Jatkoajan leffakerho

[Paloposti]

Itselle täällä dissatut Oppenheimer sekä The Killer toimivat oikein hyvin.

Jälkimmäinen ei toki Fincherin paras ole, Zodiac ja Se7en ainakin itselle yhä ne ykköset. Mutta ihan pätevä palkkatappajatrilleri kuitenkin. Mielummin tämän katson uusiksi kuin esimerkiksi John Wickin jatko-osia.

Oppenheimer taas on mielestäni vuoden paras leffa, ainakin tähän asti julkaistuista. Kolme tuntia meni IMAX-teatterissa yhdessä hujauksessa. Killers of the Flower Moon on tosin yhä näkemättä, siltä odotan paljon.

 

[godspeed]

Katseltiin mestariohjaaja William Friedkinin komentama French Connection eli Kovaotteiset miehet vuodelta 1971. Dirty Harry samalta vuodelta ei saanut pystin pystiä, mutta tämä jopa parhaan elokuvan Oscarin aikanaan. Toki hieman erilaiset leffatkin tyyliltään, Dirty Harryn ollessa humoristisempi, vaikka mistään komediasta ei missään tapauksessa siinäkään ole kyse. Tai se huumori on aika synkkää, ja toimintakin pelkistetympää ja yksittäisissä hetkissä tehokasta. Erinomainen elokuva sekin.

French Connectionissa Gene Hackman näyttele Popeye Doyleä, kovaotteista huumekyttää, joka on vähän kuumakalle, mutta ei mikään turhasta meuhkaava tampio. Osaa työnsä ja Hackman kyllä tavoittaa sellaisen ronskin sävyn hahmossaan. Paljonhan tämä on toiminut 80-luvun kyttäactionille esikuvana. Moni juttu on kuin sellaisenaan siirtynyt myöhempiin toimintaelokuviin, mutta ei tämä kyllä mitään prototyyppitason elokuvantekoakaan ole, vaan omaperäistä, kypsää ja realistista meininkiä, jossa ei pelleillä sekuntiakaan. Ei ollut tällaisesta vielä 60-luvulla kellään tietoakaan.

Olen kuullut monesti tämäntyylisiä elokuvia kuvattaessa sanan "gritty" ja se kuvaa kyllä tätäkin elokuvaa parhaiten. New Yorkin nuhjuisilla kaduilla pyöritään ja kaikkialla on vähän paskaista, kylmäkiskoista ja alhaista, jopa nihilististä. Kun kadun tasolla vauhdikas kuvauskin on Oscar-ehdokkuuden veroista, niin sellainen raju olo tämän elokuvan visuaalisesta tyylistä tulee. Periaatteessa elokuvaa voi suositella katsottavaksi myös hieman dokumentaarisempaan tapaan kuvauspaikkojen ja ajankuvan vuoksi, jos varsinainen huumekauppajuoni ei sinällään napostele.

Vielä olisi John Frankenheimerin ohjaama jatkiskin tuossa. Pätevä mies oli hänkin kameran takana.

 

[L. Öysä]

Sisu. Hyvä eloluva. Loistavasti rytmitetty ja visuaalisesti helvetin hieno. Suomella on oma supersankari.

 

[Leipuri]

Leffa perustuu Agatha Christien romaaniin "Kurpitsajuhla", jonka tod näk oon kyllä muksuna lukenu, mutta ei tosiaan muistikuvia, joka tietty hyvä tämmösissä.

Aika löyhästi, nuo aikasemmat on enemmän uskollisia kirjoille vaikka niissäkin aika paljon otettu vapauksia.

 

[alwahla]

Marty vähän tätä jo ennakoikin:

Ennätyksiä rikkonut Marvel on ajautunut kriisiin

2000-lukua dominoinutta tuotantoyhtiötä riivaavat ylituotanto, huonot erikoistehosteet ja keskeisen näyttelijän rikossyyte.

yle.fi

Näin siinä käy, kun kaikki mehut on puristettu toimivasta reseptistä. Uudet ideat ja uudet sankarit eivät vaan iske samalla tavalla, joten Marvelin pitäisi lähteä takaisin suunnittelupöydälle ja keksiä uusi menestysresepti. Laskelmoitu huumori, visuaalinen näyttävyys sekä hauskat hahmot eivät riitä, vaan tarinankin täytyy toimia.

