Ei ollut itselläkään kovin kummoisia ennakko-odotuksia, mutta kyllähän tuo pääsi positiivisesti yllättämään ja tuli muutaman kerran naurettua ihan kunnolla. Vaatii kyllä sen, että itse sarja on tullut katottua ja tykkää siitä. Esim. Iiron roolia olisi vaikea ymmärtää ilman sitä.
Mainos
Verkkolehden uusimmat jutut
-
Jukurit kiinnitti kapteeninsa – Piitulainen jatkaa Mikkelissä 11. kaudelleenLue lisää »
-
Patrik Laine hyppää pitkästä aikaa NHL-askiin ensi yönäLue lisää »
-
Puolustajalle harvinaista kunniaa – Atro Leppänen valittiin Liigan marraskuun pelaajaksiLue lisää »
-
Lukon vuoro hankkia NHL-kokemusta: Éric Gélinas Raumalle loppukaudeksiLue lisää »
-
Patrik Bartošák palaa Pelicansiin − "Hän asettaa korkeat standardit niin itselleen kuin joukkuetovereilleen"Lue lisää »
-
Kuumat NHL-väitteet: Connor McDavid nousee voittamaan pistepörssin − NHL:n pitää ottaa mallia NBA:staLue lisää »
Jatkoajan leffakerho
- Viestiketjun aloittaja Paitselo
- Alkaa
- 2 416 697
- 12 327
On muuten käytännössä täsmälleen sama kokemus kyseisestä elokuvasta / minisarjasta. Muistan siis nähneeni telkkarista alun tästä, lopusta sen sijaan en ole varma. Enpä nyt yleensäkään muista kuin parit tapahtumat ja tunnelman, joka kiehtoi ainakin silloin aikanaan. Hankala kyllä uskoa, että se olisi ollut jo 1997 vuonna, mutta kaippa sekin on sitten mahdollista.
En ole tuon jälkeen nähnyt, joten pitääpä yrittää jatkossa kaivella, jos tulee jostain vastaan.
Kuopionkukko
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- KalPa, Red Wings, ManU, Kups
Eikös se yleensäkin näin mene että jos Hesarin arvostelija ei tykkää niin elokuva on todennäköisesti silloin hyvä ja viihdyttävä..
Sitä minä en kyllä koskaan tule ymmärtämään, että miksi kriitikolle nykyaikana annetaan vieläkin jonkinlaista painoarvoa. Eihän ne ole sen kummempia ihmisiä kuin me taviksetkaan. Ymmärrän, jos aikanaan oli tietoa huonosti saatavilla ja kriitikon sana oli enemmän tai vähemmän laki, mutta nykyään ei tarvitse enää kumarrella, saati pahoittaa mieltä, jos se mieli sattuukin olemaan eri. Antaa jengin tuhertaa niitä omia juttujaan vaan ihan rauhassa.
Okei, jos löytyy hyvä kriitikko, jonka kanssa on helppoa olla eri mieltä tai samaa mieltä ja saa sitä kautta ns varmaa tietoa onko elokuvasta johonkin, niin sitten seuraa sellaisia tyyppejä. Ei siinä silloin mitään. Itsellä ei ole mitään suosikkeja tai inhokkeja, kun yleensä kriitikot on lähtökohtaisesti vain huonoja, eivätkä tee kuin työkseen mainosluonteisia tekstejä. Analyysit ja oivallusta vaativat tekstit eivät yleensä lähde heidän kynästään, mutta toisaalta eipä ihmiset sellaisia koskaan ole kaivanneetkaan.
Elonet voi olla väärässäkin jossain asioissa, sillä eihän siellä usein ole listattuna edes kaikkia 90-luvulla tulleita elokuvia. Esimerkiksi Arnoldin Commandosta ensimmäinen merkintä on vuodelta 1998, vaikka se on luonnollisesti sitä ennenkin tullut telkkarista ties kuinka monta kertaa.
No, siinäpä toinen elokuva, johon liittyy selkeä muisto. On nimittäin ensimmäinen toimintaelokuva mitä muistan nähneeni telkkarista. Joskus kesällä tuo on tapahtunut ja ala-asteella olen ollut. Varmaankin puolivälissä ala-astetta. Ja tuohon sitten 1998 ei sovi, vaan pitää olla joitain vuosia aiemmin. Siitä alkoikin rakkaus toimintaelokuviin ja Arskaan. Ei ole tuo rakkaus sammunut vuosien saatossa.
Se on juurikin näin.
Itse tulee YouTubesta katseltua Chris Stuckmannin "arvosteluja", tuntuu hänellä olevan samanlainen leffamaku kuin itselläni.
E. Ja tietenkin täältä löytyy muutamia loistavia kirjoittajia jotka antavat myös hyviä leffa vinkkejä.
Aiemmin siellä oli arvostelijana Mikael Fränti, lienee siirtynyt eläkkeelle. Fräntin tähdet piti kääntää toisinpäin, yksi tähti = parasta viihdettä, ja viisi tähteä = tekotaiteellista paskaa, leffaa ei jaksa katsoa loppuun.
Perinne elää vahvana, Shawshank Redempion (Rita Hayworth - avain pakoon) sai pari vuotta sitten joltakin arvostelijalta (Martta Kaukonen?) muistaakseni vain kaksi tähteä.
Fränti kuoli 2015, ehti tosin siirtyä eläkkeelle.
Antaisin Shawshankille tähden verran enemmän, en vain voi ymmärtää, miten se on saavuttanut niin suuren suosion.
Kriitikoista ja heidän mielipiteistään puheen ollen tuli mieleen Bosley Crowther. Hän oli aikanaan New York Timesin maineikas pääkriitikko. Ihan ulkomuistista vetäen toimi jostain 40-luvun ihan lopusta 60-luvun loppuun lehdessä kriitikkona. Jos vähänkin vanhojen elokuvien triviaa lukenut jostain saitilta, niin nimeen on mahdoton olla törmäämättä. Omasi värikkäitä mielipiteitä ja hienoja näkemyksiä. Omalla panoksellaan oli monia hienoja elokuvia nostamassa valokeilaan ja tasoittamassa hieman joidenkin elokuvantekijöiden uraa. Esimerkiksi Crowther piti eurooppalaisesta elokuvasta, mikä varmasti oli avuksi että heidän elokuvansa saavuttivat Yhdysvalloissa isompaa huomiota.
