Parikin aukkoa tuli paikattua taannoin:
Vuoden 1957 12 Angry Menissä 12 valamiestä kokoontuu pohtimaan nuoren pojan suorittamaa isäntappoa suljettujen ovien taakse yhteen huoneeseen. Klassikkohan tämä taitaa olla tämäntyyppisissä elokuvissa, joissa näyttelijöiden suoritusten ja heidän välisen pelkän dialogin voimin intensiteettiä kasvatetaan. Lisäksi ohjaaja Sidney Lumet kuvaa alkujaan paljon ylhäältä päin ja laajoin otoksin, mutta elokuvan edetessä kuvakoot pienenevät ja kamera laskeutuu jatkuvasti lähemmäksi silmien tasoa. En huomannut kikkaa katsoessani muutoin, kuin että ärsytti satunnaiset dramaattiset lähikuvat varsinkin jännitteiden kiristyessä. Harrastanut vastaavanlaista myöhemmissäkin elokuvissaan (Network esim), joskin kamera on esimerkiksi joko lähentynyt kuvattavia elokuvan kuluessa tai jatkuvat kamera-ajot kohtauksesta toiseen ovat lyhentyneet siten, että lopussa seistään lähinnä paikallaan.
Vaikka elokuvasta varmasti löytyy paljonkin aukkoja, joita jo tuona aikana edes jonkinlaisella teknisellä rikostutkinnalla oltaisiin voitu varmentaa, niin kyse ei oikeastaan ole poliisien ammattitaidottomuudesta. Elokuvassa pyritään perustelemaan hieman selustaa suojaten tuotakin pulmaa. Mutta pikemminkin pureudutaan valamiesten arvomaailmoihin, joita paikoin ohjaa tervehenkinen skeptisyys, mutta toisaalta myös jääräpäinen omaan totuuteen luottaminen eli silkka henkilökohtaisuus. Periaatteessa kissa nostetaan pöydälle vasta, kun kaikki valamiehet pakotetaan tutkimaan tilannetta mahdollisimman monesta näkökulmasta, erilaisia tapahtumakulkujen mahdollisuuksia punniten. Toisin sanoen ihmiselle monesti melko epäluonnollisista näkökulmista, kun yleisesti tupataan ajattelemaan, että joko on jotain mieltä tai ei ole mitään mieltä, asia kuin asia. Argumentaatiokilpailuna oikein viihdyttävä. Ironisinta on, että se lopullinen totuus nuoren miehen syyllisyydestä jää kuitenkin yhä seikkailemaan varjojen maille. Tai sitten ei, riippuu kuinka paljon keskusteluun uppoutuu.
Birdman of Alcatraz vuodelta 1962 kertoo Alcatrazin yhden tunnetuimman vangin elämänkerran pienoiskoossa. Sellainen varsinkin nykyään tunnettua formulaa noudattava Oscar-tärppihän tämä vähän on, mutta pitkän uran tehnyt ohjaaja John Frankenheimer tunnettiin kuitenkin vähän särmikkäämpänä tyyppinä muutoin. Robert Stroud oli vangin nimi ja vaikka elokuvassa tämä esitetään hyvinkin sympaattisena, kenties jopa humanistina, niin tosielämässä mies oli ilmeisesti hyvinkin kusipäinen, mutta älykäs psykopaatti.
Mies siis tuomittiin jo nuorena poikana kahdesta murhasta elinikäiseen eristykseen, joten rontti 50 vuotta taisi kulua telkien takana eri laitoksissa. Ennen Alcatraziin siirtoaan mies leikki sellissään lintujen kanssa aikaa tappaakseen ja teki erilaisia kokeita löytääkseen parannuskeinon lintuja vaivaaviin sairauksiin. Silloin lemmikkieläimetkin olivat vielä sallittuja, kuten monenlainen muukin aktiviteetti. Alcatraziin siirryttyään tämä oltiin jo evätty, mutta kirjallisia tuotoksia syntyi, kuten kirja Yhdysvaltojen vankilahistoriasta. Jonkinlaisena rehabilitaation ennakkotapauksena miestä kai tuolloin pidettiin, varsinkin kun tämä lähes kouluttamattomana koulutti itse itsestään monen alan ekspertin pelkissä eristysselliolosuhteissa.
Kun toisinaan palaa näihin vanhempiin menestysmantereen elokuviin, niin huomaa käsikirjoituksen merkityksen paremmin. On toki kiinni ohjaajistaankin, mutta kyllä melko pitkälle 70-lukua saatiin mennä ennen kuin amerikkalainen elokuva uskalsi enemmän kyseenalaistaa mitä kerrotaan ja murtaa studioiden kahleita.