Marraskuussa Jokela ja nyt Kauhajoki. Noin kaksikymmentä ihmishenkeä. Väkivallan tekijöiden lisäksi suurin osa sattumanvaraisesti valikoituneista uhreista on nuoria. KTL:n mukaan 15 % suomalaisnuorista kärsii mielenterveysongelmista, joista suurimpaan osaan ei olla edes puututtu.
Tekoja ei ole tarkoitettu ketään yksittäistä ihmistä kohtaan jostain tietystä syystä, vaan kaikkien tekojen tarkoituksena on ollut herättää huomiota ja ilmaista tekijän pahaa oloa. Sekä Jokelan, että Kauhajoen tapauksissa surmaaja riisti hengen myös itseltään. Molempien väkivallantekojen taustalla on ollut suunnaton ahdistuneisuus, syrjäytyneisyys, ihmisviha sekä katkeruus yhteiskuntaa kohtaan: ajatus siitä, ettei kelpaa muille eikä pysty olemaan sellainen kuin yhteiskunnan 'normit' edellyttävät. Syrjäytyneisyys on näissä äärimmäisissä tapauksissa kärjistynyt sairaudeksi ja vienyt mielenterveyden. Näiden nuorten miesten ajatusmaailma oli kieroutunut niin äärimmilleen, että heistä oli tullut pysäyttämättömiä aikapommeja, jotka aikanaan räjähtivät tiedossa olevin seurauksin.
Pahoin pelkään, että nämä tapahtumat eivät jää viimeisiksi mikäli yhteiskunnassa ei tapahdu suuria muutoksia nuorten kasvun tukemiseksi ja mielenterveyspalvelujen edistämiseksi. Päätöksentekoa ja resursseja tulee suunnata entistäkin enemmän ennaltaehkäisevään työhön, jossa mahdollisiin mielenterveysongelmiin puututaan jo siinä vaiheessa, kun todelliset ongelmat alkavat näyttää vasta mahdollisilta. Halvin lääke tähän on yhteisöllisyys ja lähimmäisyys.
Lapsen kasvu nuoruuden kautta aikuisuuteen voi olla nykyisenlaisessa, yksilöllisyyttä ja itsenäisyyttä korostavassa arvomaailmassa, erittäin haavoittavaa ja raskasta. Vaikka me nykynuoret emme keskimääräisesti olekaan karaisseet itseämme justeerin kahvassa tai heinähangon varressa, on meillä vastassamme vähintäänkin ison tukkisuman veroinen vastus yrittäessämme kasvaa maailmassa jossa ihmisarvosta on tulossa vain kaunis sana historiankirjan sanastossa. Oman elämän vakiinnuttaminen ja siihen liittyvät mahdolliset häpeän tunteet, epäonnistumiset ja takapakin ottamiset voivat väsyttää ja ahdistaa. Tätä ei missään nimessä saisi kuitata sanomalla vain: 'Tervetuloa maailmaan, mulla on omat ongelmani, sulla omasi. Pärjäile!'.
Ketään ei saa jättää yksin. Meistä ihmisistä jokainen tarvitsee läheisiä ihmisiä ja meidän jokaisen tulee olla läheinen ihminen jollekin. Me nuoret tarvitsemme aikuisia, me emme pärjää ilman että joku aikuinen on elämänkokemuksellaan ja välittämisellään turvaamassa kasvuamme. Ihmisen tulee kasvaa osaksi yhteisöä jo lapsesta saakka. Tarvitaan vanhempia, sisaruksia, ystäviä, opettajia, nuorisotyöntekijöitä, opoja, kuraattoreita, psykologeja, ryhmätöitä, kerhoja, nuorisotiloja, urheiluseuroja, näiden kaikkien yhteistyötä sekä ketä tai mitä tahansa, jotka saavat nuoren tai lapsen tuntemaan olonsa turvalliseksi ja osaksi jotakin suurempaa.
Kuilu maallikon ja ammattiauttajan välillä ei saa olla liian suuri eikä kynnys liian korkea. Tarvitaan viisaita ja näkeviä silmiä, jotka huomaavat jos nuoren maailma alkaa pyörimään liikaa oman pään sisällä. Työsarkaa on myös auttaville käsille, jotka ohjaavat ahdistuneen ja syrjäytyneen takaisin keskelle yhteiskuntaa. Tällä hetkellä ongelmiin tartutaan liian myöhään, tulisi muistaa että mielenterveyshoitoon jonottaminen saattaa maksaa ihmishenkiä ja monen tulevaisuuden aikuisen elämän. Ennaltaehkäisevä työ on paljon pitkäjänteisempää politiikkaa, kuin ongelmien setviminen vasta sitten kun linnoittautuminen on tapahtunut ja aikapommi tikittää jo.