 

[Everton]

Katselusuositus tälle dokumentille/henkilökuvalle:

Werner Herzog, radikaali uneksija

Ensimmäinen kattava muotokuva yhdestä aikamme vaikutusvaltaisimmista ja omaperäisimmistä taiteilijoista. Dokumentti perehtyy elokuvaohjaaja Werner Herzogin pitkään uraan varhaisista, mystisistä mestariteoksista järisyttäviin dokumentteihin ja nykyiseen amerikkalaiseen kauteen asti, meemihahmoa...

areena.yle.fi

 

[godspeed]

Black Friday -tarjouksista napattu tähän mennessä edullisesti Back to the Future, Lethal Weapon, French Connection ja Beverly Hills Cop -blu-ray-boksit tähän mennessä. French Connectionista jo kirjoitinkin vähän, mutta kunhan saan näitä settejä purettua, niin ehkä tulee lisää tekstiä :) Olen löytänyt taas iloa elokuvista kirjoittamisesta, kun sitä ei ollut vajaaseen vuoteen ollenkaan.

 

[Shardik]

Marty vähän tätä jo ennakoikin:

Ennätyksiä rikkonut Marvel on ajautunut kriisiin

2000-lukua dominoinutta tuotantoyhtiötä riivaavat ylituotanto, huonot erikoistehosteet ja keskeisen näyttelijän rikossyyte.

yle.fi

Marvelilla on tosiaan pulaa ns. johtotason hahmoista. Rautamies ja kapu laitettiin eläkkeelle. Samaan syssyyn Boseman kuoli ja BP:ia varmaan suunniteltiin yhdeksi kassamagneetiksi. Shuri-BP on ok kakkoslinjan sentteri, muttei kannattele MCU:ta. Thor ja Guardians vaikuttavat olevan jo jäähdyttelemässä ennen lopullista eläköitymistä. Varsinaisia ykköslinjalaisia on jäljellä enää Hämis, jolla silläkin on omat jakeluongelmansa Sonydiilin vuoksi. Kapteeni Marvel on hahmona turhan kiiltokuvamainen ja lisäksi turhan voimakas, jotta sitä voitaisiin enemmälti käyttää. Ant-man ja Dr. Strange on kelpo työmyyriä. Eternalsit, Ms. Marvel, Shang-chi ja kumppanit kiviäkin kiinnostaa - osastoa.

Marvelin pitäisi nyt saada haalittua kaikki muilla olevat oikeudet itselleen ja kehittää hyvä juonikuvio, jossa nimikkoleffoja saisivat Hämis, Hulk, F4 ja X-miehet. Lisäksi ruohonjuuritason mielenkiintoisimpia hahmoja (Daredevil, Punisher) pitäisi tuoda mukaan. Ilmeisesti jossain määrin juuri näin on tapahtumassa, mutta nämä viime aikojen leffat eivät ole juurikaan valaneet uskoa MCU:n tulevaisuuteen.

 

[MrTriangle]

Palaillaan elokuvien pariin.

Banshees of Inisherin (Disney+) jäi vähän valjuksi kokemukseksi, liekö kun tuli katsottua melko pian loistavan In Brugesin jälkeen. Kyllä tuon katseli, muttei päästy lähellekään samaa päräyttävää kokemusta.

Halloweenin kunniaksi tuli katsottua ensimmäistä kertaa alkuperäinen Friday the 13th (HBO) sekä Halloween 2 (Netflix). Halloween 2 oli kyllä paikoittain sen tason myllerrystä että meinasi naurattaa, mutta pääosin viihdyin. Evil Dead Rise (HBO) oli omaan mieleen.

