Sana vanhemmuudesta ja kaksi työelämästä
Juuri näin...enää kiinnostaisi tietää miten yllekirjoittanut haluaisi hoitaa moisen epäkohdan? Milloin on nykyisen kansakunnan historiassa ollut vanhemmilla yhtä lyhyet työpäivät (=yhtä paljon vapaa-aikaa lasten kanssa) kuin nykyään? Vai ruvetaanko jeesustelemaan jollain haistamävitun oravanpyörillä yms vastaavalla? Raha sitä ja raha tätä on lähinnä näitä puun halaajien ja viherpiipertäjien sloganeita.
Vaikka tällaisiin purkauksiin ei pitäisi tarttua, niin kommentoinpa lyhyesti tätä ajatusten Tonavasta pulpunnutta kommenttia vanhemmuudesta. Olkoon nyt sitten jeesustelua tai mitä nyt vaan puunhalaamista, jos tälle pohdinnalle halutaan hakea jotain kivaa määritelmää.
On totta, että työpaikalla vietetty aika on lyhentynyt viimeisten vuosikymmenten aikana. Mutta kuitenkin kolmasosa suomalaisista vie töitä kotiinsa, koska kaikkea ei saada tehdyksi työmaalla. Tilastot ovat noin viisi vuotta vanhoja, se sanottakoon tässä.
Aihetta on käsitellyt esimerkiksi
Talouselämä-lehti. Ja Tilastokeskuksen tutkimus löytyy
täältä.
Eli tämän varsin suurilukuisen joukon osalta työpäivä ei olekaan seitsemästä kahdeksaan tuntia päivässä. Luonnollisestikaan kaikilla näistä päivän päätteeksi kotona rehkivistä ei ole perheitä, mutta kotona tehtävät työt ovat tulleet osaksi tuhansien perheiden arkea. Osin siis omasta valinnasta, mutta myös työelämän vaatimuksista. Voidaan kai puhua arvovalinnasta työelämän hyväksi.
Keskeinen kysymys on, että käytämmekö aikaamme lasten parissa nyt kun sitä historiallisesti olisi? Mistä se oravanpyörä alkaa ja miten sinne oikein on jouduttu? Omasta tahdostako vai pomon käskystä? Mikä välttämättömyyden laki aiheuttaa tämän hiljaisen pakon jatkaa työpäivää, vaikka periaatteessa mitään velvoitetta sille ei ole esimerkiksi työsopimuksen puolesta. Aika nurinkurinen asetelma, jos paremman hyvinvoinnin eteen tehtävä työ lisää pahoinvointia yhteiskunnassa ja kääntyy itseään vastaan esimerkiksi loppuunpalamisina ja lasten laiminlyömisenä.
Toisaalta perheen arki oli tosiaan monella tapaa erilaisia menneinä vuosikymmeninä. Työtä oli enemmän, mutta tehtävät olivat varsinkin maatalousvaltaisessa yhteisössä yhteisiä töitä. Tilan hoitaminen kuului kaikille ja kasvattaminen tapahtui työn ohessa. Samoin kukoistanut talkookulttuuri on kouluesimerkki yhteisöllisyydestä.
Harrastukset olivat miltei poikkeuksetta yhteisöllisiä, kuten nyt vaikkapa Suojeluskunnan, työväenliikkeen, raittiusseuran tai Martta-kerhon kokouksia, oli niiden sisällöstä nyt sitten mitä mieltä tahansa.
Jyrkät sosiaaliset erot 1800-1900-lukujen sääty-yhteiskunnassa asettivat perheet eriarvoiseen asemaan sosiaalisen aseman mukaan. Monet vähävaraiset äidit joutuivatkin
snellmanilaisen ihanteen vastaisesti (huonoihin) töihin ja lasten kasvattaminen jäi usein vanhempien sisarusten harteille.
Tietenkään yhteiskunta ei ole muuttunut mustavalkoisesti, vaan hiljalleen niin, että jotain vanhaa on jäänyt jäljelle ja tilalle on tullut jotain uutta. Yhteiskunta on ennen muuta tasa-arvoistunut niin, että periaatteessa kaikilla pitäisi olla mahdollisuus vanhemmuuteen yhteiskunnan tarjoaman tuen ja toisaalta lainsäädännön ansiosta.
Paljon on pohdittu yhteiskunnassa vallitsevaa arvomaailmaa ja näinä päivinä varsinkin. Työelämän arvoja tutkittaessa toistuvasti tulee esille se seikka, erityisesti naisten puolelta, että työelämän pelisäännöt ovat miesten laatimia. Tämä on periaatteessa itsestään selvää, koska miehet ovat perinteisesti miehittäneet leijonanosan esimiespaikoista.
Snellmanilaisessa ihanneyhteiskunnassa naisen paikka oli kotona lasten kasvattajana, kun taas mies teki ansiotyöt ja teki yhteiskuntaa koskevat poliittiset päätökset. Kun naisten, monessa tapauksessa äitien, asema on vapautunut ja he tasa-arvoisesti pääsevät työelämään, niin he kohtaavat uudelleen miesten maailman pelisääntöineen, joiden mukaan heidän on edettävä.
