Jatkoajan leffakerho

[ms.qvist]

3D:stä samaa mieltä ylläkirjoittaneen kanssa. On mielestäni aivan turha ominaisuus ja toivonkin ko. trendin menevän ohitse mahdollisimman nopeasti.

Kävin viime viikolla katsomassa uusimman Sin Cityn ja arvioinnissani kirjoitin 3D:stä seuraavaa:

"Joskus ammoisina aikoina katsoin dvd:ltä ensimmäisen Sin Cityn ja nyt päätin käydä katsastamassa Sin City: A Dame to Kill For'in teatterissa ja valitsin näytännöksi 3D-näytöksen, mutta enpä oikeastaan tiedä toiko 3D tähän elokuvaan mitään merkittävää lisää vai olisiko jopa kannattanut käydä katsomassa perinteinen versio - voisin jopa kuvitella, että tässä elokuvassa perinteinen hakkaa 3D:n kevyesti. Tai ainakaan en kokenut 3D:n tuovan mitään todella speciaalia lisää elokuvaan vaan korkeintaan pientä kuorrutusta, jota ilman olisin pärjännyt ihan hyvin. Turhaa kermavaahtoa tähän leffaan...".

Sitten aikanaan dvd:ltä (tai mahdollisesti br:ltä) filmin seuraavan kerran katsoessani tyydyn ehdottomasti perinteiseen versioon. Haluan nähdä sen sellaisena ja mielessäni sitten tehdä vertailua 3D:hen - joskin, kuten jo yllä kirjoitin, mitä suurimmalla todennäköisyydellä 3D ei tuonut Sin City kakkoseen mitään sellaista mitä ilman en olisi pärjännyt. Tilanne voi jopa olla toisin päin eli 3D vähensi leffan tehovoimaa ja vieraannutti sitä ensimmäisen osan karun synkeästi maailmasta.

vlad.

 

[-OO-]

Tilanne voi jopa olla toisin päin eli 3D vähensi leffan tehovoimaa ja vieraannutti sitä ensimmäisen osan karun synkeästi maailmasta.

Juuri näin! Minun mielestäni tuohon Sin Cityn viehätykseen kuuluu juuri tuo sarjakuvamaisuuden mukanaan tuoma kaksiulotteisuus, ja nyt 3D:n myötä tuo kärsi pahasti ja vei tuosta tehokeinosta paljon pois. Mitään lisää se 3D ei taas oikein tuonut, mikä on minun mielestäni muutenkin lähes enemmän sääntö kuin poikkeus 3D-leffoissa.

Aika monta 3D-leffaa on tullut jo nähtyä ja oikeastaan voisin sanoa että ainoastaan Gravity ja Tintin seikkailut on olleet sellaisia jossa olen kokenut että tuo 3D on tuonut elokuvaan jotain lisää. Useimmiten se on vaan turhaa kikkailua joka enemmänkin sotkee elokuvaa, puhumattakaan siitä miten pahasti nuo nenänvartta painavat möykyt latistavat tunnelmaa.

 

[SamSpade]

3D on loistava lisä joihinkin elokuviin, mutta vain pääsääntöisesti jos leffa on tehty 3D:n ehdoilla niin sanotusti. Eli kuvattu aidosti 3D:ksi eikä jälkikäsitelty puolihuolimattomasti. Pari leffaa joissa tuo on oikeasti tuonut lisää olivat.
Sanctum, vaikka leffana oli vain ok tasoa, toi 3D vedenalaisiin ahtaisiin luolasukelluksiin todellakin toisen fiiliksien. Jurassic park 3D (okei tämä oli masteroitu jälkikäteen 3D:ksi mutta aikaa ja rahaa käyttäen.), sekä Tron Legacy - joka leffana oli melko luokaton mutta upea 3D versiona.
Karkeasti sanoisin että noin 7/10 3D leffasta ei voita mitään vaan olisi parempi 2D:nä. Mutta ne muutamat sitten...

 

[Baldrick]

Ainut miten Sin Cityissä 3D voisi toimia olisi tuoda vain eri syvyystasoille kaksiulotteisia osia, jolloin se ei menettäisi sarjakuvamaisuuttaan. Vähän niinkuin tasaisten pahvifiguurien asettaminen eri syvyyksiin katsojan näkökulmasta. Ilmeisesti näin ei kuitenkaan tässä uudemmassa käynyt? Mikäli käyn elokuvissa tuon katsomassa, niin taidan näiden kommentien jälkeen marssia mielummin 2D-näytökseen.