Sitten loppuun yksi helmi, The Wailing. Tosiaan korealaista kuvaa jälleen ja sanoisin tätä parhaaksi kauhuelokuvaksi jota olen nähnyt. Ei missään nimessä pelottavin, mutta paras ja kyllä kauhuelokuvaksi tämän laskisin. Ihan sinne henkilökohtaisen suosikkilistauksen kirkkaimpaan kärkeen, josta entuudestaan löytyvät jo aiemmin mainitut The Handmaiden, Oldboy, Clockwork Orange, In Bruges, Pan's Labyrinth, Apocalypse Now, Alien, Memories of Murder... Noh ei nyt kaikkia listata, pääpointtina kuitenkin että tämä oli helvetin kova.

 

[SilentMan]

Muutamia lähiaikojen katsottuja elokuvia.

Ridley Scottin Napoleon (2023) kuuluu sarjaan yhdentekevät spektaakkelit. Kokoa ja näköä on kyllä riittämiin, mutta tilkkutäkkimäinen tarina ei onnistu lopulta kertomaan päähenkilöstään juuri mitään. Abel Gancen piakkoin sata vuotta täyttävä versio on edelleen ylittämätön.

George Pan Cosmatosin ohjaama ja Sylvester Stallonen tähdittämä Cobra (1986) on huvittava, mutta silti edelleen viihdyttävä ja ah, niin kasarimainen toimintamäiske kuin olla voi.

G. W. Pabstin Iloton katu (1925) oli harvoja Saksan alennustilaa reaaliaikaisesti kuvanneita elokuvia. Melodramaattinen toki, mutta silti tyylikäs. Ainoa elokuva, jossa skandinaavisen elokuvan suurimmat naistähdet, Greta Garbo ja Asta Nielsen, näyttelivät yhdessä.

The Last Voyage of the Demeter (2023) kirjoittaa uuden luvun Draculan tarinaan kertomalla sen, mitä vampyyrikreivin Lontooseen tuomalla aluksella tapahtui. Elokuvantekijöiden ottamat vapaudet häiritsevät, mutta muilta osin kyseessä on vallan edustuskelpoinen kauhistelu.

Andrei Zvjagintsevin Elena (2011) kertoo minimalistisesti, kuinka äidinrakkaus peittoaa kaikki muut ihmissuhteet. Hieno elokuva.

 

[disco-stu]

The Last Voyage of the Demeter (2023) kirjoittaa uuden luvun Draculan tarinaan kertomalla sen, mitä vampyyrikreivin Lontooseen tuomalla aluksella tapahtui. Elokuvantekijöiden ottamat vapaudet häiritsevät, mutta muilta osin kyseessä on vallan edustuskelpoinen kauhistelu.

Tuotantoarvot tapissa ja muutenkin tunnelma loistava, mutta oli kyllä todella lähellä ettei epäloogisuudet ja typeryydet tuhonneet koko elokuvaa varsinkin loppua kohden. Eihän tämä nyt mikään dokumentti tarvi olla, mutta joku järki olisi kiva pitää kädessä. Silti hyvä 8/10 kauhupläjäys!

 

[Sawo]

Marvelilla on tosiaan pulaa ns. johtotason hahmoista. Rautamies ja kapu laitettiin eläkkeelle. Samaan syssyyn Boseman kuoli ja BP:ia varmaan suunniteltiin yhdeksi kassamagneetiksi. Shuri-BP on ok kakkoslinjan sentteri, muttei kannattele MCU:ta. Thor ja Guardians vaikuttavat olevan jo jäähdyttelemässä ennen lopullista eläköitymistä. Varsinaisia ykköslinjalaisia on jäljellä enää Hämis, jolla silläkin on omat jakeluongelmansa Sonydiilin vuoksi. Kapteeni Marvel on hahmona turhan kiiltokuvamainen ja lisäksi turhan voimakas, jotta sitä voitaisiin enemmälti käyttää. Ant-man ja Dr. Strange on kelpo työmyyriä. Eternalsit, Ms. Marvel, Shang-chi ja kumppanit kiviäkin kiinnostaa - osastoa.

Marvelin pitäisi nyt saada haalittua kaikki muilla olevat oikeudet itselleen ja kehittää hyvä juonikuvio, jossa nimikkoleffoja saisivat Hämis, Hulk, F4 ja X-miehet. Lisäksi ruohonjuuritason mielenkiintoisimpia hahmoja (Daredevil, Punisher) pitäisi tuoda mukaan. Ilmeisesti jossain määrin juuri näin on tapahtumassa, mutta nämä viime aikojen leffat eivät ole juurikaan valaneet uskoa MCU:n tulevaisuuteen.

Disney on vetänytkin suitsia tiukemmalle ja ensivuonna tulee ainoastaan Deadpool 3 ulos elokuvateattereihin. Sarjoista Echo tulee tammikuussa ja seuraava eli Agatha-sarja tulee ensi syksynä suoratoistoon.

 

[Harzan]

No nyt kyllä:

Spinal Tap 2 -elokuvaa aletaan kuvaamaan helmikuussa! - Mukana Paul McCartney ja Elton John - Episodi.fi

1980-luvun sympaattisin ”rock-dokumentti” – vai pitäisikö sanoa ’mockumentti’ – Spinal Tap – Hei me rokataan! saa jatkoa. Kuvaukset alkavat helmikuussa 2024. Alkuperäisen elokuvan ohjaaja Rob Reiner tiedotti asiasta RHLSTP with Richard Herring -podcastissa. Reinerin mukaan kasassa on...

www.episodi.fi

Eli Spinal Tap 2 ja alkuperäinen poppoo kasassa.

 

[Vintsukka]

Rob Reinerin viimeisimmästä kelvollisesta elokuvasta kohta kolme vuosikymmentä aikaa ja bändin jätkät käy kahdeksattakymmentä. Aika vaikea olla optimistinen Spinal Tap kakkosen suhteen.

 

[NakkiFakiiri]

Rob Reinerin viimeisimmästä kelvollisesta elokuvasta kohta kolme vuosikymmentä aikaa ja bändin jätkät käy kahdeksattakymmentä. Aika vaikea olla optimistinen Spinal Tap kakkosen suhteen.

Kieltämättä tuntuu jatko-osalta jolle ei nyt suoranaisesti ole hirmuista tarvetta ja tuntuu lähes mielipuolisuudelta lähteä tekemään jatko-osaa 40 vuoden takaiselle kulttihitille, mutta toisaalta huvittaa jo ajatus siitä että Tapin jätkät ovat edelleen lähes kasikymppisinä aivan samassa jamassa kuin aiemmin, eli rokki soi, spandeksit puristavat, tukka on silmillä ja touhu on samaa hölmöilyä ja klubien kiertämistä. Eka elokuvahan perustui hyvin paljon improvisaatioon, ja ainakin pääkolmikko on haastisten perusteella ihan yhtä terävä ja hauska kuin aiemminkin, eli eiköhän tästä parit naurut irtoa. Ainekset onnistuneeseen paluuseen tai sitten totaaliseen katastrofiin, mikä sopii toisaalta Spinal Tapille enemmän kuin hyvin.

 

[axe]

Mutta kuka on Tapin rumpali? Tai kuinka monta rumpalia on 40 vuoden aikana käynyt bändissä?

 

[godspeed]

Katseltiin eilen Oscareita aikanaan kahminut American Beauty. Muistin oikeastaan kaikki avainkohtaukset, joten mitään ei tullut yllätyksenä, mutta kyllähän tämän jaksaa aina 10 vuoden välein katsoa.

Elokuva on tällainen hiotulla ja mainstreamilla tavalla nihilistisempi näkemys esikaupunkiarjesta siellä missä kaikki aidot amerikkalaiset asuvat, ja hehän eivät asu kerrostaloissa niin kuin muualla maailmassa. Pintapuolisesti siis aika synkkä, mutta kyllä tässä oli kaiken huumorinkin kautta sellainen toiveikas pohjavire, ettei kaikki sentään ollut paskalla kuorrutettu. Ehkä se seksuaalisen turhautumisen ylenpalttinen korostaminen oli liiaksi keskiössä, kun tuntui, että seksillä olisi kaikki pelastettu. Eli pankaa menemään vaan, niin maailma (= USA) pelastuu. Nuorisossa on tulevaisuus, sillä oikeastaan ainoa porukka, joka suhtautui tässä elämäänsä täysin penseästi, pikkusieluisesti ja törpösti oli vanhemmat.

