Mainos

Jatkoajan leffakerho

  • 2 415 943
  • 12 327

Tadu

Jäsen
Suosikkijoukkue
Україна
En muista kyllä koska olisi ollut noin epämiellyttävä ja pitkästyttävä elokuvakokemus kuin tämä Noah oli.
Vahva sama. Elokuvan pituus vitutti myös huolella. Eikös tama kestänyt jotain 3 tuntia?
 

Kaiuni Alen

Jäsen
Suosikkijoukkue
KalPa, kaikki menestyksekkäät jalkapallojoukkueet
En oikein tiedä, pitäisikö tämä viesti laittaa tyhmien tai sekalaisten kysymysten ketjuun vai tänne, mutta menkööt tänne.

Eli kumman elokuvan suosittelette minun katsovan tänään? Reservoir Dogs vai Infernal Affairs? Molemmat ovat saaneet Leffatykin arvosteluissa noin 4,5 tähteä. Viaplayssa saaneet myös hyvät arviot. Jos haluan jännitystä, hieman toimintaa ja mukaansatempaavuutta, kumpaa suosittelette? Vai onko ihan omien mieltymysten mukaan?

Myös muita Viaplayssa olevia hyviä elokuvia voitte suositella. Eilen katsoin Intouchablesin (joka oli hyvä) ja tänään ajattelin katsoa jomman kumman edellä mainituista ja illalla Der Untergangin.
 
Suosikkijoukkue
Greek Philosophers
Myös muita Viaplayssa olevia hyviä elokuvia voitte suositella. Eilen katsoin Intouchablesin (joka oli hyvä) ja tänään ajattelin katsoa jomman kumman edellä mainituista ja illalla Der Untergangin.

Perikato on hyvä elokuva, joskaan ei ehkä niin hyvä, mitä aiheesta olisi ollut saatavissa irti. Antaisin sille ehkä kolme tähteä viidestä. Tietysti minun on mahdoton sanoa, miten sinun sukupolvesi hahmottaa nuo tapahtumat ja peilaa elokuvaa niitä vasten.
 

-OO-

Jäsen
Suosikkijoukkue
Lukko
Perikato on hyvä elokuva, joskaan ei ehkä niin hyvä, mitä aiheesta olisi ollut saatavissa irti. Antaisin sille ehkä kolme tähteä viidestä. Tietysti minun on mahdoton sanoa, miten sinun sukupolvesi hahmottaa nuo tapahtumat ja peilaa elokuvaa niitä vasten.

Perikadossakin on tosiaan puutteensa mutta jo pelkästään Bruno Ganzin ilmiömäinen roolisuoritus viiksekkäänä herrasmiehenä ansaitsee minusta enemmän kuin kolme tähteä.
 

Baldrick

Jäsen
Suosikkijoukkue
Pimeä Aitio
Eli kumman elokuvan suosittelette minun katsovan tänään?

Nuo hakemasi asiat pätevät enemmän Infernal Affairsiin. Reservoir Dogsin teemat on tarinankerronta ja väkivalta. Jos minun pitäisi valita nyt, niin katsoisin Reservoir Dogsin, mutta Infernal Affairs on enemmän toiminnan makuinen. Ääni Reservoir Dogsille.
 
Suosikkijoukkue
Greek Philosophers
Perikadossakin on tosiaan puutteensa mutta jo pelkästään Bruno Ganzin ilmiömäinen roolisuoritus viiksekkäänä herrasmiehenä ansaitsee minusta enemmän kuin kolme tähteä.

No sanotaan, että kolme tähteä itse elokuvalle ja yksi bonustähti Ganzille. Saatan uskoa, että paineet saksalaisnäyttelijällä ovat olleet melkoiset.

Anekdoottina kerrottakoon, että Ganz käytti rooliinsa valmistautuessaan hyväksi Mannerheimin syntymäpäiviltä Suomessa äänitettyä Hitlerin puhetta, joka kuulemma on harvoja taltiointeja siitä, kun Hitler puhuu ns. normaalilla äänellä.
 

Girardi #5

Jäsen
Suosikkijoukkue
NY Rangers ja Kalapa
Kai Nu Laine, molemmat Reservoir Dogs ja Infernal Affairs -leffat ovat loistavia joten et voi epäonnistua valinnassa. Molemmat olen katsonut jo 3x ja molemmista löytyy tarinaa, verta ja toimintaa (löytyy myös minun DVD-hyllystä).
 

godspeed

Jäsen
Parikin aukkoa tuli paikattua taannoin:

Vuoden 1957 12 Angry Menissä 12 valamiestä kokoontuu pohtimaan nuoren pojan suorittamaa isäntappoa suljettujen ovien taakse yhteen huoneeseen. Klassikkohan tämä taitaa olla tämäntyyppisissä elokuvissa, joissa näyttelijöiden suoritusten ja heidän välisen pelkän dialogin voimin intensiteettiä kasvatetaan. Lisäksi ohjaaja Sidney Lumet kuvaa alkujaan paljon ylhäältä päin ja laajoin otoksin, mutta elokuvan edetessä kuvakoot pienenevät ja kamera laskeutuu jatkuvasti lähemmäksi silmien tasoa. En huomannut kikkaa katsoessani muutoin, kuin että ärsytti satunnaiset dramaattiset lähikuvat varsinkin jännitteiden kiristyessä. Harrastanut vastaavanlaista myöhemmissäkin elokuvissaan (Network esim), joskin kamera on esimerkiksi joko lähentynyt kuvattavia elokuvan kuluessa tai jatkuvat kamera-ajot kohtauksesta toiseen ovat lyhentyneet siten, että lopussa seistään lähinnä paikallaan.