Mutta sitten tuli Arthur Pennin Bonnie & Clyde siellä ihan 60-luvun lopussa. Crowther muistaakseni lyttäsi elokuvan aika jyrkästi. Hän ei ollut siinä pikajunassa ensireaktioidensa kanssa ihan yksin, mutta siinä missä muut arvostelijat/lehdet asiaa sulateltuaan alkoivat kääntää mielipiteitään ja julkaista oikaisuja / uusia arvosteluja elokuvasta, niin Crowther ei järkähtänyt. Hän vaikutti käyvän jopa jonkinlaista donquijotemaista ristiretkeä Bonnie & Clyde -elokuvaa vastaan. Muiden lehtien kriitikot (mm. Pauline Kael muistaakseni) kritisoivat omilla palstoillaan Crowtheria ja Crowther vastaili pysyen jyrkässä mielipiteessään. Hän ei vain kertakaikkiaan pystynyt sulattamaan etunenässä elokuvan tapaa sensationalisoida väkivaltaa.
Lopulta jotain kautta alkoi liike New York Timesia kohtaan, jossa vaadittiin Crowtherin eroa / vähintäänkin syrjään siirtämistä lehden pääkriitikon paikalta. Ihan katsojakunta mukana vahvasti, mutta liekö siinä ollut tulia puhaltamassa myös nuo muut kriitikot omien mielipidepalstojensa kautta kainoin vihjauksin. Päällimmäisenä perusteena, ettei hän ollut enää ajan hermolla ja näin palvellut lukijoitaan. Samoihin aikoihin hän teilasi muistaakseni toisen klassikon, eli L'Avventuran (?) pahanpäiväisesti myöskin. Joten sitten melko pikaisesti Crowther sai kenkää / siirrettiin syrjään / eläkkeelle.
Ihan kuriositeettina.
Mutta sitten tuli Arthur Pennin Bonnie & Clyde siellä ihan 60-luvun lopussa. Crowther muistaakseni lyttäsi elokuvan aika jyrkästi. Hän ei ollut siinä pikajunassa ensireaktioidensa kanssa ihan yksin, mutta siinä missä muut arvostelijat/lehdet asiaa sulateltuaan alkoivat kääntää mielipiteitään ja julkaista oikaisuja / uusia arvosteluja elokuvasta, niin Crowther ei järkähtänyt. Hän vaikutti käyvän jopa jonkinlaista donquijotemaista ristiretkeä Bonnie & Clyde -elokuvaa vastaan. Muiden lehtien kriitikot (mm. Pauline Kael muistaakseni) kritisoivat omilla palstoillaan Crowtheria ja Crowther vastaili pysyen jyrkässä mielipiteessään. Hän ei vain kertakaikkiaan pystynyt sulattamaan etunenässä elokuvan tapaa sensationalisoida väkivaltaa.
Lopulta jotain kautta alkoi liike New York Timesia kohtaan, jossa vaadittiin Crowtherin eroa / vähintäänkin syrjään siirtämistä lehden pääkriitikon paikalta. Ihan katsojakunta mukana vahvasti, mutta liekö siinä ollut tulia puhaltamassa myös nuo muut kriitikot omien mielipidepalstojensa kautta kainoin vihjauksin. Päällimmäisenä perusteena, ettei hän ollut enää ajan hermolla ja näin palvellut lukijoitaan. Samoihin aikoihin hän teilasi muistaakseni toisen klassikon, eli L'Avventuran (?) pahanpäiväisesti myöskin. Joten sitten melko pikaisesti Crowther sai kenkää / siirrettiin syrjään / eläkkeelle.
Ihan kuriositeettina.
Itse kyllä arvostan kriitikoiden mielipiteitä, mutta en kuitenkaan niin että kaikki heidän kirjoittamansa arvostelut olisivat automaattisesti objektiivista faktaa.
Mutta kyllä kriitikoiden tekstit auttavat itseä elokuvan valitsemisessa. Etenkin kun uutta elokuvaa pukkaa joka vuosi vain enemmän ja enemmän, valinnanvaraa on mahdottoman paljon.
Olen tykästynyt Rotten Tomatoesiin kun haen infoa leffoista. Sivustolla näkyy selkeästi erikseen vahvistettujen kriitikkojen arviot keskiarvona (Tomatometer), sekä yleisön arviot keskiarvona (Audience Score), omina lukuinaan. Kriitikkojenkin joukossa on väkeä aina isoimmista sanomalehdistä pienempiin leffablogeihin.
Jos pitäisi jotain arvata, sanoisin että neljä kertaa viidestä kallistun olemaan enemmän samaa mieltä nimenomaan kriitikkojen kanssa.
Mutta kyllä kriitikoiden tekstit auttavat itseä elokuvan valitsemisessa. Etenkin kun uutta elokuvaa pukkaa joka vuosi vain enemmän ja enemmän, valinnanvaraa on mahdottoman paljon.
Olen tykästynyt Rotten Tomatoesiin kun haen infoa leffoista. Sivustolla näkyy selkeästi erikseen vahvistettujen kriitikkojen arviot keskiarvona (Tomatometer), sekä yleisön arviot keskiarvona (Audience Score), omina lukuinaan. Kriitikkojenkin joukossa on väkeä aina isoimmista sanomalehdistä pienempiin leffablogeihin.
Jos pitäisi jotain arvata, sanoisin että neljä kertaa viidestä kallistun olemaan enemmän samaa mieltä nimenomaan kriitikkojen kanssa.
Tarinankertoja
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Ipa, ipa, ipa, ipaa...
Kriitikoiden arviot tuntuivat nuorempana vääremmiltä, kuin mitä ne vanhempaan tuntuvat. Veikkaisin tämän johtuvan oman elokuvamäärän kasvusta samalle tasolle kuin kriitikoilla, jolloin se vertailupohja ja viitekehykset tulee ymmärrettävämmäksi. Joku klisenippu voi ekaa kertaa nähtynä olla mainio leffa, mutta jos on jo nähnyt sata variaatiota, peilautuu tämä viimeisin niihin muihin ja saa arvostelussa huonomman arvion kuin siltä, joka näkee uuden iteraariton ensimmäisenä kokemuksenaan… varsinkin kilseisessä toimintaleffagenressä käy aika nopeasti niin, että ”kaikki on nähty”
Viimeksi muokattu:
Kuuntelen ja luen yleensä mitä elokuvaharrastajat puhuvat ja kirjoittavat. Osaamisen taso on aivan huimasti parempi verrattuna kriitikkoihin, jotka toki jollain tasolla ovat myös harrastajia, mutta näkemystensä taso usein on kovin yksipuolinen ja asiantuntemus monesti hukassa vähänkin pienemmistä genreistä. Mainstream toki sujuu heillä sitten ihan eri tavalla, tai sitten sellainen taide-elokuva, jonka kaikki tietää ja jota on turvallisempi kehua.
Mutta toki monesti kuuntelemissani ihmisissä kyse on jollain tavalla tutuista tyypeistä tai tahoista, niin sekin vaikuttaa asiaan. Tuntemattomien ympäripyöreistä myyntipuhehorinoista ei vaan saa usein mitään irti, vaikka heidän pitää tehdä huomattavasti enemmän työtä vakuuttaaksen lukijat, jos vertailussa tuttu ihminen voi saada asiansa sanottua jo parilla lauseella, kun hänen makunsa jo jollain tavalla tuntee.
Kauhu, scifi, toiminta, näissä genreissä harrastajat ovat vahvoilla, mutta kriitikot eivät ymmärrä niistä mitään. Tuossa on helppo valita se mitä lukee ja mistä lähtee etsimään tietoa.
Mutta toki monesti kuuntelemissani ihmisissä kyse on jollain tavalla tutuista tyypeistä tai tahoista, niin sekin vaikuttaa asiaan. Tuntemattomien ympäripyöreistä myyntipuhehorinoista ei vaan saa usein mitään irti, vaikka heidän pitää tehdä huomattavasti enemmän työtä vakuuttaaksen lukijat, jos vertailussa tuttu ihminen voi saada asiansa sanottua jo parilla lauseella, kun hänen makunsa jo jollain tavalla tuntee.
Kauhu, scifi, toiminta, näissä genreissä harrastajat ovat vahvoilla, mutta kriitikot eivät ymmärrä niistä mitään. Tuossa on helppo valita se mitä lukee ja mistä lähtee etsimään tietoa.
En tiedä onko tämä jo linkattu tänne. Tuolta siis löytyy ilmaiseksi ja suomiteksteillä leffoja.
www.episodi.fi
Tiesitkö tämän? Satoja suomeksi tekstitettyjä elokuvia on katsottavissa suoratoistona ilmaiseksi - Episodi.fi
Elokuvia ja sarjoja tarjoavien striimipalveluiden määrä on kasvanut viime vuosina kovaa tahtia. Samalla on myös viihteen suurkuluttajien lompakkoon ilmaantunut runsas kuukausittainen kevennys. Olemassa on kuitenkin varteenotettavia vaihtoehtoja. Rakuten TV on striimipalvelu, josta voi vuokraa ja...
www.episodi.fi
Kiinnostaisi toisaalta tietää, että keihin harrastajiin viittaat?
Njoo, tämän puolen ymmärrän, mutta en ehkä sitä ihan tavoita, että kriitikot vain kehuisivat valtavirtaelokuvia, kun yleisesti kai käsitys on päinvastainen.
Tai, jollain tavalla ymmärrän, mitä ajat takaa. Joihinkin isoihin lehtiin on hieman pesiytynyt sitä, että isoja valtavirtaelokuvia tai -sarjoja kehutaan, kun lehdessä ei haluta olla vain vastarinnan kiiskiä. Toisaalta tämä tuntuu näiden kirjoittajien kohdalla kumpuavan jonkinlaisesta maailmaa syleilevästä fanipoikamentaliteetista. (Ks. esim. HS:n Jussi Alhroth. Ja Episodi-lehdessä tätä taitaa kanssa olla). Tähän nähden on mukava katsoa, kun esimerkiksi Videospace YouTube-kanavalla dumataan uusimmat Jurassic Park -elokuvat täysin sieluttomina ja tyhjänpäiväisinä tuotteina.
Mutta sitten taas ne kriitikot, joita itse arvostan, eivät varmaan Jurassic Parkeja tai kaikkia mahdollisia uusia Marvel-elokuvia arvioi, ja jos arvioivat, niin en usko koviakaan pisteitä tulevan.
No tässäpä on juuri hyvä esimerkki sellaisesta sisällöstä, jota voin katsoa ja arvostaa. Tajutaan yleensä hyvin missä mennään, vaikka en olisikaan samaa mieltä. Kyseessä onkin nimenomaan asiantunteva ja innokas harrastaja, eikä mikään tylsä ja ponneton ammattikriitikko.
Minun mielestäni noita arvosteluita ei yleensäkään kannata lukea kuin piru raamattua. Kun tuntee tarkasti oman elokuvamakunsa ja sen, mitkä asiat itselle yleensä elokuvissa toimii, niin arvosteluiden pohjalta pystyy yleensä aika hyvin muodostamaan kuvan, että tuleeko pitämään elokuvasta vai ei.
Sen takia koen nuo arvostelut ihan tarpeellisena, vaikka välttämättä ei loppujen lopuksi olisikaan samaa mieltä arvostelijan kanssa, koska kyllä noita arvosteluja pystyy pienen tulkinnan kautta käyttämään apuna, että mikä elokuva kannattaa mennä katsomaan ja mikä kannattaa skipata.
Sen takia koen nuo arvostelut ihan tarpeellisena, vaikka välttämättä ei loppujen lopuksi olisikaan samaa mieltä arvostelijan kanssa, koska kyllä noita arvosteluja pystyy pienen tulkinnan kautta käyttämään apuna, että mikä elokuva kannattaa mennä katsomaan ja mikä kannattaa skipata.
Lisäksi voisi mainostaa tätä, että tiettyjen kirjastojen elokuvapalvelut ovat päivittyneet huomattavasti nykyaikaisemmiksi. Ei muuta kuin hommaamaan kirjastokorttia oikeasta kirjastosta. Löi esikatselun tekstin ruotsiksi, mutta kyllä se ihan suomeksikin on.En tiedä onko tämä jo linkattu tänne. Tuolta siis löytyy ilmaiseksi ja suomiteksteillä leffoja.