 

[Girardi #5]

Pari mainintaa eilisistä leffoista. Street Kings oli tosi hyvä, vuonna 2008 valmistuneessa leffassa oli paljon hyvä näyttelijöitä ja badass kyttää näyttelee Keanu Reeves. Leffan väkivalta on "aidon" tuntuista ja juoni ihan ok.

Toisena leffana toimi hauska Tanskalainen komedia Player jossa "no life" lakimies joutuu kuseen Ranskassa.

 

[alwahla]

Tuli mieleen Marlon Brandosta seuraava kysymys: missä leffassa/leffoissa Brando oli kaikkein mukavimmillaan eli ei tuottanut juurikaan ongelmia kuvausvaiheessa tai sen jälkeen?

 

[ms.qvist]

Disney yhtiö: Aladdin.

Ikäväkseni on hetimmiten alkuun jo todettava, että elokuva oli minusta liian kliseinen ja ennalta arvattava - se oli liian helppotajuinen eikä se pitänyt sisällään mielestäni mitään todella kiehtovaa koukkua. Edes edesmenneen Robin Williamsin ääninäyttelemä lampun henki ei riittänyt tuomaan riittävästi tehnoa tähän piirrettyyn - jotenkin liian perusvarma ja riskitön leffa. Paikoin jopa hengetön etten sanoisi.

Varmaan leffa lapselle antaa paljonkin - huumoria ja hetkeksi mieleen jäävää seikkailua sekä jonkun laulun, jota laulaa (ärsyttää disneyn tapa ympätä näitä lauluja piirrettyihin) mutta minulle leffa ei oikeastaan tarjonnut muutamaa sutkautusta enempää. Disney yhtiö on tehnyt lukuisia syvällisempiä ja koskettavampia leffoja, kuten Leijona kuningas 90-luvun puolella puhumattakaan sitten varhaisemmasta tuotannosta. Tai muulla tavalla rohkeita ja aikakausi huomioiden oivaltavia, kuten Liisa ihmemaassa - joka sekään ei kirjalle vetänyt vertoja. Näihin verrattuna Aladdin oli tasapaksu ja perusvarma - paikoin tylsäkin leffaksi.

Toisaalta eipä ihme, että japanilainen anime kiinnostaa minua enemmän, koska niissä on tavattoman usein rohkeampia ja uskaliaampia teemoja - eikä niitä ole kategorisesti tehty lapsille tai perheille vaan kohdeyleisö on moniulotteisempi ja osa on jopa teemoiltaan sellaisia etteivät ne ihan keskenkasvuisille sovikaan. Seuraava piirretty saa sitten olla japanilaista tuotantoa...

vlad.

 

[Osmo Rapeli]

Siinäpä kinkkinen kysymys, mitkä remaket ovat parempia kuin alkuperäinen?

Lisäisin ehdolle tähän listaan ehdottomasti elokuvan Invasion of the body snatchers eli Ruumiinryöstäjät / Ihmispaholaiset.

Tässä tapauksessa sekä alkuperäinen että remake ovat mielestäni erittäin hyviä, mutta pidän remakesta vielä enemmän. Sutherland on huippu. Olennaistahan tässä on se, että juoni on samanlainen, mutta se on onnistuneesti siirretty pikkukaupungista suurkaupunkiin. Helkkarin hyvä sci-fikauhu. Täällä on itseasiassa se remake kokonaan Youtubessa!

Alkuperäinen (1956)

Ruumiinryöstäjät (1956) - IMDb

Remake (1978):

Ihmispaholaiset (1978) - IMDb

Tästä on joku kolmaskin versio, mutta sitä en ole nähnyt.

 

[Andrew]

Moneyball

Eilen tuli katsottua Moneyball telkkarista. Tämä elokuva yllätti positiivisesti, vaikka tiesinkin, että elokuvaa oli paljon kehuttu.

Urheiluelokuvat ovat mielestäni yleinsä enemmän tai vähemmän epäonnistuneita, mutta Moneyball tekee selkeän poikkeuksen tällä saralla.

Tarina kertoi hienosti managerista, joka joutui joka vuosi sen tosiasian eteen, että rikkaat joukkueet ostavat köyhempien parhaat pelaajat. Niinpä piti keksiä jotain uutta ja hän alkoi tutkimaan tilastoja, jos niitä seuraamalla voisi haalia aliarvostetuista pelaajista huippujoukkueen halvemmalla.

Mielenkiintoisella tavalla elokuva pohtii kuinka paljon tilastoihin voi luottaa ja missä suhteessa pitää nähdä myös tilastojen taakse.

 

[Ted Raikas]

Toisaalta eipä ihme, että japanilainen anime kiinnostaa minua enemmän, koska niissä on tavattoman usein rohkeampia ja uskaliaampia teemoja - eikä niitä ole kategorisesti tehty lapsille tai perheille vaan kohdeyleisö on moniulotteisempi ja osa on jopa teemoiltaan sellaisia etteivät ne ihan keskenkasvuisille sovikaan. Seuraava piirretty saa sitten olla japanilaista tuotantoa...

Jos en nyt ihan väärin muista, niin tuo mainitsemasi Leijonakuningas on monelta osaa kopio jostain japanilaisesta animaatiosta. Disney käynyt hieman ryöstöretkellä Nousevan auringon maassa...

Ja taas toisaalta Leijonakuninkaan juonihan on hyvin lähellä Hamletia rakenteeltaan.

Hieno elokuva toki, ei siinä mitään ja ainahan vaikutteita muualta otetaan ja kopsataan.

 

[-OO-]

Mielensäpahoittaja

Mielensäpahoittaja oli kyllä yllättävän hyvä kun en tältäkään valtavia odottanut. Vähän pelkäsin että miten nuo kirjat rakenteensa vuoksi taipuu elokuvaksi mutta aika hyvin käsikirjoittajat/ohjaaja olivat saaneet kurottua nuo kasaan. Ainoastaan elokuvan loppuratkaisusta tuli vähän sellainen olo että oli pitänyt hätäpäissään keksiä joku keino saada tarina nopeasti kasaan. Tuon olisi voinut hoitaa paremminkin.

Mutta kyllä se on pakko sanoa että siltikin elokuva lepää hyvin pitkälti pääosan esittäjän harteilla. Mielensäpahoittaja on hyvin pitkälti Antti Litja -show ja ilman Litjan upeaa suoritusta elokuva jäisi kuitenkin loppujen lopuksi vain keskinkertaiseksi versioinniksi.

 

[ms.qvist]

Sam Raimi ja Evil Dead II.

En oikein tiedä mihin genreen sijoittaisin tämän elokuvan - kauhua sen luullakseni piti olla mutta oikeastaan kyseessä oli hyvinkin komediallinen elokuva ollakseen kauhua. Ehkei leffaa sellaiseksi oltu tarkoitettu mutta sellaisena sen koin - nauroin useita kertoja makeasti. Koin elokuvan ironisena jatko-osana oivaltavalle Raimin Evil Deadille, jossa ei kuitenkaan tavoitettu tiettyä henkilöhahmonen syvyyttä ja uskottavuutta - oliko edes tarkoituskaan?

Tietyistä asioista pidin elokuvassa, eikä käy kieltäminen ettei tietty ironinen häivähdys ollut piristävää ajoittain. Samoin Bruce Campellin "Ash" oli paikoin piristävä hahmo ja hänen psyykkinen sekavuutensa ja häilyminen todellisuuden ja sekoamisen rajamailla oli kaikkiaan hyvää työtä ja oli niitä piristäviä hetkiä elokuvan alkupuolella. Muutoin näyttelijäkaarti toimi perin yksiulotteisesti ja kliseisesti - suuria tunnesiteitä ei oikein päässyt syntymään kehenkään enkä osannut harmitella kenenkään kohtalon puolesta. Odotuksissa oli vain kuinka se elämä mahdollisesti päättyy, jos päättyy.

Virkistävänä pidin myös elokuvan loppua - se mihin "Ash" joutui ja kuinka hän tuli osaksi historiaa ja legendaa ja Kuolleiden kirjaa. Ja siinä koettu epätoivo oli aidomman ja todellisemman tuntuista mitä muut tuntemukset ja tunteet elokuvan aikana.