Vaikka elokuvasta varmasti löytyy paljonkin aukkoja, joita jo tuona aikana edes jonkinlaisella teknisellä rikostutkinnalla oltaisiin voitu varmentaa, niin kyse ei oikeastaan ole poliisien ammattitaidottomuudesta. Elokuvassa pyritään perustelemaan hieman selustaa suojaten tuotakin pulmaa. Mutta pikemminkin pureudutaan valamiesten arvomaailmoihin, joita paikoin ohjaa tervehenkinen skeptisyys, mutta toisaalta myös jääräpäinen omaan totuuteen luottaminen eli silkka henkilökohtaisuus. Periaatteessa kissa nostetaan pöydälle vasta, kun kaikki valamiehet pakotetaan tutkimaan tilannetta mahdollisimman monesta näkökulmasta, erilaisia tapahtumakulkujen mahdollisuuksia punniten. Toisin sanoen ihmiselle monesti melko epäluonnollisista näkökulmista, kun yleisesti tupataan ajattelemaan, että joko on jotain mieltä tai ei ole mitään mieltä, asia kuin asia. Argumentaatiokilpailuna oikein viihdyttävä. Ironisinta on, että se lopullinen totuus nuoren miehen syyllisyydestä jää kuitenkin yhä seikkailemaan varjojen maille. Tai sitten ei, riippuu kuinka paljon keskusteluun uppoutuu.

Birdman of Alcatraz vuodelta 1962 kertoo Alcatrazin yhden tunnetuimman vangin elämänkerran pienoiskoossa. Sellainen varsinkin nykyään tunnettua formulaa noudattava Oscar-tärppihän tämä vähän on, mutta pitkän uran tehnyt ohjaaja John Frankenheimer tunnettiin kuitenkin vähän särmikkäämpänä tyyppinä muutoin. Robert Stroud oli vangin nimi ja vaikka elokuvassa tämä esitetään hyvinkin sympaattisena, kenties jopa humanistina, niin tosielämässä mies oli ilmeisesti hyvinkin kusipäinen, mutta älykäs psykopaatti.

Mies siis tuomittiin jo nuorena poikana kahdesta murhasta elinikäiseen eristykseen, joten rontti 50 vuotta taisi kulua telkien takana eri laitoksissa. Ennen Alcatraziin siirtoaan mies leikki sellissään lintujen kanssa aikaa tappaakseen ja teki erilaisia kokeita löytääkseen parannuskeinon lintuja vaivaaviin sairauksiin. Silloin lemmikkieläimetkin olivat vielä sallittuja, kuten monenlainen muukin aktiviteetti. Alcatraziin siirryttyään tämä oltiin jo evätty, mutta kirjallisia tuotoksia syntyi, kuten kirja Yhdysvaltojen vankilahistoriasta. Jonkinlaisena rehabilitaation ennakkotapauksena miestä kai tuolloin pidettiin, varsinkin kun tämä lähes kouluttamattomana koulutti itse itsestään monen alan ekspertin pelkissä eristysselliolosuhteissa.

Kun toisinaan palaa näihin vanhempiin menestysmantereen elokuviin, niin huomaa käsikirjoituksen merkityksen paremmin. On toki kiinni ohjaajistaankin, mutta kyllä melko pitkälle 70-lukua saatiin mennä ennen kuin amerikkalainen elokuva uskalsi enemmän kyseenalaistaa mitä kerrotaan ja murtaa studioiden kahleita.
 

ms.qvist

Jäsen
Suosikkijoukkue
Red Wings, Хокейний Клуб Донбас
Lucio Fulcin Luca il contrabbandiere eli the Naples connection tuli katsastettua ollen samalla ensimmäinen Fulcin ohjaama elokuva jonka katsoin, mikä nyt ei ole mikään ihme, sillä kuten olen aiemmin maininnut, jostain syystä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta italialaiset ohjaajat ja elokuvat eivät ole sytyttäneet minua. Tämän vuoden puolella olen tehnyt tutkimusmatkoja italialaisten elokuvien pariin tavanomaista enemmän ja ehkäpä hiukan laajemmalla otannalla - aiemmin kyse on lähinnä ollut italo-westerneistä sekä Pasolinin tuotannosta.