Tiesitkö tämän? Satoja suomeksi tekstitettyjä elokuvia on katsottavissa suoratoistona ilmaiseksi - Episodi.fi
Elokuvia ja sarjoja tarjoavien striimipalveluiden määrä on kasvanut viime vuosina kovaa tahtia. Samalla on myös viihteen suurkuluttajien lompakkoon ilmaantunut runsas kuukausittainen kevennys. Olemassa on kuitenkin varteenotettavia vaihtoehtoja. Rakuten TV on striimipalvelu, josta voi vuokraa ja...
Cineasterna
Här strömmar 1500 sevärda filmer från hela världen. För landets alla bibliotek och deras låntagare
www.cineast.fi
Valikoima on meinaan järkyttävän hyvä. Ainoa ongelma on kirjastojen budjetti. Asiakas voi katsoa vain neljä elokuvaa kuukaudessa, mikä resetoituu aina kuun ensimmäinen päivä. Minkä ohella jos yksittäisen kirjaston hankalasti ennakkoon arvioitava kuukausibudjetti palvelun suhteen muuten vain ylittyy jo kesken kuukauden käyttäjien suuren kiinnostuksen vuoksi, niin palvelu saatetaan sen kirjaston kaikkien asiakkaiden kohdalta lyödä säppiin loppukuuhun asti.
Kävin eilen tuon Luottomies elokuvan katsomassa ja ei kyllä maistunut vaikka tv-sarja maistuu erittäin hyvin ja tarvii varmaan taas ottaa uusintakierrokselle ruuanlaiton lomaan.
Periaatteessa elokuva on ihan ok, mutta siinä missä sarja aiheutti myötähäpeää kummankin herran toimesta, nyt oli keskitytty lähinnä nöyryyttämään ja kiusaamaan Tommia siinä missä Juhiksen hahmo oli muuttunut vähän erillaiseksi ja turhan totiseksi.
Mun mielestä juoni oli liian kliseinen ja vähän samasta ongelmasta kärsi tämä kun Modernien miesten uusi kausi etenkin Tommin osalta. Hahmoa oli viety liikaa väärään suuntaan ja muut päähahmot näyttäytyivät vähän turhan ilkeinä.
Pari ihan hyvää kohtaa elokuvassa , mutta paljon paremman juonen olisi saanut tehtyä jos kaksikko olisi hölmöillyt yhdessä esim. sarjan jaksojen Lastenhoito tai Posteljooni tapaan.
parempi tämä oli kuitenkin kuin Kontio ja Parmas tai Fingerpori elokuva, tosin rima ei kamalan korkealla ole näiden kohdalla.
Toimii paremmin tuollaisena 10minuutin pitkänä sketsinä.
Periaatteessa elokuva on ihan ok, mutta siinä missä sarja aiheutti myötähäpeää kummankin herran toimesta, nyt oli keskitytty lähinnä nöyryyttämään ja kiusaamaan Tommia siinä missä Juhiksen hahmo oli muuttunut vähän erillaiseksi ja turhan totiseksi.
Mun mielestä juoni oli liian kliseinen ja vähän samasta ongelmasta kärsi tämä kun Modernien miesten uusi kausi etenkin Tommin osalta. Hahmoa oli viety liikaa väärään suuntaan ja muut päähahmot näyttäytyivät vähän turhan ilkeinä.
Pari ihan hyvää kohtaa elokuvassa , mutta paljon paremman juonen olisi saanut tehtyä jos kaksikko olisi hölmöillyt yhdessä esim. sarjan jaksojen Lastenhoito tai Posteljooni tapaan.
parempi tämä oli kuitenkin kuin Kontio ja Parmas tai Fingerpori elokuva, tosin rima ei kamalan korkealla ole näiden kohdalla.
Toimii paremmin tuollaisena 10minuutin pitkänä sketsinä.
Jos nyt Luottomies All In - leffasta halutaan hakemalla hakea selkeitä virheitä joita jopa leffan aikana mietti, niin appiukko ei ollut sarjassa yhtä mulkku eikä minkään oikean käden vietävissä. Ja lopussa kun selvisi että tämä mulkerssonpari oli junaillut koko homman, asiaa ei puitu mitenkään vaan elämä jatkui.
Mutta kyseessä on komedia eikä draamaelokuva ja sen vuoksi annan silti leffalle 9+. Oli selvästi parempi mitä arvostelut etukäteen antoivat ymmärtää.
Ja joo, on totta että Juhis jäi vähän sivurooliin ja Tommi vain sekoili vaikka sarjassa lopulta Juhis yleensä on aina se joka saa molemmat johonkin kuseen.
Ketonenhan tämän on kirjoittanut ja ohjannut. No, toivottavasti saadaan toinen leffa missä Juhis on se päähenkilö.
Mutta kyseessä on komedia eikä draamaelokuva ja sen vuoksi annan silti leffalle 9+. Oli selvästi parempi mitä arvostelut etukäteen antoivat ymmärtää.
Ja joo, on totta että Juhis jäi vähän sivurooliin ja Tommi vain sekoili vaikka sarjassa lopulta Juhis yleensä on aina se joka saa molemmat johonkin kuseen.
Ketonenhan tämän on kirjoittanut ja ohjannut. No, toivottavasti saadaan toinen leffa missä Juhis on se päähenkilö.
Siinäpä Kevin Costnerin uuden länkkärisagan pitempää traileria, joista siis ensimmäinen osa ilmestyy kesäkuun 28. päivä ja toinen osa elokuun 16. päivä.
Katsoin viime viikolla Finnkinossa Priscilla-elokuvan ja Netflixistä pari dokkaria (Einsteinin elämä omin sanoin ja Lucie Blackmanin katoaminen), joten seuraavaksi niistä sananen.
Priscilla: Sofia Coppolan uutuuselokuva on nimetty Elvis Presleyn ex-vaimon mukaan, mutta ainakin itseäni kiinnosti tässäkin eniten nimenomaan rockin kuninkaan henkilökuva. Elvis on sinänsä aiheena minulle hyvinkin tuttu, sillä olen pienestä pitäen pitänyt hänen musiikistaan ja siinä sivussa tutustunut myös hänen elämäntarinaansa – ensisijaisesti tietysti elämäkertojen ja dokumenttien muodossa. Fiktiivisistä sovituksista olen nähnyt Baz Luhrmannin elokuvan parin vuoden takaa ja Larry Peercen tv-elokuvan 80-luvulta. Näistä ensiksi mainittu oli onnistunut sikäli, että visuaalisesti se oli hulppea ja Austin Butler teki pääosassa rautaisen roolisuorituksen, mutta toisaalta tarinassa keskityttiin turhankin vankasti Elviksen uraan – erityisesti manageri Tom Parkerin osuuteen siinä – kun taas yksityiselämä ja henkilökuva jäivät varsin valjuiksi. Peercen elokuva puolestaan pureutui lähinnä Elviksen privaattielämään ja persoonaan, mutta näkökulma niiden suhteen oli yksisilmäinen ja jopa kohdettaan mustamaalaava. Molemmat teokset jäivät siis kauaksi nappiosumasta, joten odotin suuria tältä uudelta Priscilla Presleyn muistelmateokseen pohjautuvalta näkemykseltä.
