No ei siinä... voi kai siitä nyt muutamalle läheisimmällä ystävälle kertoa.
Oltiin vaimon kanssa viettämässä vuosipäivää... ...Subwayssa.
No mä kerron pointin. Mistä ja mihin ollaan tultu. Menin 25 vuotta sitten Ameriiiiikan reissullani subbariin käväisemään pienen purtavan toivossa. Nätti, ikäiseni neitokainen tiskin toisella puolella räpytteli pitkiä ripsiään ja tiedusteli halukkuuttani valita IBMTni pienenä vai isona. No vielä vajaakasvuisena nuorena kollina siihen sitten, ettei kai sillä koolla niin, vaikka oikein amerikoissa ollaan...? Voi kun se neiti-ihminen otti hiukan nopealla tavalla ihoon punaväriä ja vielä lisää tummanpunaa ja... Silmäniskun säestämänä lähdin... lähdimme nurkan taakse murustelemaan...
Siitä hetkestä on sitten otettu mittariin neljännesvuosisata. Aika kuluu, vaikka tuota päivää elän ja eletään yhä. Vanhimman rakkautemmehedelmän syntymästä on aika lailla 25 vuotta. Tarkalleen 24 vuotta ja 270 päivää. Viime viikonloppuna vietin meidän isien juhlapäivää neljän lapsen ja kahden lapsenlapseni kanssa.
Harmaa marraskuu on mainio hetki ottaa hiukan omaa aikaa... pariskuntana... ilman lapsia. Ei kun pusakat päälle, lompakko taskuun ja matkalle kohti juhlapaikkaa, eli Lähderannan subbaria. Taas. Viehättävä neito, säihkyvine katseineen kysymään linjastonsa takaa, meiltä reiluilta nelikymppisiltä isovanhemmilta, isoa vai vähän pienempää italianherkkua? Johon milanolaisetsukujuuret omaava ja virheetöntä suomea lausuva ihanaineseni siihen sitten jo 24. kertaa, silmää minulle vinkaten: ettei sillä koolla ole tähänkään saakka ollut merkitystä. Onko se pieni, 15 senttinen, vai vain puolet siitä. Ihanasti sanottu. Pienet Italian BMT:et rapisevaan paperipussiin ja take away -mätöt uberin kyytiin ja kohti nuuksion karuja maastoja... mutta sitä ennen yö Hotelli Korppilammella. Iha-naa päästä murustelemaan puhtaisiin valkeihin lakanoihin...
Ai oikeesti...?
No, siis hippasen hiukoi vuosituhannen taitteessa. Mutta olin siis, en kaukana lännessä, vaan lähellä idässä, Pietarissa. Hirveä nälkä. Kivijalan juuresta pari porrasta, ehkä kuusi, kellariin ja paikalliseen "sämpyläpaariin". Nätti, minua 30 vuotta nuorempi neitokainen tiskin toisella puolella räpytteli huuliaan ja ehosteli maatuskamaista meikkiään, joka oli varmastikin perua hänen omalta isoäidiltään ja tiedusteli halukkuuttani valita sämpyläni pienenä vai isona, levitellen kaikkia 12 sormeaan esitellessään saatavilla olevia kokoja. Pieni riittää, sanoin. Kädenlämpöisen vehnäleivän sisällä oli teelusikallinen kellarikylmää hapankaalia. Parasta herralle, sanoi neiti suomea murtaen. Minä sitten sen kimppuun, asettaen ensin alahuulen leiväsköjen väliin, että saisi hiukan lihaa kannikoiden sekaan. Lopulta lähdin ja kiitin paikallisesta vierainvaraisuudesta ja kansallisherkusta.
No noista herkutteluhetkistä on nyt se samainen neljännesvuosisata. Aiemmin kävin kerran kuunkierrossa tapaamassa minua 30 vuotta nuorempaa maatuskaa, joka ehosteli meikkiään hapankaalilla ja tarjoili enää vain kuvia kuohkeista sämpylöistä, joita joskus oli ollut tarjolla. Toki nyt on mennyt muutama vuosi näkemättä, kun rajat on kiinni sattuneista syistä. Olen toki nyt jo huonopolvinen, joten pääsy pettupaariin ja sieltä poies voisivat olla hieman haasteellisia. No eipä sillä nyt niin väliä, kun annoskootkin ovat kuulemma puolittuneet, joten huulesta jäisi nykypäivä hirveesti reunojen ylle...
Vuosipäivää. No juurikin niin, vietän todellakin Hotelli Korppilammen, lähellä nuuksion karuja maastoja sijaitsevan erämaan laitamilla. Onhan täällä yksinäistä. Pieni päivänpaiste voi kuitenkin pelastaa päivän, illan tai vaikka kaksi. Hetki sitten sisälle asteli upea nelikymppinen pariskunta. Rakkaus... se suorastaan paistoi molempien kasvoilta, kun he ilmeisesti jonkinlaisen taksin kyydistä noustessaan, siirtyivät lunastamaan määränpäänsä avaimia. Mies kuului sanovan nuorelle säihkyväsilmäiselle ja hörökorvaiselle piccolopojalle, että nyt koolla on väliä. Todellakin on. Tämän todettuaan, avainkortin saatuaan ja poistuen vaivihkaa Suomi-verkka-asussaan kohti morsiussviittiä, ihana IMBT -tuoksu leijaili sieraimiini paperipussista hiljalleen leijaillen.
Aamulla sain nauttia aamiaiseni salissa yksin. Nuoripari oli ilmeisesti edelleen "murustelemassa"? Ei niitä ainakaan näkynyt. Ei ne aamiassämpylät täälläkään nyt niin kovin häävejä ole, sanoin sille samalle poitsulle vastaanotosta, joka hoiti ilmeisesti illan lisäksi vielä aamutkin. Juu, ei ne, sanoi aikalailla optimaalisen ikäinen pietarista kotoisin oleva venäjänaksenttiaan vahvasti korostava nuorukainen. Ehkä kaksvitonen, vaikka näyttääkin jo nelikymppiseltä. Geenejään, kun ei pääse valitsemaan, ajattelin. Nuorella herralla oli kuitenkin jotenkin kummallisen tutun oloinen nenä. Se muistutti minua jostakin? Ei iso, eikä pieni. Sopiva.