En nyt viitsi ryhtyä ihan lyttäämään Fulcin leffaa, mutta kokonaisuutena se oli minusta hiukan epätasainen - tai oikeastaan melkoisen epätasainen - trilleriksi tai gansterielokuvaksi. Parhaimmillaan Fulci sai pidettyä yllä oivallisen hyvin jännitettä ja toiminta oli perusteltua ja väkivalta uskottavaa - tosin toteutukseltaan joissain kohdin hiukan kökköä mutta tästä huolimatta perusteltua ja uskottavaa ja sellaista, jollaista sen voi kuvitellakin olevan vastaavissa tilanteissa. Mutta toisaalta elokuvan suuri heikkous on minusta se, että Fulci ei saanut edes sen lyhyessä ajassa pidettyä yllä kokonaisvaltaista jännitystä vaan useammassa suvantokohdassa jännitys laski ja tapahtui selkeä notkahdus alaspäin, jossain ensimmäisessä Kummisedässä tällaista ei tapahtunut edes suvantovaiheissa vaan niihinkin oli saatu puettua tiivis ja odottava ja voimallinen tunnelma, sellainen mikä kantoi yli koko kohtauksen tai kohtausten jakson kunnes oli aika palata tiukempaan toimintaan. Mutta ei Kummisetää ja Fulcin elokuvaa nyt muutoinkaan kannata ryhtyä vertailemaan, Coppolan elokuva nyt on klassikko, jota Fulcin elokuva ei minusta ole.

Parhaiten elokuvassa toimivat muutamat toimintakohtaukset, joissa jännitettä oli oivallisella tavalla ja joiden toteutus oli kokonaisuus huomioiden hyvällä tasolla. Ja sanotaanko, että elokuvan loppupuoli oli ehkäpä hiukan toimivampi kokonaisuutena jossa "vanhojen partojen" operointi toi miellyttävän vivahteen elokuvaan ja tässä kokonaisuus saatiin pidettyä hyvin kasassa. Ja samalla kohtaus oli perusteltu ja toteutukseltaan hyvällä tasolla. Toinen mikä oli hyvällä tasolla oli se brutaalin väkivallan toteuttaminen ja näyttäminen (vaikka toteutus teknisesti oli paikoin kökköä), jossa kävi ilmi hyvin selville rikollisen maailman raadollisuus ja rajuus.

Sanotaan kuitenkin, että paljon huonomminkin tämän reilun puolitoista tuntia olisi voinut käyttää, joten ihan hutiostos Lucio Fulcin elokuva ei ollut, elokuva jossa Fabio Testi näytteli pääosaa. Ja ehkäpä merkittävin ansio elokuvalla minulle oli se, että se avasi omalta osaltaan yhden oven lisää italialaisten elokuvien maailmaan.

vlad.
 

winston

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Jos pieni pilkunnusaisu tässä kohtaa sallitaan, niin Ganz on sveitsiläinen näyttelijä.

Toisaalta alkuperäinen sankarikin oli itävaltalainen. Noah oli tosiaan niin paska, että lähdin pois teatterista ennen kuin tunti tuli täyteen.
 

Girardi #5

Jäsen
Suosikkijoukkue
NY Rangers ja Kalapa
Emännän kanssa luettiin taas toista raamattua "101 kauhuelokuvaa, jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään" ja sieltä vuorossa oli nyt: El espinazo del diablo, eli The Devil`s Backbone.

IMDb näyttää arvosanan 7,5 ja ohjaajana lukee Guillermo del Toro, eli hyvältä näyttää toistaiseksi.

Mutta totuus oli ihan toinen, genrenä piti olla kauhu mutta tämä olikin suorastaan pelkkää draamaa ja keskittyi ihan liikaa ihmissuhteisiin Espanjan sisällissodan aikaan tässä syrjäisessä "turvakodissa".

Ehkä ei oltu sitten tarpeeksi draama-tuulella varsinkin kun odotettiin kauhua, mutta arvosana vain 6.

Leffan nimi "The Devil`s Backbone" -mainittiin kerran, ei vaan liittynyt mitenkään kyseisiin tapahtumiin.
 

ms.qvist

Jäsen
Suosikkijoukkue
Red Wings, Хокейний Клуб Донбас
Mel Brooks ja Silent Movie eli suomennettu nimellä Pähkähullujen paratiisi.

Millaiset odotukset minulla oli v. 1976 valmistuneeseen mykkäelokuvaan?

Elokuvataiteen varhaiskauden mykkäelokuvista pidän todella paljon, vaikka katsonkin niitä nykyään aivan liian vähän - niissä on edelleen jotain taikaa, joka viehättää minua. Kenties tämä taianomaisuus on peruja lapsuudestani ja ajasta jolloin kasvoin näiden mykkäelokuvien parissa ja suuria suosikkejani oli Chaplin, Buster Keaton ja muut kumppanit. Mutta että mykkäelokuva ja 70-luvulla?

Kieltämättä ensimmäiset minuutit oli pienoista hakemista, koska kaiken aikaa jotenkin alitajuisesti odotti sitä, että milloin joku heistä avaa suunsa - no sitä sai odottaa todella kauan aikaa, eikä tuolloinkaan kukaan päätähdistä näin tehnyt. Se yksi repliikki elokuvassa "No" oli hyvin symbolinen ja oivallinen tehokeino - etenkin kun huomioi kuka sen sanoi ja millaisena hetkenä. Odottamaton kuin piiskan sivallus!

Niin kun pääsin sisään elokuvaan eli parissa kolmessa minuutissa tunsin kuin olisin elänyt lapsuuttani ja katsellut mykkäelokuvatähtien paraatia mutta vaan väreissä! Se taianomaisuus tarttui minuun jälleen ja sain todella paljon irti näyttelijöiden ilmeistä ja eleistä ja niistä pienistä vivahteista ja nyansseista jotka äänielokuvassa kenties hautautuvat dialogin alle. Tarkastelin elokuvaa uusin silmin ja mitä pidemmälle se eteni niin sitä syvällisempänä sen näin, se ei ollut enää komedia vaan se alkoi silmissäni olla kunnianosoitus menneiden aikojen mykkäelokuville ja niiden tähdille!

Näyttelijöistä suurimmassa roolissa oli tietty Mel Brooksin (Mel Funn) johtama kolmikko ja heistä minuun iski parhaiten ja oivallisimmin, ei Brooks itse, vaan mulkosilmäinen Marty Feldman! Hänen ilmeet ja eleet olivat todella jysäyttävät ja odotin suurella mielenkiinnolla ja innolla hänen jokaista hetkeä ruudussa, aivan kuin olisin uppoutunut jonnekin kadotettuun aikaan ja olisin ollut etsimässä sitä... Mutta ei muu kaksikko kolmikosta huono ollut, traaginen hahmo Mel Funn (Brooks) oli koskettava ja lopulta sankarilliseen rooliin ryvettymisen jälkeen nouseva ja kaksikkoa tuki oivallisesti - joskin hetkittäin paitsioon jääden - Dom DeLuise Dom Bellinä, mutta oli hänelläkin hetkensä tässä oivallisessa kunnianosoituksessa!

Vaikka yllä esille nostettu kolmikko oli suurimmassa ja tärkeimmässä roolissa niin itse asiassa elokuva oli kokonaisuutena muidenkin roolien osalta hyvin tasapainoinen kokonaisuus ja he jotka näyttelivät itseään olivat oivallisia ja ilmeikkäitä itseään rooleissaan - Newman oli pilkesilmäkulmassa hymyilevä oma itsensä!

Elokuva oli kaunis, miellyttävän värikäs, tasapainoinen ja harmoninen kokonaisuus jonka parissa aika vierähti todella mainiosti ja joka palautti minut hetkeksi menneisiin aikoihin. Hienoa!

vlad.
 

Osmo Rapeli

Jäsen
Suosikkijoukkue
Kuusijuhla - Sex Festival
HUOM! SISÄLTÄÄ SPOILEREITA ELOKUVASTA APINOIDEN PLANEETAN VALLANKUMOUS.

Tyhmä suomennos btw, kun vallankumous on jo tullut...

Kävin tuoreimmassa apinaleffassa perjantaina. Kyllä täytyy sanoa että pettymys oli melkoinen, etenkin kun näin leffasta pelkkiä ylistysotsikoita (arvosteluja luen kokonaisuudessaan yleensä vasta jälkikäteen).

Pidin nimittäin ensimmäisestä leffasta melkoisesti, ja vaikka tässä tavallaan päästiin ottamaan komeampia ja messevämpiä harppauksia, niin kyllä oli puuduttava kokonaisuus. Kiteytettynä leffasta olisi voinut ottaa 45 minuuttia halauksia, kättelyitä ja piirustusvihkon katseluja pois niin potentiaalinen ja hyviä ainesosia sisältänyt juoni olisi toiminut mielestäni paremmin.

Tämä leffa kertoo muusta asiasta kuin minusta, mutta on sanottava tässä se, että en ole mikään kärsimätön elokuvankatsoja. Barry Lyndonit ja Mantšurian kandidaatit sekä vastaavat hidastempoiset elokuvat sisältävät monia pitkiä tuijottelukohtauksia, mutta tässä elokuvassa ne puuduttivat ihan liikaa. Ne olivat turhan alleviivaavia (vähemmälläkin ymmärsin, että nyt on kyse surusta tai suurista tunteista tai pohdinnasta) ja välillä ihan irtonaisia (esim. ihmispäähenkilön ottopoika oli kokonaisuuden kannalta aika turha hahmo). Kun juonen odotti etenevän, halailtiin vielä, ja vielä, ja vielä.

Pari kohtausta olisin jättänyt mielelläni kokonaan vaikka dvd:n extramateriaaliksi. Piirustusten katselu orankijättiläisen kanssa...turhaa. Useampi hei hei ja menen nyt...turhaa. Antibiootin antaminen Caesarin vaimolle oli turhan irrallinen osa...asevarastolla käyminen kaksi kertaa olisi myös voitu yhdistää vaikka yhdeksi kohtaukseksi. Aseiden löytyminen apinoille olisi voitu typistää...nyt siellä palloiltiin pari kertaa...jotenkin jämähti.

Parasta juonessa oli se, että toivo ja sattumien ja väärinymmärrysten kautta sukset menivät ristiin silloinkin, kun ei yrittämällä yritetty sotaa. Se olisi silti pitänyt saada liukkaammin eteenpäin. Siinä vaiheessa kun sähkövoimala oltiin saamassa kuntoon ja ihmiset roudasivatkin aseita (ja Koba näki), olisi saatu konflikti vaikka ilman Koban petturuutta, joka tosi oli omalla tavallaan tämän juonen yksi pääjuttuja. Itse olisi voinut selvitä pelkällä ihmisen pahuudellakin...tai ihmisen hölmöilyllä, vaikka Koba ei olisi ns. petturoinut, ainoastaan sooloillut.

