Kun itse sain aikanaan diagnoosin 1-tyypin diabeteksesta, niin aika karuna filminä silmien edessä pyöri kaikki ne asiat, joita ei enää saisi syödä, kaikki muutokset mitä pitäisi tehdä ja ennen kaikkea se että pitäisi olla kaiken aikaa piikittämässä itseensä jotain vain siksi, että oma elimistö ei jaksa itse vaivautua tuottamaan insuliinia. Ensimmäisen epäilyksen tultua totesin jollekin kaverilleni, että jos tuo varmistuu, niin elämä käytännössä päättyy siihen.
Ajan kanssa tuo kuitenkin lieveni huomattavasti, siis se oma huolestuneisuus ja draamailu asian suhteen. Uusista elämäntavoista alkoi tulla nopeasti arkipäivää ja pienet muutokset syömis- ja juomistottumuksissa (esim. sokerilimut jäivät lähes kokonaan pois) alkoivat tuntua ihan normaaleilta. Elämä ei päättynytkään siihen ja insuliinin piikittäminen aterioiden yhteydessä muuttui rutiiniksi samoin kuin sokeriarvojen seuraaminen. On tässä toki edelleen se pieni stigma, että läheiset suhtautuvat sairauteen huomattavasti vakavammin ja ovat tietyllä tapaa huolissaan siitä, että arvot pysyvät ruodussa (lähinnä, etteivät putoa liikaa, eli muistuttavat välipaloista ja syömisestä) ja että miten ylipäänsä pärjään asian kanssa. Itse en juurikaan asiaa noteeraa arkielämässä, kun kaikki on lähinnä rutiinia, mutta monen silmissä tämä on ennen kaikkea kuolemantuomio, jos ei asiaa vatvo 24/7.
Ennen kaikkea olen kuitenkin onnellinen siitä, että se havaittiin ja osattiin diagnosoida. Tästä iso kiitos sille yksittäiselle Terveystalon lääkärille, joka kuunteli myös muuta kuin akuutteja oireita ja osasi lopulta yhdistää asioita toisiinsa. Moni aiempi lääkärikäynti päättyi siihen, että annettiin hoitoa yksittäisiin akuutteihin oireisiin, mutta kukaan ei kiinnittänyt huomiota kokonaiskuvaan; siihen että aiemmin kerran viidessä vuodessa hain apua lähinnä poskiontelon- tai keuhkoputkentulehduksiin, ja sitten yhtäkkiä muutaman kuukauden sisään ravasin mitä erinäisempien oireiden takia lääkärissä. Kukaan ei kysellyt mitään sen kummempia kysymyksiä. Mutta sitten tämä yksi nuori mieslääkäri äityi ihan keskustelemaan kanssani, uskalsi ylittää tuon allokoidun 15 minuutin lääkäriajan, ja sen keskustelun aikana sanoin kuin ohimennen, että painokin on tässä pudonnut aika reilusti kevään ja kesän aikana. Siis asia, josta olin itse ollut lähinnä iloinen enkä ajatellut sen liittyvän mitenkään mihinkään. Hän sen sijaan kirjoitti siltä istumalta lähetteen labroihin sillä kärjellä, että on syytä epäillä diabetestä. Viikkoa myöhemmin makasin Jorvissa tiputuksessa, kun sokeriarvot olivat taivaissa ja elimistö kovan happomyrkytyksen, ketoasidoosin kourissa. Edellinen lääkäri määräsi yskänlääkettä, kun valittelin jatkuvaa kurkkukipua ja suun kuivuutta. Tuhat kertaa sadasta otin lopulta tuon diagnoosin kuin olisin elänyt jäljellä olevat kuukaudet (ilman hoitoa) jatkuvassa epätietoisuudessa.