Nyt on kyllä Laitelan purettava sydäntään. Setti tulee olemaan raskasta. Siitä on nyt kuusi päivää, kun tulin Helsingistä asioilta kotiin Lappeenrantaan junalla ja kohtasin aiemmin sivulla 1220 mainitsemani hieman humalaisen naisen. En ole livenä koskaan nähnyt yhtä nättiä neitoa. Hän oli oikea namunen, ilo silmälle. No, tänään oli käytävä taas Helsingissä aamujunalla ja iltajunalla takaisin. Tilaa oli, joten päädyin palatessa samalle paikalle kuin viikko sitten. Muistin myös, missä tämä nainen oli istunut. Junan lähtiessä kohti Imatraa huomasin kyynelehtiväni, kun naisen istumapaikalla olikin tyhjää. Taisin siis ihastua.
Tällä hetkellä tämä tunne vain on ihan helvetin kurja, kun mitään en voi tehdä ja tiedän sen kyllä itsekin, pelkästään jo oma tämänhetkinen elämäntilanne huutaa, että ei pysty, puhumattakaan kaikista muista mahdollisista esteistä. Tämä on vieläpä sen verran noloa, ettei tästä kehtaa kenellekään tosielämässä edes puhua, johan minut naurettaisiin pellolle. Nolouden huippuna, olisin halunnut ottaa hänestä kuvan muistoksi, mutta sisäinen herrasmieheni sanoi, että moinen olisi luvankin kanssa aika pervoa, ei kukaan anna tuntemattoman ottaa itsestään kuvaa, ties minne se päätyy, joten iso NO NO. Hän vain oli niin nätti ja naisellinen (ei ole todellakaan itsestäänselvyys nykypäivän Suomessa, että moista tapausta kohtaisit), että olisin halunnut hänet muistaa. Siksi avaudunkin tästä teille, oi kasvottomat palstaveljet ja -siskot. Te saatatte minut tuomita, mutta ette ainakaan tiedä, kenelle vastaantulevalle kaduntallaajalle nauraa.
Vittu tää kuulostaa ihan teinikitinältä, mutta kun sattuu! Olen vain huomannut, että jos alan jotain tyhjänpäiväisyyksiä murehtimaan saatan kulkea pää pilvissä useamman viikon. Argh!