Tykkäsin myös kohtauksesta, jossa ennakkoluuloinen ihmisjäsen haukkuu apinat yhteistyöstä huolimatta ja muistuttaa ystäviään kuolleista perheenjäsenistä. Voimakas kohtaus.

Ja kyllä, apinoiden ilmenäyttely on saatu ihan huikeaksi. Sitäkin kuitenkin vietiin turhilla kohtauksilla venytykseen asti.

Hyvät ainekset, paljon odotusarvoa väsyneempi lopputulos. Olisi kaivattu vähemmän alleviivaavaa ja lyhyempää painoarvoa tunnekohtauksille, pikkuisen lisää draivia toimintakohtauksiin. Kaupunkinäkymät olivat upeita.

Toivottavasti kolmas osa onnistuu paremmin. 5/10.
 

Ted Raikas

Jäsen
Suosikkijoukkue
SaiPa
Mutta totuus oli ihan toinen, genrenä piti olla kauhu mutta tämä olikin suorastaan pelkkää draamaa ja keskittyi ihan liikaa ihmissuhteisiin Espanjan sisällissodan aikaan tässä syrjäisessä "turvakodissa".
Itse muistaakseni pidin tuosta elokuvasta ja siinä oli ihan riittävästi horror-elementtejä. Muutenkin pidän Del Toroa enemmän dark fantasy -ohjaajana, kuin varsinaisena kauhuelokuvien tekijänä, vaikka niitä elementtejä nyt elokuvistaan usein löytyykin. Perusta on kuitenkin enemmän fantasian ja sadun puolella ja esim. mainio Pan's Labyrinth on myös paljolti draama ja liikkuu usealla eri tasolla. Devil's Backbone on sen selkeä sisarteos, ei tosin ihan niin onnistunut, mutta muistikuvieni perusteella hieno elokuva yhtä kaikki.
 

ms.qvist

Jäsen
Suosikkijoukkue
Red Wings, Хокейний Клуб Донбас
Alexi Tan: Blood brothers (Tian tang kou).

En ole kovinkaan montaa kiinalaista elokuvaa nähnyt (enpä kyllä pahemmin ns. Hongkong tuotantoakaan, Fruit Chanin Dumplings on niitä harvoja jotka olen nähnyt) vaikka olenkin jo pidemmän aikaa nauttinut aasialaisten elokuvien omanlaisesta maailmasta. Itse asiassa Blood brothersin tiimi on ilmeisesti monikansallinen pitäen muassaan kiinalaisten oheen myös hongkongilaisia ja onko jopa taiwanilaisilla osuutensa leffassa, jollei muuta niin Qi Shun roolin myötä.

Blood borthers on siis ensimmäisiä kiinalaisia elokuvia jotka katsoin. Olen kyllä perehtynyt siihen, että siltä suunnalta tulee hyviäkin elokuvia laidasta laitaan mutta jostain syystä kiinalaiset elokuvat ovat jääneet aiemmin paitsioon. Hienoa on se, että tässäkin elokuvassa kohtuullisen rohkeasti käsiteltiin teemaa ja kyseessä oli yllättävänkin brutaali gangsterielokuva sopivalla vivahteella draamaa ja syvällisempää kerrontaa, joka toi elokuvaan lisää vahvuutta ja antoi henkilöhahmoille lihaa luiden ympärille.

Tietyssä mielessä tarina on yksinkertainen kertomus veljeydestä, toveruudesta ja ystävyydestä ja siitä kuinka suurkaupunki vie ihmisen mennessään ja haaveiden maailman saavuttaakseen ihminen ajautuu tekoihin jotka toisessa ympäristössä olisivat olleet puistattavia, kuka kokee tämän voimallisemmin ja kuka taasen kykenee uppoutumaan elämään suurkaupungin myllerryksessä aivan toisella tavalla - on kuin kala vedessä siinä. Raadollinen elämä paljastaa kuitenkin julmuutensa ja häiköilemättömyytensä, hiljalleen eri henkilöiden välille alkaa syntyä jännitteitä itse kunkin arvioidessa tekojensa oikeutusta omasta näkökulmastaan lähtien. Lopulta veli käy veljeä vastaan ja ystävä ystävää vastaan - ei ole enää veljiä eikä ystäviä, he menettävät merkityksensä julmassa ja brutaalissa maailmassa, jossa oman edun ajaminen, petturuus ja moraalikäsitysten ristiriitaisuus ovat kaiken aikaa läsnä.

Kiinalaiset näyttelijät ovat minulle pääsääntöisesti kaikista yhteyksistä tuntemattomia, joku nimi on artikkeleissa ja arvosteluissa noussut esille mutta Blood brothersin näyttelijäkaartista oikeastaan kaikki olivat minulle ennalta tuntemattomia. Oikeastaan tämä toi kuitenkin mielenkiintoisen lisäaspektin tarinaan, näyttelijät olivat tuntemattomia joten ei ollut odotuksia ja näin heitä saattoi arvioida tavallaan "puhtaalta pöydältä". Pidin kokonaisuudesta ja loppujen lopuksi pääosien näyttelijätyö oli varsin tasapainoinen ja harmoninen kokonaisuus, ehkäpä miellyttävimmät olivat Qui Shu roolissaan Luluna ja toisaalta vastaavasti Ye Liu brutaalina ja väkivaltaisena Da Gangina ja hänelle 30-luvun Shanghai oli omiaan paikka toteuttaa omaa unelmaansa nousta arvostettuun asemaan ja saavuttaa jotain omalla häikäilemättömällä toiminnalla. Daniel Wu Ah Fenginä oli rauhallinen ajoittain etäinen ja maltillinen, joka huojui oikean ja väärän rajalla astuen toisinaan rajan yli, pakosta tahi vapaaehtoisesti. Daniel Wu oli jo aiemmin minulle tuttu William Xu'na Europa Reportista.