Mitä olen koettanut tässä männä päivinä miettiä, on se, että miten paljon nainen joutuu muuttamaan itseään, kovettamaan itseään, jos haluaa edetä työelämässä ja tekemään myönnytyksiä ja todistelemaan omaa pätevyyttään? Entä miten tämä kaikki vaikuttaa esimerkiksi lasten kasvattamiseen ja yleensä perhe-elämään? Muuttuuko työelämä tasa-arvoistuu sukupuolijakauman osalta? Pelataanko yhä miesten säännöillä, vaikka pelaajina on myös naisia?
Samoin yhteisöllisyys on muuttanut muotoaan ja siirtynyt Jatkoajan kaltaisiin verkkoyhteisöihin. Nykyajan lapset kasvavat näihin yhteisöihin pienestä pitäen. Se asettaa omat haasteensa kasvattajille. Kuka ohjaisi virtuaaliyhteisöjä oikeaan? Webmaster ei ole ihan sama asia kuin faija tai isoveikka kertomassa totuuksia.
Kuka sopii vanhemmaksi on kysymys, joka varmasti herättää monenlaisia tuntemuksia. Myyttinen ihanne äitiydestä ja isyydestä on varsin jännä ilmiö. Moni tuntemani nainen on toistellut sitä, että haluan äidiksi. Suurin osa heistä on mitä parhaimpia äitejä ja isiä, joita siis on lapsella siunattu.
Vastapainoksi jotkut ovat hankkineet lapsen, vain siksi koska se tekee hänen omasta haaveestaan totta. Lapsen kasvattaminen on sitten ollut sivuseikka. Äitiys on ikään kuin tila, johon siirrytään, ja jonka jälkeen oma asema on legitiimi ja muiden arvostelun yläpuolella, samoin äitiyteen kuuluu usein tietynlainen kuluttajuus. Harrastan hetken aihetta sivuavaa kulutus- ja mediakritiikkiä: Esimerkiksi tietyt naistenlehdet myyvät näitä mielikuvia ja myyttejä varsin surutta. Osana kaupallista mediaa on paitsi mainonta, niin sisältöjen kehittäminen tietylle kohderyhmälle, ja näitä syntyneitä kohderymiä, yleisöjä, myydään mainostajien suuntaan kyseisen median tulojen kasvattamiseksi. Ja mitä enemmän kulutus kasvaa, sitä enemmän yleisöstä saadaan tietoa ja sen mukaan speksatumpaa sisältöä ja lisää kulutusta. Näin siis karkeasti ilmaistuna muutamalla lauseella.
Lapsi on tavallaan ison edustusmersun tai mustan Dinersin kaltainen statussymboli. Sydäntä kylmää, kun näkee vanhempia, joille tämä statussymboli on ennen muuta taakka, kun sitä pitäisi hoitaakin. Ei kai lasta voi kasvattaa, jos vanhempana ei itse ole henkisesti täysi-ikäinen.
Lyhyesti sanottuna, mielestäni suurin uhka tasapainoiselle perhe-elämälle ja lapsen kehittymiselle on kohtuuton täydellisyyden tavoittelu. Tuli se sitten työelämän paineina tai siitä, että oman lapsen on oltava se paras ja kaunein tai sitten tämä edellä mainittu edustuskelpoinen statussymboli vanhemmilleen, joka on jo ajatuksena varsin puistattava.
Mjr tarttui mielestäni aiheellisesti siihen seikkaan, että nyt viranomaiset ovat kaikeksi onneksi tunnistaneet ongelman ja suhtautuvat siihen niin, etteivät Jokelan ja Kauhajoen tragediat jää välttämättä yksittäistapauksiksi. Näin toivon mukaan saadaan tehtyä uudistuksia, jotka ennaltaehkäisevät tulevia murhenäytelmiä.
Tuo sensuurikysymys on näköjään taas noussut ajankohtaiseksi, kuten Myyrmannin iskun jälkeen, jolloin päättäjät olivat aika lailla housut kintussa. Valitettavasti kyse taitaa taas olla tästä pakko tehdä jotain, että voidaan sanoa jotain tehdyksi -ilmiöstä.
Mutta erotetaan tästä sensuroinnista keskustelu esimerkiksi sisällönsuodattamisesta tai mediakäytön aikarajojen asettamisesta eri-ikäisille sopivaksi, jotka taas liittyvät enemmänkin kotien ja koulujen mediakasvatukseen.
Kaikkiaan tässä mitataan taas kerran avoimen yhteiskunnan rajoja. Jos esimerkiksi (ennakko)sensuuri, metallinpaljastimet kouluihin ja muut vastaavat yksipuoliset rajoitukset ovat ainoita keinoja, joita keksitään lääkkeeksi, kärsii koko yhteiskunta, ja me yksilöt siinä samalla, ison tappion. Mutta samalla voimme sanoa perustellusti, että teemme tämän ihan itse.
Sekavaa ja hajanaista, mutta ehkä jotain sain sanotuksi.