Toivoin taas turhia. Coppolan elokuvassa oli nimittäin prikulleen samat ongelmat kuin siinä Larry Peercen hengentuotteessa, mutta vielä massiivisempina. Priscilla keskittyi kokonaan Presleyn pariskunnan kulissientakaiseen elämään ja jätti Elviksen uran paitsioon, kuten toki jo nimen perusteella oli odotettavissa, eikä tämä aiheen rajaus minua itsessään mitenkään haitannut. Enemmän haittasi se, että lähestymistapa oli mielestäni aivan liian kärjistetty ja yksiulotteinen – Elviksestä oli leivottu suoranainen pedofiili ja hänen suhteestaan Priscillaan perätikin häiriintynyt. Tiettyyn rajaan asti tämä onkin todenmukaista, sillä eihän 14-vuotiaan teinitytön ja 10 vuotta vanhemman laulajan suhde nyt lähtökohtaisesti mitenkään terveellä pohjalla ole. Coppola vain oli vetänyt tämän asetelman aivan överiksi. Oikeastihan Elvis itsekin oli tuolloin vasta parikymppinen, monin tavoin keskenkasvuinen sekä henkisesti hajalla menetettyään juuri äitinsä ja ehkä myös uransa, kun taas Priscilla oli ainakin ulkoisesti ikäistään kypsemmän oloinen. Priscillassa nimihenkilöstä oli tehty noin 10-vuotiaan pikkutytön näköinen ja verbaalisilta kyvyiltäänkin poikkeuksellisen lapsellinen. Elvis-hahmo puolestaan oli jo kooltaan tytön rinnalla suorastaan jättiläismäinen ja muistutti muutenkin jotain keski-ikäistä äijänkörilästä habitukseltaan. Tässä kontekstissa jopa hänen vuodatuksensa Priscillalle vaikkapa Gladys-äidin taannoisesta kuolemasta ja isukin uudesta naisystävästä vaikuttivat enemmän laskelmoiduilta viettely-yrityksiltä kuin miltään aidoilta tunteenilmauksilta.
Verratakseni elokuvaa sen lähdemateriaaliin eli Priscilla Presleyn ja haamukirjoittaja Sandra Harmonin Elvis and Me -kirjaan vuodelta 1985, niin kirjassa käsiteltiin Elviksen persoonaa empaattisemmalla otteella ja annettiin monipuolisempi kuva hänen suhteestaan vaimoonsa. Liekö Priscilla alkanut sitten iän myötä katkeroitua vai mikä on, mutta Priscillassakin hän on häärinyt tuottajana, eikä tämänkertainen näkökulma anna mitään armoa hänen edesmenneelle ex-miehelleen. Toki kirjassakin nähtiin Elviksen harjoittamaa kontrollointia, raivokohtauksia, väkivaltaisuutta ja uskottomuutta, mutta niiden vastapainoksi oli tuotu esille myös hänen positiivisia luonteenpiirteitään, kuten huumorintajua, anteliaisuutta, herkkyyttä ja lämpöä. Pariskunnan yhteiselämän kuvauksessa oli kyllä esitetty rehellisesti kaikki ongelmakohdat – epätasapainoinen dynamiikka, toiset naiset ja Priscillan jatkuva yksinäisyys –, mutta niiden väliin oli siroteltu viljalti myös hyviä hetkiä ja vilpittömiä tunteita. Leffan Elvis taas näyttäytyi inhimillisenä ja kaksikon suhde onnellisena vain parissa pikaisessa väläyksessä Priscillan päättäjäisiä ja Lisa-Marie-tyttären syntymää käsiteltäessä. Muutoin Elvis oli kuvattu petomaisena hirviönä, eikä hänen ja Priscillan väliltä erottunut mitään aitoa kemiaa. Tuo kaikki negatiivisuus teki kokonaisuudesta kovin raskaan ja epätasapainoisen. Ei elämäkerrallinen tuotos voi koskaan olla onnistunut, jos siinä keskitytään yksiulotteisesti joko vain kiillottamaan kohteen sädekehää tai sitten lyttäämään hänet maanrakoon.
Mutta tämähän ei toisaalta olekaan tarina Elviksestä, vaan hänen puolisostaan. Niinpä Elvis-hahmon mustavalkoisuuden voisi antaa anteeksi, jos varsinaisesta keskushenkilöstä olisi sen sijaan saatu mielenkiintoinen ja monitahoinen persoona. Käsikirjoitus ei kuitenkaan kerro oikein mitään Priscillasta ihmisenä, vaan hän on ikään kuin pelkkä tyhjä taulu. Kohtauksesta toiseen hän ei tee muuta kuin katselee hämmentynein kauriinsilmin ympärilleen. Aluksi tuon toki ymmärtääkin, kun hänet on tempaistu kesken teini-iän vieraaseen ympäristöön supertähden kartanoon, mutta valitettavasti aikuiseksi varttunut Priscilla ei ole hahmona yhtään sen kiinnostavampi. Keskenkasvuisen tytön vähittäinen kehittyminen itsenäiseksi naiseksi olisi varmasti toiminut juonenrunkona hyvin, mutta nyt siihen ei paneuduttu oikein mitenkään. Yhdessä kohtauksessa taidettiin kuvata Priscillaa harrastamassa uutta intohimoaan karatea, mutta muutoin hänen irtaantumisensa Elviksen maailmasta ohitettiin aivan häthätää. Mitä tulee muihin hahmoihin (Elviksen isä, sukulaiset, kaverit), he jäivät kautta linjan pelkiksi paperinukeiksi.
En myöskään ollut tyytyväinen Cailee Spaenyn ja Jacob Elordin suorituksiin päärooleissa – joskaan se ei välttämättä johdu heidän näyttelijänlahjoistaan vaan enemmän juuri käsikirjoituksesta ja ohjauksesta. Spaenyltä nähtiin koko elokuvan aikana ainoastaan yksi ilme ja yksi äänensävy, eikä yhtäkään tunnetta. Elord puolestaan mutisi repliikkinsä niin epäselvästi, että suosittelisin leffa-Elvikselle mahdollisimman pikaista hakeutumista puheterapiaan. Minkäänlaista karismaa hänestä ei todellakaan välittynyt, eikä hän muutenkaan ollut yhtään Elviksen oloinen.
Lisäksi leffa eteni alusta loppuun aivan pikavauhtia mihinkään kunnolla pysähtymättä. Eikä mikään ihme, kun kerran oli yritetty mahduttaa yli vuosikymmenen ajalta tapahtumia alle kahteen tunteroiseen.
Kaikesta edellä mainitusta huolimatta Priscillaa voidaan kuitenkin pitää tavallaan onnistuneena elokuvana. Coppola oli nimittäin tuonut premissinsä tehokkaasti esille, vaikken juuri minä siitä sattunutkaan pitämään. Oli varmasti aivan tietoinen valinta esittää Elvis konnamaisena pervona ja Priscilla hänen uhrinaan, eikä siinä olisi juuri tuon paremmin voitu onnistuakaan.
Itse jään kuitenkin yhä odottamaan oman makuni mukaista Elvis-leffaa.
Einsteinin elämä omin sanoin (Einstein and the Bomb): Tämä Netflixin dokudraama käsitteli osittain näyteltyjen vuoropuhelujen ja osittain aidon arkistomateriaalin avulla suhteellisuusteorian isää Albert Einsteiniä – tai ainakin yritti käsitellä. Ehkäpä koko dokudraama oli tehty ainakin jossakin määrin Oppenheimer-leffan menestyksen innoittamana, mutta pommiin viittaava alkuperäinen nimi ei silti ole kovin kuvaava, sillä atomipommi jäi sisällössä lopulta pelkäksi mitättömäksi kuriositeetiksi. Suomenkielinen nimi ei tosin ole paljon osuvampi, sillä myöskään Einsteinin elämään ei pureuduttu perusteellisesti. Hänen omat sanansa olivat kyllä edustettuina siinä mielessä, että käsittääkseni kaikki kuullut Einsteinin repliikit pohjautuivat johonkin hänen oikeasti sanomaansa tai kirjoittamaansa. Tämä olikin toisaalta positiivista, sillä eipä ainakaan ajauduttu liian kauas todellisuudesta, mutta aiheutti se toisaalta rajoituksensakin. Elokuvan toinen puoli koostui nimittäin nyt Einsteinin sekalaisista lähinnä fysiikkaa, pasifismia ja juutalaisten kohtelua koskevista kannanotoista. Toinen puoli taas käsitti hajanaisia arkistokatkelmia toisen maailmansodan aikaisesta Natsi-Saksasta. Näitä yksittäisiä anekdootteja ja pätkiä tykitettiin ruudulle pyrkimättä mihinkään johdonmukaisesti etenevään kokonaisuuteen, joten koko homma jäi perin sirpalemaiseksi ja sekavaksi. Enemmän kyseessä oli kuitenkin pintapuolinen kertaus kansallissosialismista, kun taas itse Einsteinin elämänvaiheista ja persoonasta – saatika hänen suhteestaan atomipommiin – ei rakentunut koherenttia käsitystä. Eli ei tämä kyllä ollut yhtään sitä mitä piti.
Lucie Blackmanin katoaminen (Missing: The Lucie Blackman Case): Tämä true crime -dokumentti käsitteli vuonna 2000 Tokiosta kadonneen 20-vuotiaan brittinaisen tapauksen tutkintaa. Haastateltavina olivat lähinnä Blackmanin isä, joka oli ollut etsinnöissä aktiivisena liikkeellepanevana voimana, ja toisaalta juttua tutkineet virkavallan edustajat. Näytti ainakin näin länsimaalaisen perspektiivistä hiukan huvittavalta, kun poliisit selostivat tapauksen kulkua muutoin virallisen oloisina mutta lattialla kyhjöttäen – mutta eiväthän japanilaiset istumiskäytännöt tietenkään tämän dokumentin vika ole. Se taas on, että Blackmanin katoamista edeltänyt henkilöhistoria ja luonnekuva jätettiin turhankin vähälle huomiolle. Eihän moisten seikkojen toki kuulukaan olla keskeisimpiä elementtejä true crime -teoksessa, mutta ilman kunnon taustoitusta myös hänen kohtalonsa tuntui jotensakin yhdentekevältä. Poliisin tutkintalinjatkin esitettiin joiltain osin pintapuolisesti ja omituisen hyppelehtivästi – epäilyksenalaisia putkahteli yhtäkkiä ties mistä ilman että katsojille olisi valotettu, mistä virkavalta oli alun perin saanut päähänsä epäillä juuri kyseisiä tyyppejä yhteydestä juuri tähän tapaukseen. Edellä mainitut puutteet eivät kuitenkaan lätsäyttäneet katseluiloani tyystin. Itselleni lisäjännitystä aiheutti se, etten tiennyt casesta juuri mitään ennalta eikä dokumenttikaan mitenkään spoilannut itseään, joten mielenkiinto säilyi sikäli vireillä loppuun saakka. Tapaukseen paremmin perehtyneiltä olen kuitenkin kuullut, että joitakin keskeisiä yksityiskohtia ja virkavallan möhläyksiä oli jätetty tästä esillepanosta kokonaan pois. Se olisi varmasti häirinnyt itseänikin, jos olisin tehnyt paremmin kotiläksyni Blackmanin keissin suhteen, mutta nyt saatoin seurata dokumenttia onnellisen tietämättömänä mistään mammuttiluokan porsaanrei’istä.
Siinä kaikki tältä erää.
Priscilla: Sofia Coppolan uutuuselokuva on nimetty Elvis Presleyn ex-vaimon mukaan, mutta ainakin itseäni kiinnosti tässäkin eniten nimenomaan rockin kuninkaan henkilökuva. Elvis on sinänsä aiheena minulle hyvinkin tuttu, sillä olen pienestä pitäen pitänyt hänen musiikistaan ja siinä sivussa tutustunut myös hänen elämäntarinaansa – ensisijaisesti tietysti elämäkertojen ja dokumenttien muodossa. Fiktiivisistä sovituksista olen nähnyt Baz Luhrmannin elokuvan parin vuoden takaa ja Larry Peercen tv-elokuvan 80-luvulta. Näistä ensiksi mainittu oli onnistunut sikäli, että visuaalisesti se oli hulppea ja Austin Butler teki pääosassa rautaisen roolisuorituksen, mutta toisaalta tarinassa keskityttiin turhankin vankasti Elviksen uraan – erityisesti manageri Tom Parkerin osuuteen siinä – kun taas yksityiselämä ja henkilökuva jäivät varsin valjuiksi. Peercen elokuva puolestaan pureutui lähinnä Elviksen privaattielämään ja persoonaan, mutta näkökulma niiden suhteen oli yksisilmäinen ja jopa kohdettaan mustamaalaava. Molemmat teokset jäivät siis kauaksi nappiosumasta, joten odotin suuria tältä uudelta Priscilla Presleyn muistelmateokseen pohjautuvalta näkemykseltä.
Toivoin taas turhia. Coppolan elokuvassa oli nimittäin prikulleen samat ongelmat kuin siinä Larry Peercen hengentuotteessa, mutta vielä massiivisempina. Priscilla keskittyi kokonaan Presleyn pariskunnan kulissientakaiseen elämään ja jätti Elviksen uran paitsioon, kuten toki jo nimen perusteella oli odotettavissa, eikä tämä aiheen rajaus minua itsessään mitenkään haitannut. Enemmän haittasi se, että lähestymistapa oli mielestäni aivan liian kärjistetty ja yksiulotteinen – Elviksestä oli leivottu suoranainen pedofiili ja hänen suhteestaan Priscillaan perätikin häiriintynyt. Tiettyyn rajaan asti tämä onkin todenmukaista, sillä eihän 14-vuotiaan teinitytön ja 10 vuotta vanhemman laulajan suhde nyt lähtökohtaisesti mitenkään terveellä pohjalla ole. Coppola vain oli vetänyt tämän asetelman aivan överiksi. Oikeastihan Elvis itsekin oli tuolloin vasta parikymppinen, monin tavoin keskenkasvuinen sekä henkisesti hajalla menetettyään juuri äitinsä ja ehkä myös uransa, kun taas Priscilla oli ainakin ulkoisesti ikäistään kypsemmän oloinen. Priscillassa nimihenkilöstä oli tehty noin 10-vuotiaan pikkutytön näköinen ja verbaalisilta kyvyiltäänkin poikkeuksellisen lapsellinen. Elvis-hahmo puolestaan oli jo kooltaan tytön rinnalla suorastaan jättiläismäinen ja muistutti muutenkin jotain keski-ikäistä äijänkörilästä habitukseltaan. Tässä kontekstissa jopa hänen vuodatuksensa Priscillalle vaikkapa Gladys-äidin taannoisesta kuolemasta ja isukin uudesta naisystävästä vaikuttivat enemmän laskelmoiduilta viettely-yrityksiltä kuin miltään aidoilta tunteenilmauksilta.
Verratakseni elokuvaa sen lähdemateriaaliin eli Priscilla Presleyn ja haamukirjoittaja Sandra Harmonin Elvis and Me -kirjaan vuodelta 1985, niin kirjassa käsiteltiin Elviksen persoonaa empaattisemmalla otteella ja annettiin monipuolisempi kuva hänen suhteestaan vaimoonsa. Liekö Priscilla alkanut sitten iän myötä katkeroitua vai mikä on, mutta Priscillassakin hän on häärinyt tuottajana, eikä tämänkertainen näkökulma anna mitään armoa hänen edesmenneelle ex-miehelleen. Toki kirjassakin nähtiin Elviksen harjoittamaa kontrollointia, raivokohtauksia, väkivaltaisuutta ja uskottomuutta, mutta niiden vastapainoksi oli tuotu esille myös hänen positiivisia luonteenpiirteitään, kuten huumorintajua, anteliaisuutta, herkkyyttä ja lämpöä. Pariskunnan yhteiselämän kuvauksessa oli kyllä esitetty rehellisesti kaikki ongelmakohdat – epätasapainoinen dynamiikka, toiset naiset ja Priscillan jatkuva yksinäisyys –, mutta niiden väliin oli siroteltu viljalti myös hyviä hetkiä ja vilpittömiä tunteita. Leffan Elvis taas näyttäytyi inhimillisenä ja kaksikon suhde onnellisena vain parissa pikaisessa väläyksessä Priscillan päättäjäisiä ja Lisa-Marie-tyttären syntymää käsiteltäessä. Muutoin Elvis oli kuvattu petomaisena hirviönä, eikä hänen ja Priscillan väliltä erottunut mitään aitoa kemiaa. Tuo kaikki negatiivisuus teki kokonaisuudesta kovin raskaan ja epätasapainoisen. Ei elämäkerrallinen tuotos voi koskaan olla onnistunut, jos siinä keskitytään yksiulotteisesti joko vain kiillottamaan kohteen sädekehää tai sitten lyttäämään hänet maanrakoon.
Mutta tämähän ei toisaalta olekaan tarina Elviksestä, vaan hänen puolisostaan. Niinpä Elvis-hahmon mustavalkoisuuden voisi antaa anteeksi, jos varsinaisesta keskushenkilöstä olisi sen sijaan saatu mielenkiintoinen ja monitahoinen persoona. Käsikirjoitus ei kuitenkaan kerro oikein mitään Priscillasta ihmisenä, vaan hän on ikään kuin pelkkä tyhjä taulu. Kohtauksesta toiseen hän ei tee muuta kuin katselee hämmentynein kauriinsilmin ympärilleen. Aluksi tuon toki ymmärtääkin, kun hänet on tempaistu kesken teini-iän vieraaseen ympäristöön supertähden kartanoon, mutta valitettavasti aikuiseksi varttunut Priscilla ei ole hahmona yhtään sen kiinnostavampi. Keskenkasvuisen tytön vähittäinen kehittyminen itsenäiseksi naiseksi olisi varmasti toiminut juonenrunkona hyvin, mutta nyt siihen ei paneuduttu oikein mitenkään. Yhdessä kohtauksessa taidettiin kuvata Priscillaa harrastamassa uutta intohimoaan karatea, mutta muutoin hänen irtaantumisensa Elviksen maailmasta ohitettiin aivan häthätää. Mitä tulee muihin hahmoihin (Elviksen isä, sukulaiset, kaverit), he jäivät kautta linjan pelkiksi paperinukeiksi.
En myöskään ollut tyytyväinen Cailee Spaenyn ja Jacob Elordin suorituksiin päärooleissa – joskaan se ei välttämättä johdu heidän näyttelijänlahjoistaan vaan enemmän juuri käsikirjoituksesta ja ohjauksesta. Spaenyltä nähtiin koko elokuvan aikana ainoastaan yksi ilme ja yksi äänensävy, eikä yhtäkään tunnetta. Elord puolestaan mutisi repliikkinsä niin epäselvästi, että suosittelisin leffa-Elvikselle mahdollisimman pikaista hakeutumista puheterapiaan. Minkäänlaista karismaa hänestä ei todellakaan välittynyt, eikä hän muutenkaan ollut yhtään Elviksen oloinen.
Lisäksi leffa eteni alusta loppuun aivan pikavauhtia mihinkään kunnolla pysähtymättä. Eikä mikään ihme, kun kerran oli yritetty mahduttaa yli vuosikymmenen ajalta tapahtumia alle kahteen tunteroiseen.
Kaikesta edellä mainitusta huolimatta Priscillaa voidaan kuitenkin pitää tavallaan onnistuneena elokuvana. Coppola oli nimittäin tuonut premissinsä tehokkaasti esille, vaikken juuri minä siitä sattunutkaan pitämään. Oli varmasti aivan tietoinen valinta esittää Elvis konnamaisena pervona ja Priscilla hänen uhrinaan, eikä siinä olisi juuri tuon paremmin voitu onnistuakaan.
Itse jään kuitenkin yhä odottamaan oman makuni mukaista Elvis-leffaa.
Einsteinin elämä omin sanoin (Einstein and the Bomb): Tämä Netflixin dokudraama käsitteli osittain näyteltyjen vuoropuhelujen ja osittain aidon arkistomateriaalin avulla suhteellisuusteorian isää Albert Einsteiniä – tai ainakin yritti käsitellä. Ehkäpä koko dokudraama oli tehty ainakin jossakin määrin Oppenheimer-leffan menestyksen innoittamana, mutta pommiin viittaava alkuperäinen nimi ei silti ole kovin kuvaava, sillä atomipommi jäi sisällössä lopulta pelkäksi mitättömäksi kuriositeetiksi. Suomenkielinen nimi ei tosin ole paljon osuvampi, sillä myöskään Einsteinin elämään ei pureuduttu perusteellisesti. Hänen omat sanansa olivat kyllä edustettuina siinä mielessä, että käsittääkseni kaikki kuullut Einsteinin repliikit pohjautuivat johonkin hänen oikeasti sanomaansa tai kirjoittamaansa. Tämä olikin toisaalta positiivista, sillä eipä ainakaan ajauduttu liian kauas todellisuudesta, mutta aiheutti se toisaalta rajoituksensakin. Elokuvan toinen puoli koostui nimittäin nyt Einsteinin sekalaisista lähinnä fysiikkaa, pasifismia ja juutalaisten kohtelua koskevista kannanotoista. Toinen puoli taas käsitti hajanaisia arkistokatkelmia toisen maailmansodan aikaisesta Natsi-Saksasta. Näitä yksittäisiä anekdootteja ja pätkiä tykitettiin ruudulle pyrkimättä mihinkään johdonmukaisesti etenevään kokonaisuuteen, joten koko homma jäi perin sirpalemaiseksi ja sekavaksi. Enemmän kyseessä oli kuitenkin pintapuolinen kertaus kansallissosialismista, kun taas itse Einsteinin elämänvaiheista ja persoonasta – saatika hänen suhteestaan atomipommiin – ei rakentunut koherenttia käsitystä. Eli ei tämä kyllä ollut yhtään sitä mitä piti.
Lucie Blackmanin katoaminen (Missing: The Lucie Blackman Case): Tämä true crime -dokumentti käsitteli vuonna 2000 Tokiosta kadonneen 20-vuotiaan brittinaisen tapauksen tutkintaa. Haastateltavina olivat lähinnä Blackmanin isä, joka oli ollut etsinnöissä aktiivisena liikkeellepanevana voimana, ja toisaalta juttua tutkineet virkavallan edustajat. Näytti ainakin näin länsimaalaisen perspektiivistä hiukan huvittavalta, kun poliisit selostivat tapauksen kulkua muutoin virallisen oloisina mutta lattialla kyhjöttäen – mutta eiväthän japanilaiset istumiskäytännöt tietenkään tämän dokumentin vika ole. Se taas on, että Blackmanin katoamista edeltänyt henkilöhistoria ja luonnekuva jätettiin turhankin vähälle huomiolle. Eihän moisten seikkojen toki kuulukaan olla keskeisimpiä elementtejä true crime -teoksessa, mutta ilman kunnon taustoitusta myös hänen kohtalonsa tuntui jotensakin yhdentekevältä. Poliisin tutkintalinjatkin esitettiin joiltain osin pintapuolisesti ja omituisen hyppelehtivästi – epäilyksenalaisia putkahteli yhtäkkiä ties mistä ilman että katsojille olisi valotettu, mistä virkavalta oli alun perin saanut päähänsä epäillä juuri kyseisiä tyyppejä yhteydestä juuri tähän tapaukseen. Edellä mainitut puutteet eivät kuitenkaan lätsäyttäneet katseluiloani tyystin. Itselleni lisäjännitystä aiheutti se, etten tiennyt casesta juuri mitään ennalta eikä dokumenttikaan mitenkään spoilannut itseään, joten mielenkiinto säilyi sikäli vireillä loppuun saakka. Tapaukseen paremmin perehtyneiltä olen kuitenkin kuullut, että joitakin keskeisiä yksityiskohtia ja virkavallan möhläyksiä oli jätetty tästä esillepanosta kokonaan pois. Se olisi varmasti häirinnyt itseänikin, jos olisin tehnyt paremmin kotiläksyni Blackmanin keissin suhteen, mutta nyt saatoin seurata dokumenttia onnellisen tietämättömänä mistään mammuttiluokan porsaanrei’istä.
Siinä kaikki tältä erää.
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy