Meikäläisen taloudessa on ollut käytännössä aina koira ihan kakarasta alkaen. Sama traditio jatkuu edelleen, en osaa olla ilman dogia (Tommi Turunen ei liity asiaan). Koirahan palvoo ja ihailee isäntää, vaikka tämä tulisi himaan klo 6 täysin naamat suoraan ovesta kaatuen. Vaimo jää toiseksi tällä sektorilla. Koiraa uskollisempaa kaveria ei olekaan, siksi niihin kiintyy nopeasti ja koiran kuolema on helvetin tuskallinen kokemus. Sen tajuaa vasta, kun menettää ensimmäisen koiransa.
Eniveis, yllättävän tärkeitä kysymyksiä ovat koiran sukupuoli, koko ja tietenkin rotu. Mulla on aina ollut uroskoiria ja isokokoisia sellaisia. Moni nainen pitää poikakoiraa hankalana ja osin pelottavanakin. Tämä on tavallaan totta, mutta asia on helposti korjattavissa. Koiraurokset, kuten miehetkin, ovat pohjimmiltaan saalistavia laumaeläimiä. Ja kun uroskoira oppii paikkansa = tietää kuka on isäntä, sen kanssa pääsee loppujen lopuksi paljon helpommalla kuin juoksuikoinaan mouruavan tyttökoiran kanssa. Poikakoiran kanssa pitää nähdä isompi vaiva pentuna, mutta sitten se on helpompi, väitän näin. Mutta poikakoiraa ei pidä koskaan päästää niskan päälle, sen pitää tietää paikkansa. Koiran koko vaikuttaa olennaisesti kaikkeen; iso koira vaatii enemmän ravintoa ja liikuntaa. Sillä on iso merkitys arkirutiineihin. Pikkukoirissa on paljon särmätyyppejä, itse olen aina valinnut ison koiran siksi, että liikun itsekin ja tykkään juosta koiran kanssa. Landella, merellä jne iso koira on loistava kumppani, se viihtyy ja tulee juttuun karuissakin olosuhteissa. 5-kiloista puudelia ei uskalla päästää kannelle yksinään.
Rotuominaisuus on intresantti asia myöskin. Mulla on nyt (6. koira) ensimmäinen sekarotuinen; isä saksanseisoja, äiti pystykorva -tyyppinen heebo (2v) ja koira on perusterveydeltään paljon paremmassa kunnossa kun aiemmat rotukoirani (2 rottista, 1 saksanseisoja ja kakarana labbiksia useampikin yhtä aikaa). Lisäksi sekarotuinen on mielestäni oppivaisempi. Olisiko hra adolf ollut oikeilla jäljillä rotujalostusajatuksessaan? Tosin adolf edusti täysin päinvastaista genreä kuin sekarotuiset (hienosti sanottuna monirotuiset) eläimet. Nehän ovat täysin avoimia toisille roduille ja saavat jälkeläisiä ihan surutta, vaikka isän ja äidin pelkkä kokoerokin olisi valtava. 30-luvun Saksassa tätä ei suvaittu. Koirissa ainakin molempien/kaikkien rotujen parhaat ominaisuudet tuntuvat siivilöityvän uuteen tulokkaaseen. Which is nice. Puhdas rotuvalio vie enemmän aikaa, tietyt rodut (schäfer esimerkiksi) absoluuttisesti vaativat tiukan koulutuksen, muuten niistä tulee hirviöitä, joista saa lukea lehdissä "koira söi mummon naaman" -tyyppisiä tarinoita.
Koira on rock! Hanki sellainen g-zilla. Ja jokainen koiraa ulkoiluttava mieshän tietääkin jo, että koira on loistava excuse tavata koiraa ulkoiluttavia mimmejä...lienee sama toisinpäin?
