Kieroa, mustaa, mutta silti kuivaa huumoria pisteliäällä ja lyhyen tylyllä dialogilla varustettuna. Sopii brittileffaan mitä parhaiten.
Tämä on niin totta. Kävin teatterissa katsomassa ko leffan, ja olin kyllä ainut joka nauroi, ja useasti. Elokuva vaatii melko erityisen huumorintajun, eikä sarkasmin ymmärtäminen leffan katsomista ainakaan vaikeuta.
Ensi-illoista tuli katsottua R&A:ssa Ben Affleckin Town. Bostonin hurjiin pankkiryöstölukuihin nojaavan päätarinan ja viskin kyllästämän irkkuveren kuohumisen lomaan on saatu inhimillisyyttä ja valintojen vaikeuden punnitsemista melko mukavasti. Vanhempi (?) Affleck vakuutti kameran takana gone Baby gone -leffallaan, eikä tämä kalpene ollenkaan. Intensiivinen parituntinen, jota suosittelen lämpimästi.
Kriitikot ovat taas kliseisesti verranneet tätä suoralta kädeltä Heatiin. Yhtäläisyyksiä ei voi kiistää, mutta miksi ihmeessä Townin pitäisi saavuttaa Heatin klassinen status?
****/*****
Toinen oli Lauri Nursken Veijarit. Kaksi kaverusta viettävät huoletonta elämää, lähinnä baareissa, kunnes toinen rakastuu. Luonnollisesti parhaan ystävän seura ei ole enää ihan niin haluttua, jolloin kaikki keinot otetaan käyttöön kaveruuden "pelastamiseksi".
Leffa yrittää rellestämisen ohessa tarjota syvällisempää tulkintaa kaveruuden merkityksestä ja rakkauden suuruudesta, mutta ei siinä oikein onnistu. no joo, ajoittain ehkä, mutta kokonaisuus on hajanainen. Jotenkin jää sellainen fiilis, että leffa on tehty oikealla kaveriporukalla vain jotta voidaan pitää yhdessä hauskaa.
Mikko Heppilampi ja Antti Luusuanniemi vetävät pääroolit siten, että Luusuanniemi on luonnollinen ja Leppilampi taasen ei. Herroista toinen kun on oikea näyttelijä kun taas toinen keskittyy näyttämään hyvältä, ainakin näennäisesti. Muista rooleista erityismaininta Hennariikka Laaksolalle. tämä pikkulissu on jokaisessa roolissaan todellä ärsyttävä, mutta nyt tulee viidessä minuutissa sellaiset pohjat, ettei parempia ihan heti vedetä.
**/*****
Viimeksi muokattu: