Katsoin uudelleen muistin virkistykseksi Mark Rydellin ohjaaman ikääntymisestä kertovan draamaelokuvan On Golden Pond - Kultainen lampi vuodelta 1981. Oli hyvä nyt toistamiseenkin.
Lyhyesti elokuva kertoo vanhemmasta pariskunnasta, joka tulee kesämökille viettämään aikaa keskenään, mutta mökille tuppaa muutakin väkeä kuten heidän aikuinen tyttärensä. Näyttelijälegendat Henry Fonda ja Katharine Hepburn ovat tässä jo uransa ehtoopuolella, mutta kun taitoa on vaikka muille jakaa, niin suorituksissa riittää rutkasti ihmeteltävää. Hahmonsa voisivat olla tuollaisenaan olemassa ihan oikeina ihmisinä kaikkine vikoine, tunteine ja ajatuksineen, mikä ei yleensä tällaisessa hieman teatterimaisemmassa kamassa päde. Tässä draama on kuitenkin jonkin sortin realismiin pyrkivää kaikkia kommunikaation vaikeuksia ja tökeröyksiä myöten. Keskusteluissa on vuoroin rakkautta, vuoroin silkkaa turhautuneisuutta, sekä muita hankalasti kuvattavia tunteita, jotka voivat aiheuttaa jopa aika rajua myötähäpeää. Aina kaikki ihmiset eivät suorapuheisuudessaan tai omassa kuplassaan ymmärrä loukkaavatko he edes ketään, kun kaikki vaan pälpätetään ulos ilman suodattimia.
Joku voisi sanoa hieman ilkeämielisestikin, että tuollaisiahan ne vanhukset ovat, kun tämän tästä ollaan myös kuolemasta ja sen ajankohdasta jauhamassa. Vähän kuin olisi mahdoton hyväksyä sitä missä mennään ja ollaan, sillä jokaisella meistä on oma kellomme käynnissä. Milloin muistellaan menneisyyttä, ihmissuhteiden kiemuroita, tekemättömiä tekoja ja milloin sitten lopulta vaietaan tulevaisuudesta. Jos kaiken selittämisen seassa lopulta edes osataan pukea sanoiksi kaikkea sitä elämänkokemusta mikä on vuosikymmenien kuluessa siunaantunut. Kuoleman pelko voi olla läsnä joka päivä.
Sellainen monen hahmon sielunmaisemia luotaava tutkielmahan tämä elokuva on. Ikääntymisestä ja yleensä vanhenemisen ongelmista ja vaivoista (mm. dementia) tehdään sellaisia huomioita kuin kuka tahansa meistä tekisi, joten tämä sopii hyvin minunkin ikäiselleni, joka on jo alkanut tajuamaan aikamme rajallisuuden. Kukaan ei pysty pakenemaan sitä mitä tämä elokuva esittää, joten se on ihan suositeltavaa katsottavaa myös kaikille niille, joille selvästi hitaampi ja pohdiskelevampi dialogivetoinen draama uppoaa. Ja onhan tässä Henry Fondan tytär Jane Fondakin melko pieneksi jäävässä, mutta tärkeässä sivuosassa!
Henry Fondallehan tämä oli viimeinen elokuva hänen menehtyessä melko pian eli parin vuoden sisään elokuvan valmistumisen jälkeen, mikä tietysti tuo ihan uuden ulottuvuuden elokuvan sisältöön ja sen katsomiseen. Katharine Hepburn ilakoi tämän jälkeen elävien kirjoissa vielä pari vuosikymmentä, mutta kyllähän tuollainen hahmo varmaan ennemmin elääkin, kun janoa siihen vielä on.
Lyhyesti elokuva kertoo vanhemmasta pariskunnasta, joka tulee kesämökille viettämään aikaa keskenään, mutta mökille tuppaa muutakin väkeä kuten heidän aikuinen tyttärensä. Näyttelijälegendat Henry Fonda ja Katharine Hepburn ovat tässä jo uransa ehtoopuolella, mutta kun taitoa on vaikka muille jakaa, niin suorituksissa riittää rutkasti ihmeteltävää. Hahmonsa voisivat olla tuollaisenaan olemassa ihan oikeina ihmisinä kaikkine vikoine, tunteine ja ajatuksineen, mikä ei yleensä tällaisessa hieman teatterimaisemmassa kamassa päde. Tässä draama on kuitenkin jonkin sortin realismiin pyrkivää kaikkia kommunikaation vaikeuksia ja tökeröyksiä myöten. Keskusteluissa on vuoroin rakkautta, vuoroin silkkaa turhautuneisuutta, sekä muita hankalasti kuvattavia tunteita, jotka voivat aiheuttaa jopa aika rajua myötähäpeää. Aina kaikki ihmiset eivät suorapuheisuudessaan tai omassa kuplassaan ymmärrä loukkaavatko he edes ketään, kun kaikki vaan pälpätetään ulos ilman suodattimia.
Joku voisi sanoa hieman ilkeämielisestikin, että tuollaisiahan ne vanhukset ovat, kun tämän tästä ollaan myös kuolemasta ja sen ajankohdasta jauhamassa. Vähän kuin olisi mahdoton hyväksyä sitä missä mennään ja ollaan, sillä jokaisella meistä on oma kellomme käynnissä. Milloin muistellaan menneisyyttä, ihmissuhteiden kiemuroita, tekemättömiä tekoja ja milloin sitten lopulta vaietaan tulevaisuudesta. Jos kaiken selittämisen seassa lopulta edes osataan pukea sanoiksi kaikkea sitä elämänkokemusta mikä on vuosikymmenien kuluessa siunaantunut. Kuoleman pelko voi olla läsnä joka päivä.
Sellainen monen hahmon sielunmaisemia luotaava tutkielmahan tämä elokuva on. Ikääntymisestä ja yleensä vanhenemisen ongelmista ja vaivoista (mm. dementia) tehdään sellaisia huomioita kuin kuka tahansa meistä tekisi, joten tämä sopii hyvin minunkin ikäiselleni, joka on jo alkanut tajuamaan aikamme rajallisuuden. Kukaan ei pysty pakenemaan sitä mitä tämä elokuva esittää, joten se on ihan suositeltavaa katsottavaa myös kaikille niille, joille selvästi hitaampi ja pohdiskelevampi dialogivetoinen draama uppoaa. Ja onhan tässä Henry Fondan tytär Jane Fondakin melko pieneksi jäävässä, mutta tärkeässä sivuosassa!
Henry Fondallehan tämä oli viimeinen elokuva hänen menehtyessä melko pian eli parin vuoden sisään elokuvan valmistumisen jälkeen, mikä tietysti tuo ihan uuden ulottuvuuden elokuvan sisältöön ja sen katsomiseen. Katharine Hepburn ilakoi tämän jälkeen elävien kirjoissa vielä pari vuosikymmentä, mutta kyllähän tuollainen hahmo varmaan ennemmin elääkin, kun janoa siihen vielä on.