Kaikkiaan Blood brothers oli miellyttävä ja viileä gangsterielokuva 1930-luvun Shanghaista ajalta ennen japanilaismiehitystä. Suosittelen!

vlad.
 

ms.qvist

Jäsen
Suosikkijoukkue
Red Wings, Хокейний Клуб Донбас
The Raid: Redemption on walesilaissyntyisen Gareth Evansin ohjaama ja käsikirjoittama trillerin ja toiminta- sekä rikoselokuvan risteymä, joka sai varsin suuren kohun aikaan tuossa jokunen vuosi sitten ja nyt viimein kyseinen leffa tuli katsottua - seuraavaksi muutama sana siitä.

The Raid: Redemptionin idea on hyvin pitkälle sama kuin Dreddin idea, jonka tässä taannoin katsoin. Poliisit/lainvalvojat ryhtyvät puhdistamaan rikollisten miehittämää rakennuskompleksia ja seurauksena on pienimuotoinen sota poliisien/lainvaljovien ja rikollisten sekä heidän johtonsa välillä - sota jossa ei kaihdeta kovia otteita ja vastustajan väkivaltaista tappamista. Mutta siinä missä Dredd oli minusta näyttelijätyöltään persoonaton (pl. Ma-Ma) ja jossa oli vaikea saada tuntumaa näytteijöistä ja hyvin vaikeaa samaistua heihin on tilanne Raidissa aivan toinen oman kokemukseni mukaan. Raidissa näyttelijöistä kasvaa persoonia, heissä on hyviä ja huonoja puolia ja Raidin kohdalla myös pahojen "rivimiehissä" on erilaisia persoonia, osaan on jopa mahdollista samaistua ja heidän kohtalonsa kiinnostaa - vaikka se on tavallaan tiedossa ja odotettavissa oleva, on kuitenkin halu ja kiinnostus nähdä kuinka tilanteeseen edetään ja millainen se on. Tässä suhteessa Raid siis eroaa selvästi edukseen Dreddiin verrattuna ja kohoaa sen yläpuolelle.

Jos Raidissa jo rivimiehistä löytyy persoonia ja samaistumisenkohteita niin yhtälailla heitä löytyy niin poliiseista kuin myös näiden "pahojen" johtohenkilöistä. Heissä kaikissa on persoonallisuutta ja heidän kohtalonsa kiinnostaa, kuka selviää ja kuka ei ja mitä kaikkea tämä kompleksinen tilanne lopulta pitää sisällään. Tietyt asiat käyvät selville on ennen elokuvan loppua, kaikki ei ole sitä miltä se näyttää, mutta tämän tien kulkeminen loppuun saakka on kuvattu mielenkiintoisella tavalla ja katsojana halusin nähdä millaisen tien kautta Evans (myös leffan käsikirjoittaja) pääsee elokuvan loppuun ja millaiseksi hän sen lopulta rakentaa. Loppu ei ehkäpä noussut sille tasolle mille elokuva parhaimmillaan nousi mutta tästä huolimatta niihin viimeisinkiin minuutteihin oli saatu laadittua jännitystä ja draamaa ja ihmiset - olivatpa he hyviä tai pahoja (suhteellinen käsite) tekivät lopulta valintoja omista lähtökohdistaan eivätkä olleet valmiit hylkäämään omia joukkojaan. Lopulta monelle se "oma maailma" oli se johon halusi jäädä, jota ei halunnut hylätä missään nimessä.

Elokuva oli väkivaltainen ja se oli kuvattu armottomalla tavalla. Oikeastaan ainoa mikä toisinaan häiritsi oli elokuvan itämaisin kamppailulajein suoritetut taistelukohtaukset, jotka paikoin olivat liian pitkiä vaikkakin koreografisesti hyvin toteutettuja. Toisaalta näissä kohtauksissa tiettyjen hahmojen persoona pääsi oikeuksiinsa ja Mad Dog (Yayan Ruhian) oli todellakin nimensä arvoinen ja eräs viimevuosin vittumaisimmista rikollishahmoista, joihin olen leffoissa törmännyt. No eipä sillä, ei koko rakennuksen johtaja mikään "kultapoju" ollut vaan brutaali otteissaan - inhottava mutta samalla kiehtova persoona.

Ylläolevasta jokainen voi varmaan päätellä, että minä pidin Raid: Redemptionia Dreddiä parempana ja toimivampana elokuvana ja sen parissa aika sujahti todella hyvin ja elokuva oli mielenkiintoinen kokemus ja elokuvassa näkyi häivähdyksenomaisesti tuulahdus toisesta kulttuurista.

vlad.
 

ms.qvist

Jäsen
Suosikkijoukkue
Red Wings, Хокейний Клуб Донбас
Kauan siihen menikin kunnes vihdoin ja viimein sain katsottua Coenin veljesten the Big Lebowskin, kyseinen filmi on pyörinyt hyllyssäni jo pidemmän aikaa - enää edes muista kuinka kauan aikaa ja muutenkin tämä elokuva on ollut "must see" -listalla jo hyvin kauan aikaa.