Näytti kyllä positiivisesti katsottuna ihan ysäriltä koko elokuva, mutta olihan tässä huippukuvaaja Conrad L. Hall puikoissa. Se oli kyllä hieno ja henkilökohtaisesti tärkeä elokuvavuosikymmen, ja pakko oli katsoessa hieman miettiä millaiset elokuvat tuolloin saivat sen parhaan elokuvan pystin, kun draamassakin alkoi olla isompaa vaihtelua. Tässäkään ei ollut kulunut kuin muutama vuosi Forrest Gumpin voitosta, ja näiden kahden elokuvan draama on tyystin erilaista ihan sama miltä kantilta sitä katsot. Toisinaan Akatemiassa on ollut jopa rohkeutta ja visiota päätösten suhteen, eikä American Beauty ole mikään tekorankka juttu, vaikka kaikki senkään suhteen ei aivan nappiin toimikaan.

 

[Loorz15]

Alma Pöystille Golden Globe-ehdokkuus parhaasta naispääosasta. Muina ehdokkaina jotain tämmöisiä nimiä kuten Emma Stone, Margot Robbie, Jennifer Lawrence, Natalie Portman...

Ihan älyttömän kova juttu! Superisti onnea Almalle!

 

[Purkan Jauhaja]

Alma Pöystille Golden Globe-ehdokkuus parhaasta naispääosasta. Muina ehdokkaina jotain tämmöisiä nimiä kuten Emma Stone, Margot Robbie, Jennifer Lawrence, Natalie Portman...

Ihan älyttömän kova juttu! Superisti onnea Almalle!

Todella hieno homma. Toivottavasti tässä pian ehtisi katsomaan tuon leffan. Kehuja tullut joka suunnasta.

 

[godspeed]

Ottaako Aki pystin vastaan, jos ja kun sellainen tulee? Siinä on alkuvuoden jännittävin asia.

 

[avatar]

Leave the World Behind

Netflixin uusi ns. isojen kasvojen tuotanto. Roberts, Ali, Bacon ja Hawke.

Leffa on melko simppeli juonta paljastamatta. Ja siksi ei voi sanoa paljon mitään.

Totean vain että oli odotuksiini nähden parempi. Piti otteessaan ja vaikka tarina onkin hivenen scifiä, ei pauku mitenkään överiksi.

IMDB on usein hyvää suuntaa antava mutta nyt kyllä itse en ole samoilla linjoilla. Mielestäni 6.6 on selvästi liian vähän.

Tuotanto, kuvaus, leikkaus ja äänisuunnittelu ovat hyvää tasoa ja stoori on kuten sanoin, yksinkertainen mutta toimiva.

Erikoisuutena voitaneen sanoa että leffan tuottajina ovat myös Barac ja Michelle Obama.

Voisin kuvitella että varsinkin ensimmäisenä mainitulta löytyy valtavasti tietämystä mitä aiheeseen tulee.

 

[Vintsukka]

Ottaako Aki pystin vastaan, jos ja kun sellainen tulee? Siinä on alkuvuoden jännittävin asia.

Eikös Aki jo sanonut, että antoi luvan asettaa leffan ehdolle, kun sitä niin kinuttiin, mutta gaalaan ei aio osallistua.

EDIT: Ai niin, tässä puhuttiin Globeista ja tuossa viittaamassani kommentissa Oscareista. Mutta eiköhän Akin kanta ole sama palkinnon nimestä riippumatta.

 

[Loorz15]

Näin juuri Aftersunin. Oli kyllä..huh. Laitan spoilerihin siltä varalta jos joku ei nähnyt. (Ihmetytti että en tästä ketjusta löytänyt yhtäkään kommenttia ko. elokuvasta nopealla selauksella.)

Spoileri

Koko ajan läsnä oleva todella surumielinen ja painostavan melankolinen pohjavire alkoi loppua kohden ihan toden teolla ärsyttämään ja tietyllä tapaa jopa kiristämään, varsinkin kun mitään konkreettista selitystä tälle ei annettu. Maltoin kuitenkin odottaa loppuun josko asiat avautuisi enemmän. Varsinkin se strobovaloinen, välähdyksinä kuvattu reiviluola ja sen symboliikka (tai pikemminkin se ettei sitä avattu, ja se etten sitä itse leffan aikana ymmärtänyt) ärsytti. Vaan eipä noita avattu. Epätietoisuus vaan kasvoi loppua myöten ja jätti ainakin minut todella turhautuneeseen mielentilaan - hetkeksi.

Lopputekstejä oli kulunut ehkä noin minuutin verran, kun yhtäkkiä alkoi kyyneleet vierimään poskiani pitkin selittämättömästä syystä, iso pala nousi kurkkuun ja tunsin suurta haikeutta. Ja hämmenystä. Nyt kotiin palattuani ja leffasta vähän toipuneena, alkaa palasia pikkuhiljaa loksahtelemaan kohdilleen. Kaikkien niiden iloisten lomavideoiden taakse kätkeytyy oman vanhemman läpikuultava suru, jonka lapsi kyllä huomaa mutta ei pysty sanoittamaan, ja jota vanhempi kaikilla voimillaan yrittää peittää. Vieläkään en osaa sanoa miksi elokuvassa esiintyvä nuori isä, Calum, oli surullinen, mutta voi helkkari että se vaivasi koko elokuvan ajan. Kaikki surullisuus tavallaan räjähti päin näköä lopun tanssikohtauksessa jossa isä ja tytär lomamatkan viimeisenä iltana tanssivat Queenin ja David Bowien "Under Pressure"- biisin tahtiin. Tosin siinä oli pelkästään biisin lauluraita, joka toi jopa häiriintyneen olon kohtaukseen. Samaan aikaan kuva hyppii tämän utopistisen reiviluolan ja lomamatkan välillä. Täällä reiviluolassa on sitten aikuinen Sophie isänsä kanssa ja tunnelma ei ole laisinkaan riemuikas, muttei myöskään vihainen. Tämä kuvastaa koko leffaa todella hyvin. Vitusti tunteita mutta mistään ei oikein saa kiinni.

Tämä elokuva käsittelee oman tulkintani mukaan mielenterveyttä ja traumaa todella hyvin. Traumasta johtuen lapsuudesta voi olla isojakin muistiaukkoja, joita sitten aikuisiällä yrittää selvittää. Tätähän aikuinen Sophie tässä kokoajan teki. Hänen traumansa oli isänsä henkinen pahoinvointi, jota lapsena ei vielä samalla tavalla ymmärtänyt, vaikka sen kokoajan tunsi. Eli minulla oli katsojana kokoajan sama fiilis kuin mitä päähenkilöllä Sophiella oli elokuvassa. Selittämätön ja jatkuva suru ja haikeus, vaikka katsoin iloisia ja aurinkoisia kuvia lomasta.

Heti elokuvan jälkeen vaan ärsytti kun ei annettu selityksiä, mutta nyt on todettava että kyseessä on yksi parhaita näkemiäni elokuvia. Jos se pystyy herättämään minussa näin voimakkaan tunnereaktion, on kyseessä pakko olla hyvä elokuva. Tällaista olen kokenut vain muutaman elokuvan kohdalla. Mielenkiintoista olisi kuulla muiden fiiliksiä ja tulkintoja elokuvasta.

 

[Jeffrey]

Näin juuri Aftersunin. Oli kyllä..huh. Laitan spoilerihin siltä varalta jos joku ei nähnyt. (Ihmetytti että en tästä ketjusta löytänyt yhtäkään kommenttia ko. elokuvasta nopealla selauksella.)

Spoileri

Koko ajan läsnä oleva todella surumielinen ja painostavan melankolinen pohjavire alkoi loppua kohden ihan toden teolla ärsyttämään ja tietyllä tapaa jopa kiristämään, varsinkin kun mitään konkreettista selitystä tälle ei annettu. Maltoin kuitenkin odottaa loppuun josko asiat avautuisi enemmän. Varsinkin se strobovaloinen, välähdyksinä kuvattu reiviluola ja sen symboliikka (tai pikemminkin se ettei sitä avattu, ja se etten sitä itse leffan aikana ymmärtänyt) ärsytti. Vaan eipä noita avattu. Epätietoisuus vaan kasvoi loppua myöten ja jätti ainakin minut todella turhautuneeseen mielentilaan - hetkeksi.

Lopputekstejä oli kulunut ehkä noin minuutin verran, kun yhtäkkiä alkoi kyyneleet vierimään poskiani pitkin selittämättömästä syystä, iso pala nousi kurkkuun ja tunsin suurta haikeutta. Ja hämmenystä. Nyt kotiin palattuani ja leffasta vähän toipuneena, alkaa palasia pikkuhiljaa loksahtelemaan kohdilleen. Kaikkien niiden iloisten lomavideoiden taakse kätkeytyy oman vanhemman läpikuultava suru, jonka lapsi kyllä huomaa mutta ei pysty sanoittamaan, ja jota vanhempi kaikilla voimillaan yrittää peittää. Vieläkään en osaa sanoa miksi elokuvassa esiintyvä nuori isä, Calum, oli surullinen, mutta voi helkkari että se vaivasi koko elokuvan ajan. Kaikki surullisuus tavallaan räjähti päin näköä lopun tanssikohtauksessa jossa isä ja tytär lomamatkan viimeisenä iltana tanssivat Queenin ja David Bowien "Under Pressure"- biisin tahtiin. Tosin siinä oli pelkästään biisin lauluraita, joka toi jopa häiriintyneen olon kohtaukseen. Samaan aikaan kuva hyppii tämän utopistisen reiviluolan ja lomamatkan välillä. Täällä reiviluolassa on sitten aikuinen Sophie isänsä kanssa ja tunnelma ei ole laisinkaan riemuikas, muttei myöskään vihainen. Tämä kuvastaa koko leffaa todella hyvin. Vitusti tunteita mutta mistään ei oikein saa kiinni.

Tämä elokuva käsittelee oman tulkintani mukaan mielenterveyttä ja traumaa todella hyvin. Traumasta johtuen lapsuudesta voi olla isojakin muistiaukkoja, joita sitten aikuisiällä yrittää selvittää. Tätähän aikuinen Sophie tässä kokoajan teki. Hänen traumansa oli isänsä henkinen pahoinvointi, jota lapsena ei vielä samalla tavalla ymmärtänyt, vaikka sen kokoajan tunsi. Eli minulla oli katsojana kokoajan sama fiilis kuin mitä päähenkilöllä Sophiella oli elokuvassa. Selittämätön ja jatkuva suru ja haikeus, vaikka katsoin iloisia ja aurinkoisia kuvia lomasta.

Heti elokuvan jälkeen vaan ärsytti kun ei annettu selityksiä, mutta nyt on todettava että kyseessä on yksi parhaita näkemiäni elokuvia. Jos se pystyy herättämään minussa näin voimakkaan tunnereaktion, on kyseessä pakko olla hyvä elokuva. Tällaista olen kokenut vain muutaman elokuvan kohdalla. Mielenkiintoista olisi kuulla muiden fiiliksiä ja tulkintoja elokuvasta.

Käytiin aikanaan puolison kanssa tämä katsomassa. Omalla kohdalla elokuva ei sen suurempia tunteita herättänyt, mutta puolisolta meni pari päivää päästä yli elokuvan ja sen taustatarinan herättämistä tunteista.

Elokuva on jonkin asteinen oman kokemuksen kuvaus ohjaajan Charlotte Wellsin omasta lapsuudesta. Ehkä hän sen takia osaa kasata elokuvan tällä tavoin. Ja toisaalta jättää oleellisia osia auki, jotta moni voi tulkita asioita itselleen sopivalla tavalla ja tämän myötä samaistua kertomukseen.

Ehdottomasti kuitenkin fantastinen elokuva nuorelta ja vasta alalle tulleelta ohjaajalta.

