Menestys mitataan liiketoiminnassa rahana ja jos asiaa miettii niin tehdastyössä tietynlainen kaavamaisuus on laadun tae.
Paljon jää varmasti tekemättä hyvän idean elokuvia tai muita tuotantoja tarpeeksi suurilla resursseilla tämän liiketoiminta-ajattelun myötä. Se on harmi.
Hyvä että sitä diversiteettiä on, ja sitä pystyy halutessaan myös hakemaan kääntämällä katseita (pun intended) enemmän muualle kuin ”blockbustereihin”.
Vastaan näihin ydinkohtiin.
Elokuvanteko on ollut tosiaan ihan alusta asti tehdastyötä ja liukuhihnakamaa. Tuote, joka on ennen vanhaan esityskaarensa jälkeen tuhottu tai heitetty jonnekin mätänemään. Mutta elokuvanteossa on melkein alusta asti ollut myös mukana sisäinen konflikti: taide vs. teollisuus, jotka ovat kamppailleet toisiaan vastaan. Mutta nyt Hollywood-tasolla kun elokuvan tuotantokulut ovat 150 miljoonaa, niin teollisuus on selättänyt taiteen täysin. Ja teollisuus merkitsee rutiinia (tai kaavamaisuutta), mikä taas on melkolailla taiteen - eli luovuuden ja vapauden vastakohta.
Jo 80-luvulla, mutta erityisesti 90-luvun loppupuolella varoiteltiin kasvaneista elokuvien tuotantokuluista (*) ja niiden mukanaan tuomista ongelmista. Ja nyt kun elokuvat ja teatterit kamppailevat ihmisten vapaa-ajasta mm. suoratoistoja vastaan, niin kuten 50-luvulla televisiotakin vastaan, niin jälleen aseeksi on otettu tehdä elokuvista "kokemuksia/tapahtumia". Mikä on myöskin näytellyt isoa osaa tuotantokustannusten kasvussa ja että millaista materiaalia tuotetaan.
Tulee ulkomuistista, joten en ihan muista miten nuo budjettihaarukat tarkalleen menivät ja mitkä vuodet tuossa jälkimmäisessä tarkalleen olivat. Vuosina 1996-2001 36,6 prosenttia Yhdysvaltalaisista elokuvista oli budjetiltaan 15-70 miljoonan välimaastossa, eli näitä mid-budget -elokuvia. Vuosina 2018-2023 vain vajaa viisi prosenttia Yhdysvaltalaisista elokuvista oli enää tuossa 15-70 miljoonan välimaastossa.
Juuri nuo mid-budget, eli keskibudjetin elokuvat, olivat niitä elokuvia, joissa nimekäs ohjaaja teki "originaalin" "taide-elokuvan", josta kaikki pitivät. Niin massat kuin esoteerisempien elokuvien ystävät. Mid-budget elokuvissa studiot ottivat "taiteellisen" riskin materiaalin tai ohjaajan kohdalla. He saattoivat saada valtavat tuotot, tai kärsiä tappion jonka heidän kukkaronsa kesti. Etenkin kun pitkässä juoksussa kaikki elokuvat pääsevät aikalailla omilleen. Toki nykyään ei ole enää yhtä elinvoimaisia vhs- tai dvd-markkinoita, mutta eiköhän ne silti pääse... Luulen...
Ilman noita mid-budget -elokuvia esimerkiksi The Matrix ja Heat - Ajojahti olisivat saattaneet jäädä tekemättä. Ja lukematon muukin suosikkielokuva. Robert Eggershän sai harvinaisesti muutama vuosi takaperin 70 miljoonaa Northmaniin vain tullakseen teurastetuksi lippuluukuilla Sonic 2:sen ja Morbiuksen toimesta. Näin valitettavasti samalla osoittaen studioille, että heidän strategiansa tuottaa vähän kärjistäen 150 miljoonan dollarin elokuvasarjoja ja 5 miljoonan dollarin elokuvia kahdelle eri katsojakunnalle on "oikea". Tällä erää.
Noin muuten elokuvia tehdään enemmän kuin koskaan. Ja myös rahaa tehdä elokuvia on tarjolla hyvin, kun toimijoita on niin valtavasti. Alalla riittää töitä ja katsojat tosiaan löytävät itselleen mieluista materiaalia kun viitsivät etsiä. Elokuvia on massoittain tarjolla katsojille kotisohville ja moni laadukas elokuvaparka hukkuu suoratoistoon. Lisäksi ainakin yksi ehdottoman hyvä asia tässä Hollywoodin tuotantostrategiassa on, että mielestäni näiden kansainvälisten "taide-elokuvien" kysyntä ja levitys on parantunut huomattavasti viime aikoina. Joten siinä mielessä diversiteettiä todellakin on tarjolla. Mutta silti sitä haluaisi nähdä mainstream-tason budjetilla toteutettuja persoonallisia ja särmikkäitä elokuvia enemmän. Kuin ennen vanhaan.
Onneksi esimerkiksi A24-studio on ottanut missiokseen tehdä alkuperäisiin tarinoihin pohjautuvia elokuvia, joilla on sanottavaa ja toteuttaa ne keskiluokan budjeteilla. Para-aikaa teattereissa on Alex Garlandin Civil War.
Itsehän siis kanssa katson kaikkea ja rakastan kaikkea, sekä olen aina valmis lähtemään katsomaan mitä elokuvaa tahansa. Mutta nyt kun tarjontaa on valtavasti, niin monesti tulee mietittyä myös, että miten mikäkin elokuva perustelee olemassaolonsa.
EDIT: Hyvä juttu *
NY Times - The Decay of Cinema 1996 .
