Labradorinpentu
Osuva aihe tähänkin suuntaan. Toimme eräänä sateisena loppukevään perjantaina kotiimme pienen labradoritytön, joka on alusta pitäen osoittautunut todella reippaaksi ja köh, aika vilkkaaksi tapaukseksi. Oli hyvittavaa, kun olin erinäisistä koirakirjoista ja muista opuksista lueskellut miten pikkuinen pitää rauhallisesti totuttaa uuteen ympäristöön ja mitä kaikkea pitää ottaa huomioon, koska touhukas neitimme oli ja on vieläkin kaikkea muuta kuin arka. Tyttö on pohjattoman kiinnostunut a) kaikista muista ihmisistä ja b) kaikista muista eläimistä - myös koirista. Ja reippauttakin löytyy: ei pelkää ukkosta ja kerran kynsiä leikatessa lipsahti hieman hermoon, niin tyttö vähän vain ihanti ja sitten makupala kompensoi kaiken. Muistan erään labradoreja kasvattavan eläinlääkärin kommentin: oho, tää on aika vilkas, kannattaa varmaan viedä pentukurssille. Ja niillähän on tosissaan käyty koko rahan edestä. Itse asiassa nyt menee jo kolmas, mikä on ilmeisesti aika hyvin siihen nähden, että tyttö on vasta reilun 7 kuukauden ikäinen.
Elämä ja oleskelu kotona - myös silloin kun on tylsää: Mzt_t listasi samanlaista touhua mitä meilläkin on nähty. Tai nähty kun on tultu kotiin. Parit kengät on mennyt (tosin kaikki vähänkin paremmat uudelleensijoitettu), tapetin väriä on protestoitu, kiviseinän kulmaa on tykätty järsiä jne. Sisäsiistiksi tyttö tosin oppi varsin nopeasti, ainoa vaan että hän ei suostu ihan mihin vain pissimään, eli joskus työpäivän jälkeinen lenkki saatetaan suorittaa ilman tyhjennyksiä, koska lähitienoolla on vain muutama muutaman neliömetrin pläntti, jossa hommat satavarmasti hoidetaan.
Ja varsinainen persoona tämä neitomme on muutenkin: ei suostunut syömään itse kupista juuri mitään pariin ensimmäiseen kuukauteen ilman erinäisiä houkutuksia. Joskus syötimme sitä lusikalla! Siis labradoria, miettikää! Ja jossain vaiheessa se pelkäsi sitä kuppiaan - siis jossa oli ruokaa! Jossain vaiheessa hän ilmeisesti muisti olevansa labbis, ja nyt ruokailu onkin se toiseksi kovin juttu maailmassa heti työpäivän jälkeisen kotiintulotervehdyksen jälkeen, milloin otetaan lähin puruluu yms. (kenkä...) suuhun ja touhotetaan sisääntulijan ympärillä häntä turboheilunnalla pari minuuttia. On siis aika hauskaa tulla kotiin.
Ja onhan niitä pahoja paikkojakin ollut. Tyttö tykkää kovasti varastella sukkia ja muita pieniä vaatekappaleita, luulee että se on jokin leikki kun pyydetään niitä takaisin. Nykyään tottelee jo vähän niiden takaisinannon suhteen, mutta eräänä varhaisena aamuna naisten stringit lähtivät kantoon (vilkasmielikuvituksellisille tiedoksi, ei omani) ja juuri kun olin saanut hänet "saarrettua" kulmaan, hän kääntyikin vielä kerran - ja glmps, kurkusta alas ja häntä vipattamaan. Noh, ei kun heti kontaktia hovilääkärille ja ohjeistettuna suolaa koiran kurkusta kaatamaan. Kolme kertaa koitimme, kolme kertaa labbistyttömme taisteli urheasti oksennusta vastaan ja viimeisen vastanielaisun jälkeen heilutti taas iloisena häntäänsä. Suolamyrkytyksen pelossa piti keksiä muuta, eli eläinlääkäriin oksennuspiikille. Piikki reiteen ja hups - tytön ilme muuttui. Aamun papanat stringeillä höystettyinä ulos ja vastapiikki oksennuspiikille. Mieletöntä kamaa, miksei tuollaista ole dagen efterille? Anyway, lääkärin osuva kommentti: labradori ei luovu sovinnolla mistään minkä on syönyt. Näin on.
Oliko tämän lätinän lisäksi jotain viisauden sanojakin? Enpä niistä tiedä, mutta sen sanon, että kaikkien kannalta on parasta ettei koiraa oteta hetken mielijohteesta tai ilman tietoa siitä, että sillä on aina hoitopaikka tiedossa. Alkuajat ovat intensiivistä yhdessäoloa ja hermot menevät takuuvarmasti moneen kertaan - jopa päivässä tai tunnissa. Erinäisiin lattiansiivousvälineisiin ja -metodeihin tulee myös tutustuttua. Ihan vaikka väsyneenä töistä tullessa. Ja heti siivottua ulos. Koiran kanssa ei tunneta kompromisseja päivittäisten rutiinien suhteen. Mutta koska tätä ei tehdä pakosta, vaan siitä ilosta että kotona on todella persoonallinen ja iki-iloinen perheenjäsen.
Niin ja tytöllämme on hauskan uniikki tuntomerkki kasvoissaan: silmien välistä kirsua kohden on vaalean karvan keskellä sellainen ruskea kohouma, eli raita tai linja. Ja pääkään ei ole labradorimaisen leveä, joten tyttömme on kaikkien mielestä todella persoonallisen nätti.
