Reilu vuosi siitä, kun äitin koira Jonni lähetettiin koirien taivaaseen, niin nyt on taas surua. Oma rakas vanha herra Töppönen päästettiin eilen Jonnin seuraksi. Töppönen oli 15-vuotias sekarotunen (varmaankin Bichonia ja Villakoiraa). Tuli mulle 3-vuotiaana semmoselta juopolta ukolta, joka oli sitä hakannu ja vetäny etujaloista. Grr!
Töppönen oli kyllä omanlaisensa persoona, eikä ikimaailmassa tuu toista samanlaista olemaan. Ties kyllä jos halus jotain ja ties jos ei halunnu, niin päättäväinen se oli. Nyt loppu aikoina Töppösen takajalat oli hervottomat, ihan kun ne ei ois ollu sen omat ollenkaan. Ja kun istu lattialla ja koitti mennä maahan, meni aina vähän kerrallaan ja nous sit takas ylös ja taas yritti uusiks. En tiiä ottiko sen kropassa joku vastaan vai oliko ne jalat niin kipeet. Ikinä se ei valittanu, mutta eihän koirat yleensäkään valita jos ovat jostain kipeitä.
Elämän ilo hävis Töppösen silmistä kokonaan, eikä sitä mikään oikein innostanu. Se vaan söi ja nukku. Söi hevosen annoksia ja kuitenkin laihtu. Viimesessä punnituksessa paino 8 kiloa ja parhaimpina päivinä paino näytti 10,2 kiloa.
Töppönen oli kyllä persoona ja nyt on aivan järkyttävän tyhjä aukko elämässä. Viimesen kuvan kun Töppösestä otin, niin sisko sano, että ihan kun Töppönen hymyilis, kun nukkuu jo ikiuntaan.
Maailman rankin päätös oli päästää Töppönen pois ja tulin siihen tulokseen, että omaa koiraa mulle ei enää koskaan tule. On niistä luopuminen niin vaikeeta.
Töppönen jäi eläinlääkäriin ja tulee sitten uurnassa kotiin.
Voi pieni rakas, kun meillä kaikilla on niin kova ikävä!!