Mad Max: Fury Road
Kävin katsomassa eilen George Millerin uusimman Mad Max -elokuvan, Fury Roadin, ja voin ihan rehellisesti sanoa, etten ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa: turboahdettua toimintaa, räjähdyksiä ja mielipuolista kaahaamista riittää koko kaksituntisen verran, mutta ennen kaikkea kyseessä on mielestäni äärimmäisen koskettava, liikuttava ja lämminhenkinen elokuva. Kylmien väreiden puoliintumisaika ei ole näköjään vieläkään tullut vastaan, kun kokemusta muistelee näin puoli vuorokautta myöhemmin.
Millerin dystopiakuvaus ei turhia selittele eikä pohjustele, vaan tempaa katsojan tukahduttavan autiomaan kuumuuden kouriin ja houreisiin maisemiin, jossa ihmiskunnan rippeet taistelevat olemassaolonsa puolesta: kaikki sivistysvaltioille ominaiset yhteiskunnan rakenteet, puitteet ja kulissit ovat romahtaneet, mutta toiset sortavat edelleen toisia ja kauppaa käydään milloin milläkin, kuten ihmislajille tyypillistä on. Leffan nimihenkilö, entinen poliisi Max (loistava Tom Hardy), pakenee hiekan ja kaiken muun sotkun seassa muistojaan ja takaa-ajajiaan, mutta elokuvan todelliseksi päähenkilöksi nousee ilmiömäinen Furiosa-taistelijatar (aivan käsittämättömän huikea Charlize Theron).
Menemättä sen tarkemmin elokuvan opetukseen tai sanomaan, toivoisin todella, että elokuvan näkisi jokainen omaa asiaansa sokeasti uskova ja sen edestä tauottomasti vauhkoava feministi, sovinisti, kapitalisti, kommunisti, imperialisti - tai mikä tahansa -isti; ihmisten hyvyyttä, sankarillisuutta ja solidaarisuutta ei nimittäin elokuvassa kategorioida alkuunkaan sukupuolen, iän eikä minkään muun vastaavan perusteella. Mielestäni onkin hyvin kummallista, että Fury Road on kuvattu jossakin arvosteluissa feministisenä manifestinä. Kerronnallisesti kyseessä on toki ilmiselvä kunnian- ja arvostuksen osoitus kauniimmalle sukupuolelle, minkä naiset ehdottomasti ansaitsevat aina osakseen, ja ohjaaja Miller saa puolestaan osakseen oman varauksettoman arvostukseni poikkeuksellisen rohkealla tarinallaan.
Elokuvan visuaalinen lumoavuus ja tunnelman hengästyttävyys sekä - mikä tärkeintä - sisällöllinen sovinnollisuus, aitous ja vaikuttavuus ovat aivan omaa luokkaansa, ja lopputekstejä edeltävä runo nivoo yhteen kokonaisuuden uskomattoman hienolla tavalla. Mestariteos.
* * * * *
