Kaikki me kuolemme pian
Kannanpa oman vaatimattoman korteni tähän keskusteluun. Hieman on jo saanut ajatuksia järjestykseen.
Tämän tapahtuman myötä pintaan nousi vanha pelko, että meillä on käsissämme hiljaa tikittävä aikapommi. Moni lienee huomannut, että viime vuosina paljon julkisuutta saaneiden veritöiden takana on ollut valitettavan usein nuori mies. Kouluammuskelujen ohella pikaisella mietinnällä tulevat ensiksi mieleen Myyrmannin pommimies Petri Gerdt, Kotkassa nuori mies tappoi sisaruksensa, Tampereella, Evijärvellä ja Imatralla nuori mies tappoi nuoren tytön. Nuorten miesten syrjäytyminen on ilman näitäkin tragedioita todella paha ongelma, joka useimmiten on hiljainen, toisaalta onneksi toisaalta valitettavasti, koska se tekee sen tunnistamisen vaikeaksi ennen kuin on liian myöhäistä.
Juttelin tästä asiasta rouvani kanssa ja keskustelussa tultiin jotenkin sellaiseen lopputulemaan, että pojat ja nuoret miehet sulkeutuvat ongelmiensa kanssa, kun taas tytöt puhuvat pahasta olostaan herkemmin.
Tässä yhteydessä mieli palaa taannoiseen keskusteluun mielenterveysongelmista. Ketju nousi pintaan kesällä, kun nuori tyttö tapettiin Korsossa. Mielenterveyden ongelmista puhuminen on Suomessa yhä tabu eikä esimerkiksi masennuksella ole yhtä legitiimiä asemaa sairauksien joukossa kuin jollain keuhkoputkentulehduksella. Hullun leimaa tuskin kukaan haluaa otsaansa, koska siis niiq omg, älä vaan mua tapa, senkin hullu. Ja, kun olet kerran siirtynyt aidan toiselle puolelle, sinut pidetään myös sillä puolen.
Kyynisesti voisi todeta myös, että vaikka halua olisikin, niin ei ole ketään kelle asiasta puhua. Tällä viittaan mielenterveystyön puutteellisiin resursseihin ja toisaalta myös siihen, että esimerkiksi masennusoireista on vaikeaa puhua läheisillekään.
Paljon on puhuttu myös siitä, miten kaikki lähtee kotikasvatuksesta. On totta, että arvot opitaan pitkälti vanhempien mukaan eikä vastuuta tästä voi sysätä koululle tai vaikka urheiluseuroille, vaikka nekin osaltaan opettavat toimimaan osana ryhmää, tottumaan erilaisiin ihmisiin yms.
Snellmanilaisen ajatusmallin pohjalta rakennetussa Suomessa naisen paikka oli kotona lasten kasvattajana, kun miehet tekivät ansiotyöt ja vaikuttivat politiikassa. On hienoa, ettei naisia ole kahlittu enää hellan ääreen, mutta onko meille kuin huomaamatta käynyt niin, ettei kumpikaan vanhemmista ole kotona kun uraa rakennetaan? Kovin raakoihin yleistyksiin en lähde, mutta mieltäni vaivaa se, että mihin nykyinen kilpailuyhteiskunta meitä ajaa. Jo pelkästään vuorotöiden lisääntyminen on muuttanut monella tapaa perhe-elämää niin, ettei koko perhe näe toisiaan päivän aikana välttämättä ollenkaan.
Toisaalta pohdin, onko tässä henkisessä pahoinvoinnissa materiaalisen hyvinvointivaltion kolikon kääntöpuoli? Meillä menee taloudellisesti lujaa, rahaa on enemmän kuin koskaan, kaupasta saa rahalla mitä haluaa, katto löytyy kaikkien päiden päälle ja kodeista löytyy pleikkarit ja läppärit, minkä parissa viettää aikaa. Eikö se ollutkaan lottovoitto syntyä Suomeen? Eikö ihmismielen softa vain kestä tätä onnea, vai olemmeko siirtyneet elämään huxleyläiseen dystopiaan?
Median toiminta herättää varmasti lähipäivinä paljon keskustelua ja ajattelin sanoa siitä pari sanaa.
Paljon on muuttunut aivan parin lähimmän vuosikymmenen aikana. Joukkoviestinten parissa käytetty aika on lisääntynyt merkittävästi samalla kun tarjonta on lisääntynyt roimasti. 20 vuotta sitten telkkarissa oli reilusti vähemmän kanavia, ei ollut internetiä eikä facebookia. Uutisvirran rytmi on kasvanut miltei eksponentiaalisesti ja se on muokannut myös sisältöjä samoin kuin se yksinkertainen fakta, että uutisesta on tullut markkinoilla myytävä tuote uutuusauton ja ipodin tavoin.
Miten lisääntynyt, ja yhä lisääntymään päin oleva, ajankäyttö median parissa ja joukkoviestinnän sisällöissä tapahtunut muutos sitten vaikuttaa siihen kuvaan, jonka saamme uutistapahtumista? Olemme kuitenkin valveilla viettämistämme tunneista leijonanosan joukkoviestinten ääressä, vaikka osa tästä ajasta onkin niin sanottua passiivista kuluttamista, esimerkiksi niin, että radio on työpaikan taustameluna, tai että Hesarin etusivu on auki yhdellä välilehdellä.
Miten se muokkaa käsitystä esimerkiksi Jokelan tai Kauhajoen tapahtumista, kun aiheen parissa viettää tuntitolkulla verrattuna esimerkiksi siihen, että asiasta kuulisi ensimmäisen kerran iltauutisisten koosteessa tai herra paratkoon lukisi vasta seuraavan aamun lehdestä? Tätä kysymystä omasta mediankäytöstä lienee jokaisen hyvä pysähtyä pohtimaan hetkeksi vaikka siinä BB:n mainostauolla, kun ei tartte kytätä läyhäämistä ja tuntea ylemmyyttä omasta paremmuudestaan.
Guy Debord on puhunut spektaakkeliyhteiskunnasta ja siitä, miten olemme vieraantuneet elämästämme. Kaikki on muuttunut representaatioiksi ja olemme oman elämämme sivustakatsojia, joille on varattu nöyrän kuluttajan rooli.
Radikaalista Debordista voi jokainen muodostaa oman mielipiteensä, mutta itsehän olen tietty häntä siteeraamalla auttamatta sidottu jälleen yhdestä raajasta tähän kuvitteelliseen vasemmistosiipeen, joka vilahtelee näissäkin keskusteluissa. Siitä huolimatta jatkan kysymyksellä: Mitä on tehtävissä, jos olemme jo valmiiksi päästäneet irti ohjaksista? Debordin yhteiskuntakritiikki ei suoraan taivu tulkinnaksi mitä erilaisten (media)tuotteiden kuluttaminen meille tekee, mutta siitä voi saada alun pohdinnalle vaikkapa sille, kuinka syrjäytynyt itse kukin omasta elämästään on.
Tämän tragedian kohdalla on myös paikka mediakasvatukselle, ja sitä on oikeastaan pakko tehdä. Tärkein työ tehdään kotona, kun lapsille ja nuorille selitetään, mitä oikein on tapahtunut, tai vastaavasti suojellaan ihan pienimpiä.
Omat kouluaikaiset kokemukset mediakasvatuksesta ovat lähinnä sitä, että rehtori kokosi porukat jumppasaliin ja kertoi, ettei tarvitse pelätä, vaikka Irakissa soditaan. Toivottavasti kehitys on tästä kehittynyt.
Äh, riittäköön tältä erää. Aivoihin sattuu.
