Toista se oli ennen kun oli kuusi päivää viikossa töitä, isät eivät puhuneet lapsilleen vaan murahtelivat ja lapsetkin painoivat hommia heti kun fysiikka salli. Koska vanhemmilla on ollut enemmän aikaa lapsilleen kuin nyt?
Ei välttämättä kaikilla keskustelijoilla ole havaintokykyyn liittyviä edellytyksiä hahmottaa maailmaa kovinkaan autenttisesti. Koskaan aikaisemmin nimenomaan yhteiskunta ei ole ollut näin "inhimillinen", mutta vastapainoksi informaatiota on tarjolla aikaisempaa enemmän, tehden maailman ja sen ilmiöt yksilötasolla vaikeasti "hallittaviksi" ja "käsitettäviksi".
Kaikki eivät jaksa kantaa tätä informaatiotulvaa, mikä johtanee oireilun ja autenttisten diagnosoitavien mt-puolen vaikeuksien lisäksi myös yhteisöllisellä tasolla uhriretoriikkojen ja -narratiivien kasvuun, mutta joiden yhteys empiiriseen tieteeseen ml. kliininen lääketiede, yhteiskuntapolitiikkaan ja sen sellaisiin "konkreettista merkitystä" saaviin asioihin on korkeintaan välillinen ja usein valitettavasti harhaanjohtava, menneiden vuosisatojen ideologispohjaisten virheiden tapaan.
Se, että ketä tahansa ihmistä välillä vituttaa ja monet asiat maistuvat kuvainnollisesti puhuen paskalle ei tulisi olla vain hyväksynnän kohde, sehän on nimenomaan yksilötasolla vailla mitään muuta dibadaata voimavara, josta ammentaa hieman pysyväisluontoisempia sisältöjä elämään kuin iltapäivälehtien toimittajien jutuista tai vaikkapa yhden asian ympärille rakentuneista ideologis-uskonnollisista maailmankuvista.
Kaikki eivät onnistu kykyjensä tai toiveidensa mukaisesti elämässään, näin on aina ollut ja näin on aina oleva, vaikka "happy-me"-pillereitä valtio jakaisi kaikille ilmaiseksi kuorma-autokaupalla. Nämä seikat tulisi itse kunkin jossakin mitassa kyetä ymmärtämään ja pikemminkin alkaa etsimään "arvokkaita" ja "koossapitäviä" elämänsisältöjä sieltä, mistä ne on löydettävissä.
Ihmissuhteet, harrastukset ja niin edespäin. Koskaan aikaisemmin ympäröivä yhteiskunta ei ole tarjonnut niin paljoa
kilpailevia sisältöjä, myös materiaalisessa mielessä kuin nyt, mikä tekee "perusasioiden" arvostamisen osalle yksilöistä kovin vaikeaksi. On perin inhimillistä, että jotkut näkevät populaarikulttuurin ilmiöiden olevan matkimisen arvioisia, oli kyse sitten rap-musiikista tai koulumurhaamisesta, tai sitten torjuntareaktiona kehittävät itselleen erinäköisiä suojamekanismeja, esimerkiksi kateuden, kaunan ja monen muun negatiivisen tunnetilan kautta.
On valistuneen yhteiskunnan tehtävä yrittää huolehtia ihmisistä, jotka uupuvat syystä tai toisesta matkalle. Väärällä tiellä ollaan, jos tämä vastuu
ulkoistetaan vain yhteiskunnalle tai muille ihmisille, eikä käsitetä sitä, että kaikki muutokset lähtevät omista asenteista, joiden heijastumavaikutukset voivat saada sitten monenlaistakin merkitystä.