Ehkäpä odotin jotain muuta ja siksi Raimin teos ei ollut täysin odotusten mukainen, mutta oikealla asennoitumisella siitä saa varmasti enemmän irti. Mutta onpa tämä klassikko nyt tullut katsottua ja koettua - kokonaisuutena voisin sanoa sen olleen tyydyttävän leffan. Mutta jos joku kuvittelee, että elokuvan pitäisi kauhistuttaa ja tuntua munaskuita myöten niin siinä tapauksessa Evil Dead II ei ole oikea leffa synnyttääkseen näitä tunnelmia.

vlad.

 

[Swearengen]

Evil Dead 2 on juurikin kauhukomedia-versio ykkösestä, mikä taas oli vakavalla naamalla tehty. Alkuperäinen tosin sisältää tahatonta komiikkaa muovailuvahaefekteineen.

Hyviä genreleffoja molemmat, joilla Sam Raimi loi maineensa. Hänen suuren budjetin tuotannot ovat sitten jääneet hyvin keskinkertaiseksi tai eivät ainakaan tänne ole uponneet.

 

[Ted Raikas]

Virkistävänä pidin myös elokuvan loppua - se mihin "Ash" joutui ja kuinka hän tuli osaksi historiaa ja legendaa ja Kuolleiden kirjaa. Ja siinä koettu epätoivo oli aidomman ja todellisemman tuntuista mitä muut tuntemukset ja tunteet elokuvan aikana.

Sarjaanhan on olemassa vielä kolmas osa, joka suurinpiirtein jatkaa siitä mihin tuo toinen osa jäi.

Ja tosiaan Evil Dead II on ikään kuin remake ensimmäisestä osasta ja huomattavasti itseironisemmalla ja parodiahenkisemmällä otteella höystetty. Sinänsä aika oivallista, että ohjaaja on ottanut oman merkkiteoksensa ja kuvannut sen uudelleen vetämällä ihan totaalisesti läskiksi. Hyvää tyylitajua ja viihdyttävä elokuvahan se on. Molemmat toki (ja ensimmäinen tietysti kauhuklassikko), mutta tavallaan osa II antaa paremmin anteeksi halvat ja kököt tehosteet.

Bruce Campbell on ihan päällikkö. Miehen kehollinen ilmaisu ja komiikka on ihan verratonta.

 

[Squit]

Kannattaa katsoa myos Army of Darknessin. Siina jatkuu Ashin tarina. Loistavaa viihdetta Sam Raimilta!

 

[Musta Nuoli]

Evil Dead 2 on juurikin kauhukomedia-versio ykkösestä, mikä taas oli vakavalla naamalla tehty. Alkuperäinen tosin sisältää tahatonta komiikkaa muovailuvahaefekteineen.

Hyviä genreleffoja molemmat, joilla Sam Raimi loi maineensa. Hänen suuren budjetin tuotannot ovat sitten jääneet hyvin keskinkertaiseksi tai eivät ainakaan tänne ole uponneet.

Näiden jatkeeksi ei olisi tarvittu suht tuoretta remake-versiota Evil Deadista, joka ei antanut yhtään mitään uutta ja oli lattean mielikuvitukseton versio, jossa oli verta laitettu enemmän, mutta samalla latistettu tunnelmaa.

Evil Dead on edelleen alkuperäisversiona ennen kaikkea varsin ilkeä ja seksuaalisesti sopivan häiriintynyt (raiskaava puu oli melkoinen veto tuolloin), Evil Dead II taas on mustan huumorin kyllästämä, rennompi uusi mökkiseikkailu jossa on samaa pilkettä irtileikatussa silmäkulmassa kuin esimerkiksi Peter Jacksonin Braindeadissa. Army Of Darkness menee vähän eri tyylilajiin, eli se on enemmänkin kauhufantasiaseikkailu, mutta hyvä sekin.

 

[ms.qvist]

Näiden jatkeeksi ei olisi tarvittu suht tuoretta remake-versiota Evil Deadista, joka ei antanut yhtään mitään uutta ja oli lattean mielikuvitukseton versio, jossa oli verta laitettu enemmän, mutta samalla latistettu tunnelmaa.

Tämä Evil Deadin remake-versio oli kyllä tunnelmaltaan varsin lattea siitä huolimatta, että verta lensi kohtalaisen paljon - tai kenties juuri sen tähden. Fede Alvarez ei omassa versiossaan saanut oikeaa tunnelmaa irti missään vaiheessa ja kun sen jälkeen katsoin (uudemman kerran) Raimin alkuperäisversion niin Fede Alvarezin versio tuntui vieläkin köydemmältä ja hengettömämmältä - sellaista aitoa ja oikeaa "evil dead"" -tunnelmaa kyseiseen elokuvaan ei oltu ikävä kyllä saatu.

Raimin originaali oli "kököistä" maskeerauksista huolimatta tunnelmaltaan todella kiero ja monin kohdin hyvinkin rohkea, kuten puiden suorittama raiskaus - sellainen oli epäilemättä monelle sen ajan katsojalle hyvin ahdistava kokemus ja kenties jopa luonnottomalla tapaa vastenmielinen. Minä tietty katsoin kohtauksen hiukan eri näkökulmasta, en kulttuurisesti niin rajoittuneesta, mutta tästä huolimatta kohtaus oli hyvin sykähdyttävä ja raju - koskettavakin.

Tässä suhteessa Evil Dead II ironinen ja komediallinen ote ei täysin purrut minuun - hetkensä sillä oli ja etenkin alkupuolella "Ashin" hahmon skisofreenisuus oli kiehtovaa katsottavaa ja häilyminen hulluuden rajamailla -kuvitelmien tunkeutuminen todellisuuteen - oli oivallista työtä. Elokuvan loppua (siirtymisetä sinne toiseen aikakauteen) lukuunottamatta oikeastaan parasta koko leffassa. Ja tietty "aseistautuminen" moottorisahalla ja katkaistulla haulikolla oli ironisuudessaan hyvin hoidettu! Tuli jotenkin "doomimainen" olo sillä kohdin...

vlad.

 

[ms.qvist]

Josh C. Wallerin ohjaama Raze oli hyvin pitkälti Hollywood Reporterin arvion "Sickeningly Brutal" mukainen elokuva. Kyseessä oli paikoin ultraväkivaltainen elokuva "nykyajan gladiaattoritaisteluista" jossa joukko naisia oli vangittu "ikiaikaisen" järjestön toimesta taistelemaan elämästä ja kuolemasta ja voitettu taistelu takasi naisten läheisille mahdollisuuden jatkaa elämäänsä entiseen malliin - mikäli taistelu hävittiin ts. kuoltiin tai ei kyennyt täyttämään velvoitettaan ja kieltäytyi taistelemasta jälleen läheiset tapettiin. Rakkaus läheisiä kohtaan ajoi nämä naiset taistelemaan elämästä ja kuolemasta. Tällä teemalla pyrittiin tuomaan hiukan syvyyttä itse elokuvaan, mutta loppujen lopuksi tämän teeman käsittely jäi elokuvassa kaikesta huolimatta pinnalliseksi ja päälleliimatunoloiseksi. Toisaalta tämän oli tarkoituskin olla vain kehys itse elokuvalle ja sen välittämälle mielipuoliselle todellisuudelle. Elokuvan tärkein ja puhtain arvo ja meriitti lienee ollut brutaalin ja loppuun saakka viedyn väkivallan tuominen esille ja se, että äärimmäisissä oloissa moni ihminen on valmis äärimmäisiin tekoihin - myös tappamiseen, toinen kestää sitä paremmin kuin toinen.

Ehkäpä elokuvasta tekee osaltaan rajumman ja brutaalimman se, että väkivallantekijöinä olivat naiset, jotka usein ovat elokuvissa kohteina - harvemmin näin brutaalin ja toisiinsa kohdistuneen väkivallan suorittajina. Väkivalta oli myös kuvattu paikoin hyvinkin intensiivisesti ja intohimoisen raasti. Toisaalta leffan ongelma oli se ettei voimakasta tunnesidettä muodostunut kovinkaan moneen "gladiaattoriin" - oikeastaan vain Sabrinan (Zoë Bell) kielteisestä myönteiseen muuttuneeseen tunnesiteeseen sekä Phoeben (Rebecca Marchal) kohdalla syntyneeseen negatiiviseen tunnesiteeseen, parin muun kohdalla tunnesiteen muodostuminen oli orastavaa. Lisäksi tiettyä inhoa kohdistin sadistiseen aviopariin eli Josephiin (Doug Jones) ja Elizabethiin (Twin Peaksista tuttu Sherilyn Fenn). Ja koska tunneside oli paikoin laimea, oli sama mitä taisteluissa tapahtui - kuoliko vai jäikö eloon.

Elokuvan loppuun oli kuitenkin saatu ujutettua pieni "koukku", katsojan näkökulmasta osa lopun tapahtumista oli odotettuja ja toivottuja, elämän ja kuoleman välinen ero - vankeuden ja vapauden välinen ero oli lopulta häviävän pieni.

Elokuva täytti sinänsä tehtävänsä, että se täytti brutaalin väkivallan seuraamisen tarpeen - sadistista eikö totta?

vlad.

 

[Vintsukka]

Meinaakos kukaan muu HIFF:n eli Rakkautta & Anarkiaa -festareiden näytöksiä mennä väijymään? Ennen en ole käynyt, mutta tänä vuonna ajattelin muutamaksi päiväksi Helsinkiin matkustaa ja käydä jokusen leffan katsomassa. Mm. The Tribe, Frank ja Enemy vaikuttavat mielenkiintoisilta pätkiltä.

Huomennahan nuo liput tulevat myyntiin.

 

[ms.qvist]

Juan Carlos Medinan Insensiblesissä (Tunnottomat) oli ollut potentiaalia hyvinkin voimakkaaksi ja koskettavaksi psykologiseksi kauhutrilleriksi, jossa menneisyyden ja nykyisyyden tarinat lopulta kohtaavat karunkoskettavalla tavalla, mutta minusta Medina ei saanut elokuvassaan irti sitä mihin elokuvassa olisi ollut mahdollista päästä.

Pojalle tuntemattomaksi jääneen isän tarina Espanjan sisällissodan ajoilta keriytyen nykyaikaan ja heidän hetken kohtaaminen - ensimmäistä ja viimeistä kertaa - sitten syntymän - olisi olisi ollut puettavissa huomattavasti voimakkaamman japsykologisesti vahvemman tarinan muotoon. Vaikka isän - Berkanon - tarina oli koskettava ja hän kuului "tunnottomiin" - lapsiin, jotka eivät tunteneet kipua ja jotka sen tähden eristettiin muusta maailmasta - puuttui tarinasta kuitenkin se viimeinen silaus. Oli ymmärrettävää miksi hän toimi kuten toimi, miksi hänestä tuli julma ja sadistinen kiduttaja, joka toimi "rippi-isän" käskystä ja ohjauksesta, mutta silti hän jäi hahmona hiukan etäiseksi ja kalvakaksi ja näin voimakasta tunnesidettä ei muodostunut. Hän koskettava tarinansa oli lopulta liki yhtä tyhjän kanssa.

Elokuvan olisi pelastanut, mikäli Berkanon poika - poika, joka vasta lopussa näki isänsä ensimmäistä kertaa siten, että tiedi tämän olevan isänsä - olisi ollut voimallisempi hahmo, mutta hänenkin traagisen kohtalonsa käsittely oli lopulta hiukan ontolla pohjalla. Ohjaaja ei kyennyt luoman voimakasta tunnelatausta pojan - Davidin (hiukan etäinen Àlex Brendemühl) ja hänen adoptiovanhempiensa välille - vanhempien joiden hän kuvitteli olevansa oikeita vanhempiaan vaikka juuri heidän ja oman kohtalonsa kautta hän lähti etsimään oikeita vanhempiaan - lähinnä äitiään - löytäen sitten molemmat. Ja adoptio-isänsä kautta hän koki ja näki oikean isänsä - Belkarnon - julman tarinan ja kohtalon.

Odotukset siis olivat korkeammat elokuvan suhteen ja elokuvan tarina olisi suonut mahdollisuuden rakentaa voimakkaasti jännitettään kasvattavan psykologisen tarinan, joka olisi voinut päättyä klaustrofobisella tavalla kammottavaan mutta samalla inhimilliseen loppuun. Nyt leffa jäi kaikilla tasoilla vaillinaiseksi kokonaisuudeksi.

vlad.

 

[sampio]

Töiden, opintojen ja perhearjen ristitulessa olen nollaillut päätäni Netflixistä löytyvillä ja vielä katsastamattomilla leffoilla. Taken 2, Millerit ja Gravity tuli katsottua. Takenin jatkolta en erityisiä odottanut sen lisäksi että Neeson tappaa kaikki, ja sitä sai mitä tilasi. Millerit yllätti positiivisesti, vaikka hyvää olin siitä kuullut ennakkoon. Sopivan sopimaton ja riittävän tahditon, muttei kuitenkaan pelkkää alapäätykitystä, vaan ihan hilpeän kekseliästä dialogiakin oli mukana. Meikäläiseen näköjään iskee nämä epäsovinnaiset perhekuvaukset, kun aiemmin täällä muistaakseni jo kehuin Mafiaperhettä.

Gravity oli sitten erilainen mutta oikein hyvä sekin. Kännyllä jääköön pidemmät analyysit kirjoittamatta, mutta tykkäsin leffasta, vaikken aina tämäntyyppisiä katastrofileffoja jaksakaan. Lievästi eri kammoja potevana kyllä pystyin samaistumaan lopun ratkaisuun.

 

[Musta Nuoli]

Taken-sarjalle on tulossa myös kolmas osa, Taken 3: Taken From Behind. Tai no, ehkei siinä ole tuota loppukaneettia mukana, mutta kolmososa kuitenkin. Juoni ei kuulemma tällä kertaa sisällä Liam Neesonin roolihahmon tyttären, vaimon, koiran tai kumminkaiman kaappausta, näin ainakin kerrottiin taannoin Empire-lehdessä.

Taken 2 oli minusta huomattavan heikko verrattuna alkuperäiseen elokuvaan. Ohjaajan tyyli oli selvästi jäykempi ja tylsempi: siinä missä eka Taken meni kuin virtaviivainen juna eteenpäin ja kameratyö oli intensiivistä, niin kakkosessa mentiin peruskliseiden mukaisesti. Juoni olisi itsessään vielä voinut toimia, ajatus siitä, että tapetuilla nimettömillä konnillakin on oikeasti perheet on sinänsä hyvä, mutta mahdollisuudet hukattiin kaavamaiseen rymistelyyn, joka oli lisäksi vielä selvästi verettömämpi ja siistitympi. Ensimmäisessä Takenissa väkivalta oli paljon rujompaa ja sopi tyyliin.

Siinä missä antaisin ensimmäiselle Takenille neljä tähteä sujuvan toimivana eurotoimintatrillerinä, niin Taken kakkosessa tähtien määrän saa puolittaa. Ei liian huono ja paikoin toimiva, mutta kokonaisuutena nopeasti unohtuva. Taken kolmoselta en kauheasti odota, katsottua se varmaan silti tulee. Sitten odotan, jos sen nimi olisi oikeastikin Taken From Behind.

Millerit oli minustakin hyvä, sopiva lämminhenkisyys yhdistettynä hurttiin huumoriin toimi onnistuneesti. Elokuva teki monesta aiheesta pilkkaa, mutta ei kuitenkaan kohdistanut pilkkaa mihinkään tiettyyn ihmistyyppiin ilkeästi särähtävällä tavalla.

 

[Ted Raikas]

Toista Takenia en ole nähnyt, mutta siinä ensimmäisessä osassa on aika tylyä meininkiä. Päähenkilön moraali on vähintäänkin kyseenalainen ja muutenkin aika kontrollifriikki tapaus. Ihmisenä aika epämiellyttävä heppu tuo Liam Neesonin esittämä Bryan Mills. Ei kyllä haluaisi joutua ongelmiin tuon hepun kanssa. James Bond vaikuttaa ihan pyhäkoulupojalta tuon häiskän rinnalla.

Varsin toimiva elokuva, jos hyväksyy tietyt älyttömyydet ja onhan tuossa nyt väistämättä ollut kieli vähän poskella ja hienoista mustaa huumoriakin on seassa.

 

[Kulttimörkö]

Mjoo, Taken. En ole kakkosta nähnyt, mutta ensimmäisessä nauroin katketakseni lähes alusta loppuun. En tiedä oliko se tarkoitus, mutta tahatonta huumoria tuosta löytyy koska toimintakohtaukset ovat kaikki vedetty överisti yli.

 

[godspeed]

Mjoo, Taken. En ole kakkosta nähnyt, mutta ensimmäisessä nauroin katketakseni lähes alusta loppuun. En tiedä oliko se tarkoitus, mutta tahatonta huumoria tuosta löytyy koska toimintakohtaukset ovat kaikki vedetty överisti yli.

Hyvin perinteistähän toimintakuvastoa tuo sisältää. Voisi jopa sanoa, että varsin maltillista jos miettii monia 80- ja 90-lukujen elokuvia. En sitten tiedä mitä fiktio sinulle tarkoittaa, mutta kovinkaan monelle se ei edusta ainakaan realismia sen kylmimmässä merkityksessä.