Osuva aihe tähänkin suuntaan. Toimme eräänä sateisena loppukevään perjantaina kotiimme pienen labradoritytön, joka on alusta pitäen osoittautunut todella reippaaksi ja köh, aika vilkkaaksi tapaukseksi. Oli hyvittavaa, kun olin erinäisistä koirakirjoista ja muista opuksista lueskellut miten pikkuinen pitää rauhallisesti totuttaa uuteen ympäristöön ja mitä kaikkea pitää ottaa huomioon, koska touhukas neitimme oli ja on vieläkin kaikkea muuta kuin arka. Tyttö on pohjattoman kiinnostunut a) kaikista muista ihmisistä ja b) kaikista muista eläimistä - myös koirista. Ja reippauttakin löytyy: ei pelkää ukkosta ja kerran kynsiä leikatessa lipsahti hieman hermoon, niin tyttö vähän vain ihanti ja sitten makupala kompensoi kaiken. Muistan erään labradoreja kasvattavan eläinlääkärin kommentin: oho, tää on aika vilkas, kannattaa varmaan viedä pentukurssille. Ja niillähän on tosissaan käyty koko rahan edestä. Itse asiassa nyt menee jo kolmas, mikä on ilmeisesti aika hyvin siihen nähden, että tyttö on vasta reilun 7 kuukauden ikäinen.
Elämä ja oleskelu kotona - myös silloin kun on tylsää: Mzt_t listasi samanlaista touhua mitä meilläkin on nähty. Tai nähty kun on tultu kotiin. Parit kengät on mennyt (tosin kaikki vähänkin paremmat uudelleensijoitettu), tapetin väriä on protestoitu, kiviseinän kulmaa on tykätty järsiä jne. Sisäsiistiksi tyttö tosin oppi varsin nopeasti, ainoa vaan että hän ei suostu ihan mihin vain pissimään, eli joskus työpäivän jälkeinen lenkki saatetaan suorittaa ilman tyhjennyksiä, koska lähitienoolla on vain muutama muutaman neliömetrin pläntti, jossa hommat satavarmasti hoidetaan.
Ja varsinainen persoona tämä neitomme on muutenkin: ei suostunut syömään itse kupista juuri mitään pariin ensimmäiseen kuukauteen ilman erinäisiä houkutuksia. Joskus syötimme sitä lusikalla! Siis labradoria, miettikää! Ja jossain vaiheessa se pelkäsi sitä kuppiaan - siis jossa oli ruokaa! Jossain vaiheessa hän ilmeisesti muisti olevansa labbis, ja nyt ruokailu onkin se toiseksi kovin juttu maailmassa heti työpäivän jälkeisen kotiintulotervehdyksen jälkeen, milloin otetaan lähin puruluu yms. (kenkä...) suuhun ja touhotetaan sisääntulijan ympärillä häntä turboheilunnalla pari minuuttia. On siis aika hauskaa tulla kotiin.
Ja onhan niitä pahoja paikkojakin ollut. Tyttö tykkää kovasti varastella sukkia ja muita pieniä vaatekappaleita, luulee että se on jokin leikki kun pyydetään niitä takaisin. Nykyään tottelee jo vähän niiden takaisinannon suhteen, mutta eräänä varhaisena aamuna naisten stringit lähtivät kantoon (vilkasmielikuvituksellisille tiedoksi, ei omani) ja juuri kun olin saanut hänet "saarrettua" kulmaan, hän kääntyikin vielä kerran - ja glmps, kurkusta alas ja häntä vipattamaan. Noh, ei kun heti kontaktia hovilääkärille ja ohjeistettuna suolaa koiran kurkusta kaatamaan. Kolme kertaa koitimme, kolme kertaa labbistyttömme taisteli urheasti oksennusta vastaan ja viimeisen vastanielaisun jälkeen heilutti taas iloisena häntäänsä. Suolamyrkytyksen pelossa piti keksiä muuta, eli eläinlääkäriin oksennuspiikille. Piikki reiteen ja hups - tytön ilme muuttui. Aamun papanat stringeillä höystettyinä ulos ja vastapiikki oksennuspiikille. Mieletöntä kamaa, miksei tuollaista ole dagen efterille? Anyway, lääkärin osuva kommentti: labradori ei luovu sovinnolla mistään minkä on syönyt. Näin on.
Oliko tämän lätinän lisäksi jotain viisauden sanojakin? Enpä niistä tiedä, mutta sen sanon, että kaikkien kannalta on parasta ettei koiraa oteta hetken mielijohteesta tai ilman tietoa siitä, että sillä on aina hoitopaikka tiedossa. Alkuajat ovat intensiivistä yhdessäoloa ja hermot menevät takuuvarmasti moneen kertaan - jopa päivässä tai tunnissa. Erinäisiin lattiansiivousvälineisiin ja -metodeihin tulee myös tutustuttua. Ihan vaikka väsyneenä töistä tullessa. Ja heti siivottua ulos. Koiran kanssa ei tunneta kompromisseja päivittäisten rutiinien suhteen. Mutta koska tätä ei tehdä pakosta, vaan siitä ilosta että kotona on todella persoonallinen ja iki-iloinen perheenjäsen.
Niin ja tytöllämme on hauskan uniikki tuntomerkki kasvoissaan: silmien välistä kirsua kohden on vaalean karvan keskellä sellainen ruskea kohouma, eli raita tai linja. Ja pääkään ei ole labradorimaisen leveä, joten tyttömme on kaikkien mielestä todella persoonallisen nätti.