Tämän viimeisimmän sivun tekstejä lukiessa minut valtasi, ihan oikeasti, alemmuuskompleksi. Täällä on hyviä kirjoituksia siitä, miksi homoparin kuuluisi saada adoptiolapsi jos tilanne on suotuisa, mutta kun minä en vaan sitä voi hyväksyä tai ymmärtää. Onneksi en ole näistä asioista päättämässä. Kai minä sitten olen homofoobikko tai mikä lie, kun en asiaa pysty sulattamaan.
Mä uskon, että jokaisen oma elämäntilanne ja kokemukset vaikuttavat hyvin pitkälle siihen, miten tämän homovanhemmuuden kokee. Etenkin jos on lukenut paljon kirjallisuutta, joka tukee omia käsityksiä siitä, miten tärkeitä omat, kaksi eri sukupuolta olevat vanhemmat, ovat lapsen kehitykselle niiden omien subjektiivisten käsityksen lisäksi ihan tieteellisesti todennettuna faktana.
Sanoin jo tuolla aiemmin, että näin kun sitä itse elää tätä ns. normaalin lapsiheteroperheen arkea, monet väitteet siitä että me puolisoni kanssa emme todellisuudessa tarjoaisikaan mitään erityistä ja erilaista biologisina vanhempina omille lapsillemme nimenomaan erilaisina, eri sukupuolta omaavina kasvattajina, tuntuvat suoraan sanottuna aivan todellisuudesta irtautuneilta.
Meillä isä, eli minä, vien poikiamme urheiluharrastuksiin, kalastamaan, metsästämään, olen niistä asioista aidosti kiinnostunut ja käymme niistä antoisia keskusteluita, jotka lujittavat suhdettamme. Potkimme palloa, leikimme vesisotaa täydellä antaumuksella ja poikien riemu on sanoinkuvaamaton. Samoin vaimoni leipoo, laittaa ruokaa, askartelee, virkkaa ;), järjestää lauluhetkiä ja touhuaa poikien kanssa aivan omanlaisiaan asioita, jotka taas minua eivät kiinnosta mutta joista taas he voivat keskustella ja toimi yhdessä kaikkia kehittävällä tavalla.
Tottakai voi sanoa että äitikin voi vetää hokkarit jalkaan ja pelata jääkiekkoa, seurata runkosarjaottelut tiiviisti Nelonen Pro:ta tujoittaen ja analysoida jalkapallon MM-finaalin tilanteita loputtomasti ja aidosti asioista kiinnostuneesti keskustellen. Meillä tämä nyt vain ei aivan toteudu, koska kiinnostuksen kohteemme ovat erilaiset ja sellaista aitoa kohtaamista samalla pelikentällä ei tapahdu.
Joku voi edelleen väittää, että millään tällaisella ei ole merkitystä. Riittää, kun lapsi saa riittävästi rakkautta ja kiintymystä osakseen. Eikä lapsi sitä osaa kyseenalaistaa, että häneltä olisi jotain jäänyt puuttumaan, vaikkei kumpaakaan vanhemmista kiinnostanut perhokalastus tai jääkiekko. Kun häneltä sitten kysytään, hän sanoo että hienosti menee, mulla on kavereita ja koulukin sujuu.
Tuo aiemmin linkittämäni, n. 30-vuotiaan, kahden naisen kasvattaman, nyt jo reilusti aikuisen naisen tarina hänen kaipuustaan puuttuvaa isäänsä kohtaan koskettaa todella syvältä. Jari Sinkkonen on tämän aihealueen asiantuntija ja tietää, mistä tuossa on kyse. Ihminen voi päästä pitkällekin, kyseenalaistamatta ja käytännössä edes ymmärtämättä kuin vasta siinä vaiheessa kun hänella on omia lapsia ja hän kokee saman asian mitä kuvailin edellä, mitä hänen omasta elämästään mahdollisesti on puuttunut.
Tässä kohden voidaan palata siihen, mikä olikaan sitä ideaalia, ensinnä lapsen, ja mikä kahden homoseksuaalin perhe-elämän kannalta. Ne eivät ole aivan täysin sama asia.