Tätä mustaa komediaa - sellainen se todellakin on - voi kuvata parilla sanalla ja itse asiassa ne riittäisivät koko elokuvan arvosteluksi: oivaltava ja raikas!

Vaikka leffalla on ikää jo reilusti yli vuosikymmenen, on se edelleen oivallinen osoitus Coenin veljesten oivaltavuudesta ja rohkeudesta! Kyseessä ei ole mikään harmiton komedia vaan elämän absurdeihin käänteisiin väkevästi pureutuva kornejakin aiheita oivallisesti käsittelevä komedia inhimillisestä elämästä. Elokuvasta on varmasti lausuttu riittämiin ylistyssanoja, joten niitä on oikeastaan aivan turha toistaa - kyseessä on ehdottomasti eräs oivaltavimpia ja mielenkiintoisimpia mustia komedioita joita olen tässä viimeisimpien vuosien aikana nähnyt. On toki oltava rehellinen ja todettava, että olen nähnyt niitä aivan liian vähän.

Komedia ei ole mikään helppo elokuvataiteenlaji, liian usein siinä mennään aidan yli matalimmalta kohtaa. Pääsääntöisesti komediat eivät minua erityisemmin kiinnosta, poikkeuksellisesti voimakkaan yhteiskuntasatiiriset komediat tai arvoja voimakkaasti kyseenalaistavat komediat sekä komedian alalajeista juuri mustat komediat, jollaisena the Big Lebowskia ehdottomasti pidän. Perinteinen pieru ja pissa ja kakkahuumori ei pidemmän päälle jaksa minua naurattaa vaan mielelläni kierrän ne kaukaa. No, ehkäpä joku yksittäinen kyseisen tyypin komedia on toisinaan piristävää katsoa mutta pääsääntöisesti tunnen itseni typeräksi niitä katsoessani.

Tietyssä mielessä the Big Lebowski oli myös kiehtova elokuvana sen tähden ettei sitä katsoessaan voinut olla aivan varma kuinka se päättyy - millaisen lopun Coenin veljekset siihen saavat rakennettua ja kuinka yllätyksellinen se on ja pitääkö se sisällään mitään erityislaatuista koukkua. Minusta leffan loppu ei ollut helpoin mahdollinen, siinä ei ylitetty aitaa matalimmalta kohdin vaan loppuunkin oli saatu muodostettua omanlaisensa kerronnallinen koukku eikä se päättynyt "Duden" kannalta ikävimmällä mahdollisella tavalla - jollaisella tapaa sen olisi voinut kuvitella päättyvän. Toisaalta "poor" Donny...

Donnyn hautajaiset rakastamansa meren äärellä olivat - ikimuistoiset - ainakin Dudelle! Pidin kohtauksen rakenteesta vaikka se tavallaan oli ennustettavissa oleva kun näki asetelman ja tilanteen, jotain sellaista oli odotettavissa mutta silti se hykerrytti ja nauratti minua. Duden ilme oli vertaansa vailla!

The Big Lebowski on oivaltava ja kietova ja taatusti useita katselukertoja kertävä elokuva!

vlad.
 

IcyPredator

Jäsen
Suosikkijoukkue
Pelicans, 49ers
The Big Lebowski on oivaltava ja kietova ja taatusti useita katselukertoja kertävä elokuva!
Samaa sarjaa on mielestäni myös Coenien tekemä Burn After Reading. Oivaltavaa mustaa huumoria, mutta ei kuitenkaan yhtä sympaattinen kuin Big Lebowski.

Viime vuosien parhaimpia mustia komedioita on kyllä Four Lions, joka kertoo wannabeterroristeista briteissä.
 

ms.qvist

Jäsen
Suosikkijoukkue
Red Wings, Хокейний Клуб Донбас
Katsoin Janus Metzin dokumentin Armadillo vihdoin ja viimein, ja jos vertailisin tätä tanskalaisten näkemystä Afganistanin sodasta Tim Hetherington ja Sebastian Junger näkemykseen dokumenttielokuvassa Restrepo (josta aiheesta kirjoitettu kirja oli minusta olennaisesti parempi), niin pidän Metzin näkemyksestä huomattavasti enemmän mitä Hetheringtonin ja Jungerin. En kuitenkaan koe, että tämä tunne johtuisi jollain tapaa siitä, että tanskalaiset ovat pohjoismaalaisia ja vastaavasti Restrepon sotilaat olivat amerikkalaisia - tällä tekijällä ei mielestäni ole tekemistä sillä asialla, että Metzin näkemys tuntui mielenkiintoisemmalta ja aidommalta.