 

[mikko600]

Näin juuri Aftersunin. Oli kyllä..huh. Laitan spoilerihin siltä varalta jos joku ei nähnyt. (Ihmetytti että en tästä ketjusta löytänyt yhtäkään kommenttia ko. elokuvasta nopealla selauksella.)

Spoileri

Koko ajan läsnä oleva todella surumielinen ja painostavan melankolinen pohjavire alkoi loppua kohden ihan toden teolla ärsyttämään ja tietyllä tapaa jopa kiristämään, varsinkin kun mitään konkreettista selitystä tälle ei annettu. Maltoin kuitenkin odottaa loppuun josko asiat avautuisi enemmän. Varsinkin se strobovaloinen, välähdyksinä kuvattu reiviluola ja sen symboliikka (tai pikemminkin se ettei sitä avattu, ja se etten sitä itse leffan aikana ymmärtänyt) ärsytti. Vaan eipä noita avattu. Epätietoisuus vaan kasvoi loppua myöten ja jätti ainakin minut todella turhautuneeseen mielentilaan - hetkeksi.

Lopputekstejä oli kulunut ehkä noin minuutin verran, kun yhtäkkiä alkoi kyyneleet vierimään poskiani pitkin selittämättömästä syystä, iso pala nousi kurkkuun ja tunsin suurta haikeutta. Ja hämmenystä. Nyt kotiin palattuani ja leffasta vähän toipuneena, alkaa palasia pikkuhiljaa loksahtelemaan kohdilleen. Kaikkien niiden iloisten lomavideoiden taakse kätkeytyy oman vanhemman läpikuultava suru, jonka lapsi kyllä huomaa mutta ei pysty sanoittamaan, ja jota vanhempi kaikilla voimillaan yrittää peittää. Vieläkään en osaa sanoa miksi elokuvassa esiintyvä nuori isä, Calum, oli surullinen, mutta voi helkkari että se vaivasi koko elokuvan ajan. Kaikki surullisuus tavallaan räjähti päin näköä lopun tanssikohtauksessa jossa isä ja tytär lomamatkan viimeisenä iltana tanssivat Queenin ja David Bowien "Under Pressure"- biisin tahtiin. Tosin siinä oli pelkästään biisin lauluraita, joka toi jopa häiriintyneen olon kohtaukseen. Samaan aikaan kuva hyppii tämän utopistisen reiviluolan ja lomamatkan välillä. Täällä reiviluolassa on sitten aikuinen Sophie isänsä kanssa ja tunnelma ei ole laisinkaan riemuikas, muttei myöskään vihainen. Tämä kuvastaa koko leffaa todella hyvin. Vitusti tunteita mutta mistään ei oikein saa kiinni.

Tämä elokuva käsittelee oman tulkintani mukaan mielenterveyttä ja traumaa todella hyvin. Traumasta johtuen lapsuudesta voi olla isojakin muistiaukkoja, joita sitten aikuisiällä yrittää selvittää. Tätähän aikuinen Sophie tässä kokoajan teki. Hänen traumansa oli isänsä henkinen pahoinvointi, jota lapsena ei vielä samalla tavalla ymmärtänyt, vaikka sen kokoajan tunsi. Eli minulla oli katsojana kokoajan sama fiilis kuin mitä päähenkilöllä Sophiella oli elokuvassa. Selittämätön ja jatkuva suru ja haikeus, vaikka katsoin iloisia ja aurinkoisia kuvia lomasta.

Heti elokuvan jälkeen vaan ärsytti kun ei annettu selityksiä, mutta nyt on todettava että kyseessä on yksi parhaita näkemiäni elokuvia. Jos se pystyy herättämään minussa näin voimakkaan tunnereaktion, on kyseessä pakko olla hyvä elokuva. Tällaista olen kokenut vain muutaman elokuvan kohdalla. Mielenkiintoista olisi kuulla muiden fiiliksiä ja tulkintoja elokuvasta.

Oli muuten vavahduttava katselukokemus. Voi myös myöntää että silmät huurussa tuli katseltua iso osa elokuvaa.

Iso kiitos suosituksesta.