi. Näin opetat piraijalle, että puremisesta seuraa leikin keskeytyminen. Voit myös tilanteesta riippuen irrottaa raajasi pennun kidasta ja tarjota lelun tilalle. Usein ohi pyyhältävät ihmisjalat ja lahkeet saavat pennun innostumaan.

 

[Knox]

Täällä tuli taloon ensimmäinen oma koira, kun nyt reilun viikon verran talosta on löytynyt pieni corgin pentu. Äärimmäisen rohkea ja energinen tapaus kyseessä, joissain asioissa varsinkin vähän liiankin vauhdikas.

Eniten ehdottomasti mietityttää tuo koiran halu ja innostus näykkiä nilkoista kun lähtee kävelemään. Tässä kun on yrittänyt koirakirjojen oppien mukaan vaan ignoorata koiran sen nilkkaan hyökätessä, niin eipä tuo rauhoitu kun parin askeleen verran ja taas sama rubma.

Onko täällä kokemusta nilkkapiraijoista, millä keinoilla on tuosta opittu mahdollisimman nopeasti ja helposti eroon?

Oletettavasti pentu on 9-10 viikon ikäinen? Meillä on koirien kanssa tehty niin, että kun pentu nappaa kiinni ihmisestä, niin ulahdetaan/vingahdetaan niin kuin kävisi kipeää.

Mutta ei se tuota ihan heti opi, pennut leikkii toistensa kanssa puremalla, niin valmistaudu siihen, että tuota kestää aikansa. Mutta kyllä se jossain vaiheessa rauhoittuu :)