Armadillossa näki hyvin konkreettisella tavalla sen, että videopelisukupolven poikien jouduttua Afganistaniin käsitys sodasta muuttui raadollisemmaksi, toisaalta se näytti nostaneen nuorukaisissa pintaan sellaisia tunteita joita he eivät välttämättä aiemmin mieltäneet itsessään olevan. Konkreettisella tavalla tämä tuli esille parissa kohtaa, voimakkaimmin siinä vaiheessa kun joukot joutuivat suhteellisen rajuun tulitaisteluun talebanien kanssa, mikä päättyi sitten hyvin teurastuksenomaiseen talebanien tappamiseen ojan pohjalle. Toisaalta tämä tuli myös esille kohdassa, jossa Kim totesi koiran ampumisen olevan vaikeampaa mitä talebanin ampumisen. Epäinhimilliseksi määritellyn vihollisen - talebanien - tappaminen oli siis helpompaa kuin koiran ampuminen ja voisin vetää sen johtopäätöksen, että ainakin sillä hetkellä talebanin tappaminen ei aiheuttaisi niin suuria tunnontuskia mitä koiran ampuminen.

Ja vaikka yllä kirjoitin "teurastuksenomaiseen talebanien tappamiseen..." niin en kuitenkaan millään muotoa ryhdy syyllistämään näitä tanskalaissotilaita teosta vaan epäilemättä sellaisessa tilanteessa sitä itsekin voisi toimia samoin ja tappaa kylmänviileästi viholliset ojan pohjalle jos vähänkään näyttää siltä, että he voivat olla uhkatekijä ja ettei heitä kannata "roudata" sieltä minnekään muualle. Tappaminen kyseisessä paikassa oli siis perusteltu toimenpide. Toisaalta ymmärrän, että tapauksesta nousi kohu Tanskassa eikä sotilaiden toimintaa pidetty hyväksyttävänä, mutta aina kuitenkin tulisi huomioida tietyllä tapaa tilanne ja siitä johtuvat tekijät ja kuinka ne voivat johtaa epätoivottavaan käyttäytymiseen. Lojaaliuskysymyskin on mielenkiintoinen - kuka meni kertomaan tapahtuneesta ja miksi? Oliko kyse rehentelystä mikä kääntyi sitten itseään vastaan vai omantunnontuskien aiheuttamasta teosta?

Mielenkiintoista, että varsin moni dokumentin avainhenkilöistä palasi Afganistaniin tai aikoo tai haluaa palata sinne (siis dokumentin teon eli v. 2010 jälkeen).

vlad.
 

Tadu

Jäsen
Suosikkijoukkue
Україна
Samaa sarjaa on mielestäni myös Coenien tekemä Burn After Reading. Oivaltavaa mustaa huumoria, mutta ei kuitenkaan yhtä sympaattinen kuin Big Lebowski.

Viime vuosien parhaimpia mustia komedioita on kyllä Four Lions, joka kertoo wannabeterroristeista briteissä.
Asiallista tekstiä vladilta koskien erästä suosikkielokuvaani Big Lebowskia, ja tästä myös samaa mieltä. Burn After Reading ja Four Lions ovat myös hauskoja.
 

ms.qvist

Jäsen
Suosikkijoukkue
Red Wings, Хокейний Клуб Донбас
Samaa sarjaa on mielestäni myös Coenien tekemä Burn After Reading. Oivaltavaa mustaa huumoria, mutta ei kuitenkaan yhtä sympaattinen kuin Big Lebowski.

Viime vuosien parhaimpia mustia komedioita on kyllä Four Lions, joka kertoo wannabeterroristeista briteissä.

Tästäpä ei ole pitkä aika kun katsoin Coenin veljesten Burn After Readingin, mikä sekin oli ihan ok mustaksi komediaksi mutta minusta Big Lebowskiin verrattuna hiukan epätasaisempi elokuvana. Siihen ei saatu mukaan aivan samanlaista kieroutunutta huumoria mitä Big Lebowskiin mutta ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva jonka parissa aika kului todella mukavasti.

Pitänee ryhtyä etsimään mainitsemaasi Four Lions leffaa, olen itsekin lukenut siitä oivallisia arvioita ja sen on sanottu käsitelleensä aihepiiriä kirpeän terävästi ollen hyvin tasapainoinen kokonaisuus. Jostain syystä on vaan jäänyt ostamatta vaikka muistelen sitä aikoinani tutkineeni ja tuumailleeni kannattaisiko ostaa vai ei. Pistetään listalle!

vlad.
 

Kulttimörkö

Jäsen
Suosikkijoukkue
JYP ja maajoukkueet
Katsoin vihdoin ja viimein Pain & Gain -leffan. Tämä perustuu tositapahtumiin ja vaikka tositapahtumat ovatkin osittain todella karmeita (mm. paloittelumurhia) niin leffaan on sopivasti ujutettu mustaa huumoria. Luonnollisesti tämäkin tositapahtumiin perustuva elokuva ottaa artistisia vapauksia muokaten tapahtumia ja hahmoja. Tahatonta huumoria (jota ilmeisesti nämä tunarit oikeasti tekivät) ja ihan hauskoja one-linereita tämä leffa sisältää mutta myös ajan hengen ja päähahmojen osalta motiivi on tuotu hyvin esille. Ei ajatuksena ilmeisesti olla mennä niin pitkälle kuin menivat mutta asiat vaan ajautuivat siihen pisteeseen. Ja kuitenkaan ei sympata liikaa murhamiehiä.

Hyvä elokuva, minä ainakin tykkäsin.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös